Pentti Mattilan blogi Kaikki on mahdollista...

Karjala

  • Karjala

Äitini isän suku on kotoisin Ilomantsin Karjalasta.

Pohdittaessa mistä suomalaiset ovat tulleet nykyiseen Suomeen, niin kielitieteen pohjalta päästään eri tulokseen kuin geenitieteeseen pohjautuvassa tutkimuksessa. Reijo Norio on tehnyt kirjan "Suomi-neidon geenit: tautiperinnön takana juurillemme johtamassa" Otava 2000. Helsingin Sanomissa 24.10.2008 oli uutinen "Maakuntien geeniperimät poikkeavat selvästi toisistaan". Geeniperimien erot itä- ja länsisuomalaisten välillä on jopa suurempi kuin monien Euroopan kansojen välinen ero. Tämä selviää Helsingin yliopiston tutkijoiden tutkimuksesta, joka on julkaistu PLoS ONE -tiedelehdessä. Suomalaisten geneettiset juuret olisivat tutkimuksen mukaan enimmäkseen Keski-Euroopassa. Itäsuomalaisten perimä on huomattavasti monia Euroopan maita yhdenmukaisempaa. Tutkimusprojektia johtivat tohtori Päivi Lahermo ja professori Juha Kere.

E. N. Setälä kirjoittaa Suomen suku kirjassaa mm., että sanalainat osoittavat suomalais-ugrilaisten naapureina olleen esihistoriassa kansan, joka on puhunut indoeurooppalaista kantakieltä tai ollut kosketuksissa jonkin indoeurooppalaisen kansan (iranilaisten kielellisiä esi-isiä) kanssa.

Lyseon lehtori J. V. Ronimus on laatinut yliopistollisen väitöskirjan "Novgorodin Vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500 ja Karjalan silloinen asutus" Joensuussa 1906, josta seuraava lainaus: "Torgils Knuutinpoika, Birger kuninkaan marski, perusti Viipurin vankan linnan ja laski Ruotsin vallan alle neljätoista Karjalan kihlakuntaa, kuten vanha Ruotsin riimikronikka todistaa. Näytti siltä kuin Ruotsi ja Rooma olisivat voittaneet! Vaan suuri ja mahtava Novgorod, Venäjän ja Bysanzin etuvartija pohjoisessa, pani kovin pahaksensa nämä Ruotsin voitot...

Pähkinäsaaren rauha ratkaisi Karjalan kohtalon. Se jaettiin kahtia. Ainoastaan kolme kihlakuntaa jäi Ruotsille, muut sai Novgorod. Ainoastaan osa Karjalan heimosta jäi suomalaisten veljiensä yhteyteen, suurin osa kulki outoja kohtaloita kohti. Vapaus ja itsenäisyys oli mennyt, vieras valta oli tullut sijaan... Pähkinäsaaren rauhan jälkeen alkaa Novgorodin karjalaisille 'tietämättömyyden' aika sanan varsinaisessa merkityksessä. Suljettuina pois länsimaisen sivistyksen yhteydestä eivät he voineet tulla osallisiksi niistäkään niukoista valistuksen murusista, joita katolinen kirkko keskiajalla muulle Suomelle jakeli... Vuosina 1851 ja 1852 julkaisi Moskovan historiallinen ja muinaistieteellinen seura vanhan novgorodilaisen verokirjan vuodelta 1500. Kirjan täydellinen nimi on: Hengillekirjoitettujen verokirja Novgorodin vatjalaisesta viidenneksestä vuodelta 7008 (1500). Se on painettuna mainitun seuran aikakauskirjassa."

Vuoden 100 jKr. tienoilla nykyisessä Virossa ja Latviassa asuneet heimot havaitsivat Suomen koskemattomaksi alueeksi, jossa on korpia riistamaina ja he siirtyivät meren yli asuttaakseen lounaiset alangot. Tänne tulleet asukkaat kävivät kauppaa turkiksilla Veikselin suulla olevassa Samlannissa, missä silloin oli suuri goottilainen kauppakeskus, joka välitti turkikset Rooman maailman vallalle. Ruotsalaisen vallan alla Suomen rannikot asuttivat Ruotsalaiset.

Karjalan muinaisuuteen kuuluu bjarmien historia 800 - 1250 -luvulta. Bjarmien on arveltu olleen Karjalais-Vepsäläisiä kauppamiehiä, jotka toimivat lähinnä turkiskauppiaina Vienanmeren seuduilla. Novgorodilaisten tunkeutuessa Vienanjoen tuntumaan bjarmien merkitys alkoi hävitä.Konstantinopolin patriarkka Fotios johti 860 -luvulla määrätietoista lähetystyötä Venäjälle, jonka asukkaita nimitettiin russeiksi. Russit olivat Venäjälle asettuneita ruotsalaisia viikinkejä, jotka olivat saaneet nimensä Roslagenin maakunnasta Ruotsista, vai olivatko he slaavilaisia heimoja, joiden palveluksessa oli viikinkisotilaita ja päälliköitä. Venäjän syntyaikana mahtavat viikinkipäälliköt ovat hallinneet useita Venäjän kaupunkeja ja alueita. Patriarkka Fotios kirjoitti vuonna 867 että russit ovat vaihtaneet pakanallisen uskontonsa puhtaaseen ja turmeltumattomaan kristinuskoon.

Heikki Kirkisen kirjassa "Karjala idän ja lännen välissä I" (Suomen historiallinen seura LXXX, Helsinki 1970) sanotaan näin: "Äänisen Karjala juontaa juurensa osittain samoihin alkulähteisiin kuin Laatokan Karjala. Asutuksen päävirta näyttää suuntautuneen molempiin jostakin Laatokan etelä- ja kaakkoispuolelta viimeistään viikinkiajalta lähtien. Itämeren suomalaisten läntiseen kiliryhmään kuuluvat virolaiset ja vatjalaiset lienevät jo tuolloin eläneet erillään itäisemmistä heimoista, joihin vanhimmat venäläiset kronikat lukivat vepsäläiset ja tsuudit sekä ristiretkiajalta alkaen karjalaiset ja inkeriläiset. Vepsäläiset ja tsuudit mainitaan slaavien liittolaisina Novgorodin valtiossa jo varjagivallan aikana 800-luvulla. Myöhemmät asiakirjat sijoittavat tsuudien maan Inkeriin, missä Jaaman, Kaprion ja Pähkinälinnan väliä nimitettiin Tsuudiksi vielä 1500-luvun alkupuolella. Arkeologisen tutkimuksen mukaan suomensukuista väestöä asui viikinkiajalla myös Olhavanjoen ja Ojatin välisellä alueella (ks. etenkin V. I. Ravdonikasin tutkimukset, sekä Linevskij).

Koska venäläiset kronikat sijoittavat vepsäläisen heimon Beloozeron seuduille, ne voivat tarkoittaatsuudeilla vain Laatokan kaakkoispuolen suomensukuisia asukkaita ja ehkä itäisen Inkerin varhaisina siirtolaisina. Muualla Novgorodin varhaisvaltion alueella ei ollut tsuudeiksi sopivaa väestöä. Novgorodin varhaisvaltion tsuudeja voi pitää inkeriläisten ja karjalaisten esi-isinä, eräänlaisena esikarjalaisena heimona. Kielentutkimus on vahvistanut käsityksen, että karjalaiset ja inkeriläiset eriytyivät yhteisestä alkuväestöstä viikinki- ja ristiretkiajalla (Nirvi 1960. Leskinen 1969 s.64-65). Tsuudilainen siirtolaisuus haarautui viuhkamaisesti kaikkiin suuntiin, missä oli tilaa, sillä etelästä sitä työnsi poispäin voimistuva slaavilainen asutus... Vanhin säilynyt Lapin veroluettelo on Dimitri Aljabjevin verokirja 1597, mutta Lapin asukkaat ovat maksaneet veroa Novgorodille jo paljon aikaisemmin. Suuriruhtinas Iivana III määräsi testamentissaan v. 1504, että hänen seuraajansa saa perintönä mm. Karjalan, Metsälapin ja Villin Lapin, jotka hän oli saanut Novgorodin maiden mukana. Novgorod oli kantanut näistä veroa, sikäli kuin asukkaita tavoitettiin veronkirjoituksen piiriin. Karjalaisasutuksen edetessä Lappiin eteni sinne vähitellen myös Novgorodin ja sitten Moskovan verovalta, mutta todennäköisesti Lapin sisäseudut jäivät aluksi verotuksen ulkopuolelle.

Ruotsalaiset lähteet 1500-luvun lopulta väittävät Porajärven ja Repolan maksaneen aikaisemmin veroa Käkisalmeen, mutta ne mainitsevat myös seuduista, joiden asukkaat eivät kertomansa mukaan tunnustaneet minkään valtakunnan herruutta... Uudisasutus ja pakkoverotus karkottivat lappalaisia yhä kauemmaksi pohjoiseen, mutta karjalaiset seurasivat heitä kaikkialle. Tämä aiheutti riitoja karjalaisten ja lappalaisten välille. Se jännitys, jota kalevalaisten ja lappalaisten kesken esiintyy Karjalan kertovissa runoissa, heijastaa historiallisesti katsoen karjalaisten Lapin käyntiä, joka jatkui viikinkiajan lopulta uudelle ajalle asti... Karjalan vanhimpia paikallishallinnon yksiköitä olivat pogosta. Pogosta syntyi viikinkiajan Venäjällä tietyn alueen verojen kokoamispaikaksi, jossa veronkantajia kestitettiin ja johon muodostui kyseisen alueen hallinnollinen keskus ja kirkollinen keskus... olihan Laatokan ympäristö ainakin osaksi varjagien eli ruotsalaisten viikinkien valvonnassa vielä 1000-luvulla. Staraja Ladoga siirtyi vasta 1100-luvun alussa ruotsalaisilta Novgorodin haltuun...

Talonpoikien tuli maksaa hallitsijalle veroa sekä elättää lääninherraa eli volostelia ja tämän virkamiehiä. Volostelin valta oli kuitenkin rajoitetumpi kuin entisten pajari lääninherrain valta votsinoissaan, sillä volosteli oli tehtävästän vastuussa hallitsijalle... mutta kulttuurihistoriallinen tausta viittaa siihen, että laajoiksi kertoviksi runoiksi Väinämöinen henkilön ympärille ne ovat kehittyneet vasta viikinkiajan lopulta tai ristiretkiajalta lähtien. Korkeatasoinen eeppinen runous edellyttää huomattavan korkeaa ja monipuolista kulttuuria sekä laajoja kansainvälisiä yhteyksiä. Nämä edellytykset syntyivät vasta viikinki- ja ristiretkiajalla. Samalla aikakaudella kehittyivät etenkin skandinaavinen ja slaavilainen sankarirunosto, joiden ajoituksessa on päästy jonkin verran pitemmälle kuin kalevalaisen runouden ajoituksessa."

Martti Haavio kirjoittaa "Karjalan jumalat" (WSOY 1959) näin: "Varmaa ei ole, että Karjalan väestön tutustuminen kristinuskoon olisi varhaiskeskiajalla tapahtunut vasta, kun Novgorod havahtui huomaamaan Karjalan taloudellisen merkityksen. Ei liene mahdoton seuraava ajatus: Karjalaiset alkoivat perehtyä Keski-Euroopan uusiin henkisiinkin virtauksiin, ennen muuta silloin vielä neitseelliseen kristinuskoon, jo paljon ennen miekalla käännyttäjien tuloa. Tällöin on otettava huomioon yhtenä tärkeänä välittäjäkansana friisiläiset, joiden keskuudesta lähtivät Pohjolan kaupantekijät ja lähetyssaarnaajat. He perustivat lähetyskeskuksen Keski-Ruotsin Birkaan ja importoivat sinne oman kirkkonsa pyhimysjärjestelmät. Kun seuraavassa puhun friisiläisvaikutuksista Karjalassa, tarkoitan sitä katolista valtapiiriä, jonka keskuksia olivat toisaalta Hampuri ja Bremen, toisaalta Birka. Se merkityksekäs seikka, että Mikael Agricolan jumalainluettelon pohjalta entistettävissä olevat kalendaariset pyhimysjärjestelmät ovat outoja myöhemmille skandinaavisille pyhimyskalendariumeille mutta että niiden kriteerit ovat täsmälleen samat kuin Bremenin hiippakunnassa ja sitä hieman nuoremmassa Hampurin-Bremenin arkkihiippakunnassa voimassa olleiden pyhimyskalentereiden, osoittaa varhaisimman kristillisen perinnekerrostuman saapuneen Karjalaan nimenomaan friisiläiseltä taholta. Välittäjänä ovat voineet toimia birkalaiset, mutta perinne on friisiläinen."

Tshuudit, bjarmit eli permalaiset, jotka asuivat Vienanjoen varrella Pohjois-Venäjällä. Novgorod kukisti monta suomensukuista kansaa alamaisikseen ja hävitti permalaisten valtakunnan. Nestorin Kronikassa (akateemikko Dmitri Sergejevitsi Lihatsovin venäjänkielisestä tulkinnasta suomentanut

Marja-Leena Jaakkola WSOY 1994): "Seuraavat kansat puhuvat omaa kieltään, mutta maksavat Venäjälle veroa: tsuudit, merjalaiset, vepsäläiset, muromalaiset, tseremissit, mordvalaiset, permiläiset, petsoralaiset, jaamit (hämäläiset), liettualaiset, semgallit, kuurilaiset, narovalaiset ja liivit. Nämä puhuvat kukin omaa kieltään, polveutuvat Jaafetin sukukunnasta ja asuvat pohjoisilla seuduilla." Ja lisää "Vuosi 6367 (859). Merentakaiset varjagit (viikingit) keräsivät veroa tsuudeilta, slaaveilta, merjalaisilta, vepäsäläisiltä ja krivitseiltä. Ja kasaarit kantoivat veroina poljaaneilta, severjaaneilta ja vjatitseilta yhden hopearahan ja yhden kunan (oravannahka) kutakin savua kohti." Myös viikingeistä: "Noita varageja nimitettiin russeiksi, vaikka jotkut nimittivätkin heitä sveanmaalaisiksi, toiset taas normanneiksi tai anglosakseiksi ja jotkut jopa gotlantilaisiksi.

Tsuudit, slaavit, krivitsit ja vepsäläiset sanoivat russeille: 'Mamme on suuri ja rikas, mutta siitä puuttuu järjestys. Tulkaa ruhtinaaksemme, tulkaa hallitsemaan meitä'. Väki valitsi kolme veljeä sukuineen, ja he ottivat mukaansa kaikki russit ja tulivat. Vanhin veljeksistä, Rurik, asettui hallitsemaan Novgorodiin, toinen Sineus, Beloozeroon ja kolmas, Truvor, Izborskiin. Näiden kolmen varjagin mukaan novgorilaiset nimittivät maataan Russkaja zemljaksi, Venäjän maaksi." Rurikin kuoltua hänen sukulaisensa Oleg liitti Kiovan valtakuntaan ja siirsi pääkaupungin sinne. Nestori oli Kiovan ensimmäisen luostarin nk. Luolaluostarin munkki. Nestorin teos on n. vuodelta 1095. Kirjan lopussa on kronikassa mainittujen venäläisten ruhtinaiden sukutaulu. Venäjällä liikkuneet viikingit (varjagit) olivat nähtävästi suureksi osaksi lähtöisin Tukholman seudulta (missä keskeisiä olivat tuolloin Birkan kauppakeskus ja Uppsalan uskonnollinen ja valtiollinen keskus), sillä Venäjän omakielinen ja kansainvälinen nimi on johdettu Roslagenin rannikkomaakunnan nimestä, mistä siis ensimmäiset ’russit’ lienevät tulleet (nimeä käyttivät viikingeistä mm. Venäjällä liikkuneet arabialaiset oppineet). Viikingit lienevät liikkuneet Itämeren itäpuolisilla alueilla ainakin jo 500-600-luvulta lähtien.

Vuodelta 1133 on Abdullah Hamid ben Muhammedin kuvaus Vepsään tuotujen miekanterien välityksestä "maahan, joka sijaitsee bahr muzlimin "Pimeän meren" (Jäämeren) rannikolla, jossa miekat myydään soopelinnahkoja vastaan. He (nimittäin Pimeän meren rannikon asujaimet) taas ottavat miekanterät ja heittävät ne Pimeään mereen. Silloin antaa Allah heidän saada ylös vuoren suuruisen kalan ..." Etelämpänä asuvat vepsäläiset toimivat siten bjarmien ja Bolgarin kauppiaiden välittäjinä. Osittain lienee ollut suorempiakin kauppayhteyksiä pohjoiseen laskevia jokia myöten. Bolgarista bjarmien kauppapaikaksi tulkittuun Juraan on persialaisen astronomin ja matemaatikon Abu-r-Raihan Muhammed al-Birun käsialaa n. vuodelta 1000 : "Isösta (Vepsästä) sinne on kahdentoista päivän matka. Mutta Bulgarista Isöhon on kahdenkymmenen päivän rekimatka. Matka tehdään reillä , jotka on valmistettu puusta. Niitä he itse tai koirat vetävät hankea myöten. Niihin he ovat lastanneet myös eväänsä. Matkaa tehdään myös toisenlaisilla reillä, jotka on tehty luusta. Ne he kiinnittävät jalkaansa."

Saxo Grammaticuksen kirjoituksissa ovat bjarmit muinaisten viikinkisankareiden vastustajina. Näissä tarinoissa viikingit lähestyvät bjarmeja maitse taistellen suomen sukuisten kansojen ja slaavien kanssa. Vviikinkisankari Ragnarin taistelusta bjarmien avuksi tulleita saamelaisia jousimiehiä vastaan, jotka "heti kun ovat tuottaneet viholliselle vahinkoa kiitävät takaisin yhtä joutuisasti kuin tulivatkin". Niinpä "Ragnar, Rooman sotajoukon voittaja on ymmällä joutuessaan näiden hiihtojoukkojen ahdistamaksi ja joutuu pakenemaan kurjan rahvaanjoukon ja heikosti varustettujen talonpoikain edestä."

Taneli Jusleniuksen kirjassa "Vanha ja Uusi Turku" (WSOY 1929) todetaan: "Ja Suomalaisten monet sodat, uroteot, partioretket ja siirtokunnan perustamiset todistavat, ettei sotataito muinaisten Suomalaisten keskuudessa ollut kokonaan kehittymätön, niin että myös Tanskalaisen Saxon, joka muuten ei ole kyllin oikeudenmukainen Ruotsalaisille ja Suomalaisille, kuitenkin on pakko tunnustaa heidän sotainen urhoollisuutensa sanoessaan, että Tanskan Kuningas Ragnar kohtasi taistelussa pienen joukon Permalaisia, tuota roskaväkeä ja hyljeksittävää kansaa (joksi hän halveksien heitä sanoo), ja kun nämä voittivat hänet, menetti hän nyt kaiken sen maineen, minkä hän sitä ennen oli saavuttanut voittamalla Kaarle Suuren. Tästä ilmenee, että Permalaiset samoinkuin Ruijan asukkaat, jotka olivat paenneet heidän luoksensa, taistelivat taitavasti ja urhoollisesti voittaessaan mahtavan kuninkaan. Historiankirjoittajat taas nimenomaan todistavat, että Permalaiset olivat Suomalaisia, joskin eri hallitsijain alaisia...

Thor Heyerdahlin kirjasta "Malediivien mysteeri" (Tammi 1987) lainaus svulta 308: "Mutta sitten kaurisimpukoiden arvoitus. Totta kai skandinaaviset kansat olivat voineet keksiä pyhien falloskivien veistämisen, vieläpä stupan tapaiseen muotoon. Mutta kuinka heillä saattoi olla kaurisimpukoita? Tuskin olin kertonut ystävilleni että kaurisimpukoita oli löydetty Lothalista hautalahjoina, kun sain kirjeen eräältä suomalaiselta lukijaltani. Hän kirjoitti nähneensä kaurisimpukoita Helsingin Kansallismuseossa, ja arkeologit olivat kaivaneet ne esihistoriallisista haudoista Suomen Karjalasta. Kun häntä pyydettiin hankkimaan lisää tietoja, hän otti yhteyden Helsingin museon viranomaisiin ja lähetti yllättävän vastauksen: kaurisimpukoita oli löydetty arkeologisissa kaivauksissa yleisesti koko suomalais-ugrilaiselta alueelta. Muinaisessa Suomessa niitä oli käytetty pääasiassa hevosten haarniskain koristeina. Ylä-Volgan mari-kansa tunsi ne 'käärmeenpäinä', historiallisista asiakirjoista kävi ilmi että niitä oli käytetty maksuna turkiksista joita vietiin Bolgarian kauppavaltioon joka sijaitsi Kaspian meren rannikolla Volgan alajuoksun ympäristössä noin 600-1250 jKr. Nämä kauppiaat saivat kaurisimpukkansa arabikauppiailta. Näiden reitti Intian valtameren rannalta Persianlahden kautta jatkui maitse Tabrizin ja Kaspian meren markkinapaikoille. Kysymyksessä oli vain muinaisen Malediivien kaupan jatke, kun sieltä lähetettiin laivalasteittain kaurisimpukoita, joihin varhaiset arabilähteet viittasivat vuosisatoja ennen kuin Malediivien kuningaskunnasta tuli muhamettilainen. Arabikirjoittajien joukossa oli Ibn Fadlan joka kävi Bolgariassa 922 jKr." 

Muinaissuomalaisten taistelutapaa kuvaa Olaus Magnus (Lib. II. c. 12, 13) seuraavasti: Hävittäviä Moskovalaisia vastaan he puolustautuivat kirvein ja tapparoin; näiden ensimmäiset hyökkäykset he torjuivat lingoilla ja kiviä heittämällä, ja niin tottuneita he olivat heittämään, ettei yksikään heitto ollut osumatta. He käyttivät myöskin pitkiä kuusikeihäitä, joihin oli kiinnitetty metallikärki; niinikään heidän oli tapana viskata vihollisten päälle köysisilmukoita, joilla koettivat kaataa heidät kumoon; samoin he sitoivat keppiin puolentoista kyynärän pituisen tai pidemmänkin nuoran sekä sen toiseen päähän suuren kiven hevosten jalkojen kietomiseksi ja niiden kumoon tempaisemiseksi. Toisinaan he käyttivät apuna kiukkuisia koiria. Niin kerrotaan menetellyn äkkikahakoissa. Kuitenkin he käyttivät myös oikeita aseita, kuten peitsiä, heittokeihäitä, miekkoja ja tikareita ja kunnostautuivat erikoisesti jousella ampumisessa."

M. A. Castrén kirjoittaa kirjassaan "Tutkimusmatkoilla pohjolassa" (WSOY 1967) "Vielä enemmän lisääntyy sivistys ja rinnan sen kanssa ulkonainen hyvinvointi Rovaniemen ja Kemin pitäjissä, jotka nekin varhemmin ovat olleet lappalaisten asuttamia, mutta sittemmin saaneet suuren osan väestöstään Venäjän Karjalasta eli vanhojen bjarmien maasta. ... Lopuksi Kemin ja Rovaniemen talonpojat ovat perineet esi-isiltään bjarmeilta voimakkaan viehtymyksen kaupankäyntiin. He eivät mielellään vietä aikaansa laiskuudessa ja nukkumalla lämpöisen lieden ääressä, vaan kulkevat pitkillä kauppamatkoilla, jotka usein ulottuvat aina Tukholmaan ja Pietariin saakka." Karjalaiset tulevat historiallisiin lähteisiin 1143, jolloin heidät mainitaan venäläisissä
kronikoissa. Vuonna 1198 kerrotaan karjalaisten polttaneen Turun, joka ensimmäistä kertaa mainitaan historiassamme. Ennen tätä karjalaiset oli hyökänneet Ruotsin tärkeimpään kauppapaikkaan Määlarin rannalla sijaitsevaan Sigtunaan, jonka he hävittivät. Vuonna 1220 Suomen piispaksi nimitetään englantilaista syntyperää oleva Tuomas munkki.

Novgorodin ruhtinas Jaroslav Vsevolodovits hyökkäsi Hämeeseen vuonna 1227 ja hävitti sitä laajalti. Seuraavana vuonna Hämäläiset tekivät kostoretken Laatokalle. Venäläiset pakottavat Karjalaiset joukkokasteeseen 1227, mutta vasta heidän valloitettuaan Karjalan 1278 Kristinusko pääsi siellä lopullisesti
voitolle. Suomen piispa kääntyi paavin puoleen pyytäen hänen apuaan. Useissa vuosina 1229-30 kirjoitetuissa kirjeissään paavi lupasi tukea kirkolle ja maalle. Venäjän vanhimpien kronikkojen (Novgorodin kronikassa v. 1143) mukaan suomensukuiset heimot kuten tsuudit, vepsäläiset, merjalaiset ja muromalaiset osallistuivat Novgorodin valtion perustamisen vaiheisiin ja varhaisempaan historiaan. Tästä lähtien karjalaiset mainitaan toistuvasti ensin Novgorodin liittolaisena, mutta 1200-luvulta lähtien Karjala oli Korela nimellä yhtenä Novgorodin hallintoalueena. Tsuudeilla tarkoitettiin ilmeisesti Novgorodiin kuuluneiden itäisen Viron sekä Laatokan etelä- ja kaakkoispuolen asukkaita. Karjalan nimi on ilmeisesti lähtöisin heimon nimestä, joka on laajentunut Laatokan rantojen tärkeimmän asutuskeskuksen Korelan eli Käkisalmen nimestä.

Heikki Kirkinen kirjoittaa "Karjala taistelukenttänä, Karjala idän ja lännen välissä II" (Suomen historiallinen seura, Helsinki 1976): "Novgorod luovutti Karjalan läänityksensä Liettuan ruhtinaalle Narimontille 1330-luvun alussa. Hävitetyn Karjalan miehet nousivat kapinaan uusia ankaria verottajia vastaan ja saivat apua Ruotsin
puolelta Viipurista. Novgorodin joukot joukot kukistivat kapinan, mutta pian sen jälkeen Ruotsi esitti vaatimuksia ns. Tamma-Karjalasta, joka lienee tarkoittanut vanhaa hevosten kesyttämis- ja myyntialuetta Karjalan kannaksella. Vuonna 1339 Ruotsi ja Novgorod vahvistivat kuitenkin rauhan entisin rajoin ja sopimus uudistettiin v. 1351, kun Ruotsin kuninkaan Maunun yritys Nevan suun valtaamiseksi oli epäonnistunut."

Väinö Voionmaan kirjassa "Suomen Karjalaisen heimon historia" WSOY 1969 mainitaan: "Venäläiset aikakirjat mainitsevat v. 1240 Ishorinmaan (inkerin) pakanallista päällikköä Pelkoista, jolle oli uskottu rannikon vartioiminen (MU, I s.32)".

Erkki Räikkösen kirjassa "Heimokirja" Otava 1924 todetaan: "Novgorodin ruhtinaan Jaroslav Vsjevolodovitsin lähettämien munkkien vuonna 1227 Karjalassa aloittama uskonnollinen käännytystyö, jolla vuosisatoihin ei ole mitään suurempaa vaikutusta Karjalan kansalliseen ja henkiseen elämään, johtaa lopulta kuitenkin kreikkalaiskatolisen uskon omaksumiseen. Karjalaisten vanhat jumalat alkavat väistyä kreikkalaiskatolisen
uskonnon loisteliaiden ja mystillisten kirkonmenojen tieltä." ja "Vuosi 1333 on käännekohta Inkerinmaan historiassa. Silloin läänittää Novgorod Inkerinmaan liettualaisille ruhtinaalle Narimontille, jonka hallituskausi aloittaa uuden kehityskauden Inkerinmaan historiassa. Pari vuosisataa jatkuneet yhtämittaiset taistelut vaimenevat, mutta tilalle astuu orjuus, jonka kirot painavat maan inkeriläis-vatjalaista heimoa vieläkin
raskaammin kuin aikaisemmat hävityssodat."

Torkel (Torgils) Knuutinpoika (k. 1306) Ruotsin marski ja valtion hoitaja. Hän suunnitteli ja järjesti kolmannen ristiretken karjalaan. Germaaniset valtiot ja heihin kuuluva Ruotsi omaksuivat kristinuskon roomalaiskatolisessa muodossa, kun taas Venäjä Bysantin ortodoksisessa muodossa. Ruotsi juurrutti katolisen uskon ristiretken avulla Varsinais-Suomeen, Hämeeseen ja Länsi-Karjalaan 1200 luvun lopulla. Novgorod juurrutti ortodoksisen uskon Laatokan ja Äänisen Karjalaan. Karjala jaettiin ensi kerran idän ja lännen välillä Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Ruotsi perusti Viipurin linnan vuonna 1293 jolloin osa Karjalaisten entisistä nautinta-alueista joutui Ruotsin valtaan. Torkel Knuutinpojan valloitusretkestä kerrotaan ruotsalaisessa suuressa riimikronikassa. Vähän ennen kristinuskon tuloa Suomeen oli nykyisen Suomen Karjalan asutus sijoittunut pääasiassa Sortavalan tienoolta etelään päin oleville Laatokan rannoille sekä nykyisen Ala-Vuoksen varsille.

Vihollisen hyökkäyksien varalta olivat asukkaat rakentaneet sinne tänne korkeille mäille ja koskien keskellä oleville saarille yksinkertaisia linnoja, joiden pääasiallisempina varustuksina oli saaren rantaa tahi laen reunaa pitkin kulkeva matala kivivalli ja sen uloimmilla valleilla teräväpäisistä, paksuista seipäistä tehty pystyaita. Huomattavimmat tällaisista Karjalan kylälinnoista oli Viipurista Laatokkaan Karjalan kenties tiheimmän asutuksen halki kulkevan reitin turvana olleet Tiuri ja Karjola, joka on nykyinen Käkisalmi. Tiurin linnan tehtävänä oli suojata heimon asutusta lännestä päin, ja se olikin todennäköisesti asutuksen tämänpuoleisella rajalla, Karjola tehtävänä oli suojata heimoa Laatokalta tulleita hyökkäyksiltä.Kolmannen ristiretken perästä 1294 saapui ruotsalainen sotajoukko Sigge Laken johdolla Käkisalmeen ja valloitti linnan. Tämä nimi näyttää olleen karjalaisten itsensä käyttämä, sillä ruotsalaisten käytäntöön ottama Kexholm on ilmeisesti väännös suomalaisesta nimestä. Kauan eivät ruotsalaiset saaneet linnaa pitää hallussaan, sillä seuraavana vuotena riistivät sen heiltä novgoridilaiset.

Laatokan-Karjala (Käkisalmen lääni) kuului kaukaisina aikoina niin sanottuun Vatjalaisenn viidennekseen näin ollen osa Novgorodin valtakuntaa. Moskovan suuriruhtinas Iivanan valloitettuaan Novgorodin kaupungin ja ruhtinaskunnan v. 1478 siirsi ja karkotti suuriruhtinas moskovalaisten tavan ja perinteen mukaisesti kaikki entiset asukkaat vaimoineen ja lapsineen pois kaupungista ja hajoitti ja jakoi heidät muihin moskovalaisten
hallitsemiin maihin ja kaupunkeihin ja kansoitti sen jälkeen Novgorodin uudelleen muualta tuodulla köyhällä ja kurjalla kansalla. Joutuivat Laatokan Karjalan maat Moskovan vallanalaisuuteen. 1400-luvun lopulla kannettiin Kiteeltä ja Ilomantsista veroa Novgorodin arkkipiispalle näädän ja oravan nahkoina.Perimätiedon mukaan varjagit perustivat 862 Novgorodin, joka oli skandinaavien Holmgardin.

Gotlantilaiset kävivät siellä kauppaa ensin, 1100-luvulta lähtien hansakauppiaat; vuoteen 1494 Novgorodissa oli hansan itäisin kauppakonttori. Novgorod kehittyi vähitellen Vienanmerelle ulottuvaksi ruhtinaskunnaksi, jonka ruhtinas Aleksanteri Nevski voitti ruotsalaiset 1240 ja saksalaiset 1242. 1300-luvulla Novgorodin ruhtinaskunta hallitsi koko Pohjois-Venäjää. Vuonna 1311 novgorodilaiset tekivät hävitysretken Hämeeseen. Suomen herttuan Valdemarin ja hänen veljensä kuoleman jälkeen vuonna 1318 novgorodilaiset hyökkäsivät uudelleen herttuavainajan alueille ulottaen retkensä Turkuun asti. Tuomiokirkko ryöstettiin ja kaupunki poltettiin. Samoin Kuusiston vastarakennettu piispanlinna koki ryöstön ja hävityksen. Vuonna 1478 Moskovan Iivana III valloitti Novgorodin, ja 1570 Iivana IV Julma hävitti sen. Kaupunki oli Jakob De la Gardien johtamien ruotsalaisten joukkojen hallussa 1611–17. Uusien kauppateiden avaaminen vähensi sen taloudellista merkitystä, ja lopulta Novgorod jäi 1703 perustetun Pietarin varjoon.

Puolalainen kaniikki Mattias Miechovilainen kertoo kuvauksessaan Aasialaisesta ja eurooppalaisesta Sarmatiasta vuonna 1518 Corela-nimisestä maakunnasta Venäjän valtakunnassa, jossa asukkaat ovat siellä pakanoita ja palvelevat taivaankappaleita sekä metsän petoja hän toteaa karjalalaisista. Iivana III Vasiljevitš, (1440–1505) , Moskovan suuriruhtinas vuodesta 1462. Iivana alisti valtaansa useat Venäjän ruhtinaskunnat, mm. Novgorodin 1478, ja vapautui Kultaisen ordan kaanin veronalaisuudesta. Hän käytti itsestään nimitystä koko Venäjän herra. Iivana IV Vasiljevitš (Julma), (1530–84), Iivana III:n pojanpoika. Iivana oli Moskovan suuriruhtinas vuodesta 1533. Hän ryhtyi hallitsemaan 1547, jolloin hänet kruunattiin Venäjän tsaariksi. Hän kukisti pajarien vallan, uudisti lakikirjan, perusti värvätyn sotajoukon, streltsit, ja valloitti Kazanin ja Astrahanin kaanikunnat. Hän pani myös alulle Siperian valloituksen. Lisänimen Julma Iivana sai häikäilemättömän
vallankäyttönsä vuoksi. Hän mm. surmasi raivonpuuskassa vanhimman poikansa Iivanan. Iivana Julman kuoltua valtakunta jäi Fjodor I:lle (1584-1598) vaikka käytännössä valtaa piti Boris Godunov.

Fjodorin kuoltua sammui Rurikin hallitsijasuku joka oli hallinnut Novgorodissa ja Moskovassa vuodesta 862.

Heikki Kirkisen kirjassa "Karjala taistelukenttänä, Karjala idän ja lännen välissä II" (Suomen historiallinen seura, Helsinki 1976) todetaan: "Viipurin päällikkö Klaus Kristerinpoika Horn kävi apulaisineen keväällä rajaa tutkimassa ja lähetti tulokset kuninkaalle (Gallén 1968 Bilaga N s. 222-223). Seurauksena oli että kuningas antoi keväällä 1559 ohjeen rajankäyntiä varten, ja siinä hän kielsi tunnustamasta muuta rajakirjaa kuin sen, jonka hän lähetti valtuuskunnalle. Kyseessä oli erittäin todennäköisesti Pähkinäsaaren rauhankirjan väärennös, joka oli tehty näihin aikoihin rajankäyntiä varten aikaisempien luetteloiden pohjalta (Gallén mt. s. 45-50. KRG XXIX s. 110-111). Kustaa Vaasa osoittautuu tässä tyypilliseksi renesanssiruhtinaaksi, Macchiavellin oppilaaksi, joka käyttää kaikkia mahdollisia keinoja valtionsa hyväksi. Hänen vastustajansa Iivana IV ei tosin jäänyt siinä suhteessa hänestä jälkeen. Väärennetyn rauhankirjan mukainen rajalinja kulki Retusaaresta Siestarjoen kautta niin, että se jätti Riitamaan Ruotsille, kääntyi Savon rajalla Torsajärveltä koilliseen Varpavuoreen, Puruvedelle, Orivedelle, Juojärvelle, Rikkavedelle, Kaavinjärvelle ja Syvärinjärvelle. Rajan toisella puolella karjalaiset ja venäläiset tekivät omia tutkimuksiaan, jotka he kokosivat v. 1559 laajaksi valituskirjelmäksi Ruotsin puolelta tehtyjä rajaloukkauksia vastaan...

Jo helmikuussa 1577 Juhana III antoi ohjeen valmistella suurta hyökkäystä itärintamalla heti aselevon päättymisen jälkeen. Elokuussa lähti Viipurista arviolta 4000 miehen armeija etenemään Venäjälle Herman Flemingin johdolla. Karjalaiset pelkäsivät hyökkäyksen kohdistuvan taas Käkisalmen suuntaan, mutta vihollinen kääntyikin kaakkoon, hävitti Inkerinmaan asutusta, eteni Nevan yli ja jatkoi hävitystä Kaprion seudulle asti, minkä jälkeen se palasi Suomeen. Osa Inkeriä autioitui. Juhana antoi lukea kirkoissa kiitoksen siitä, että sotajoukko oli 'Jumalan armollisella avulla' hävittänyt tulella ja miekalla kolme rajalääniä (Ibid. s. 197, 193-196)...

Karjalassa oli ryhdytty varustamaan puolustuslinnakkeita suomalaisten hyökkäysten varalta Ilomantsin Havukkakallion linnavuorta lienee varustettu viimeistään 1570-luvulla, sillä se mainitaan pohjoiskarjalaisten tukikohtana 1580-luvulla (VA Johan III:s Registratur 1588 fol. 332 6.5.1588)... Sotaväen otto, verojen kasvu ja sotaväen majoitus linnaleirissä eli talonpoikien tiluksilla aiheutti Suomessa valituksia ja napinaa, mutta kuningas
oli jo päättänyt lähteä valloituspolitiikan tielle, maksoi mitä maksoi. Marraskuussa 1579 hän kirjoitti Suomeen, ettei hän tee rauhaa Venäjän kanssa ennen kuin hän on laajentanut valtakunnan vähintään Nevajoelle 'kestäköön vaino kuinka kauan tahansa ja tuottakoon se Suomelle mitä köyhyyttä ja kurjuutta tahansa (Ibid. s. 274)... Vielä vuoden 1617 kesällä hyökkäsi joukko Ilomantsin, Soanlahden ja Kiteen Suorlahden sissejä Mikita Törrösen ja Tölke Tarassinpojan johdolla vouti Tuomas Kobockin seurueen kimppuun Rääkkylän Oravisalmessa aikoen ryöstää hänen kuljettamansa verorahat. Vouti pääsi pakenemaan, mutta sissit saivat käsiinsä toisen veneistä tavaroineen (Ibid s. 299-301).

Myöhemmin Tölke joutui vangiksi parin muun sissin kanssa ja vetosi Käkisalmen päällikön antamaan turvakirjaan, jonka hän oli ostanut kaiken varalta. Se ei tietenkään auttanut, vaan hänet tuomittiin kuolemaan. Hänen toverinsa sen sijaan onnistuivat karkaamaan. Pälkjärven Soanlahdella kaksi sissiä Mikita Törrönen ja Simon Popke olivat kiduttaneet erään 13-vuotiaan pojan isää sekä ryöstäneet tältä rahaa ja muuta omaisuutta. Henkihieverissä isä lupasi toimitta rosvoille lisärahoja, jolloin miehet veivät pojan mukanaan panttivankina. Kun rahoja ei kuulunut, rosvot hakkasivat pojan oikean käden hervottomaksi. Käräjien aikaan poika vietiin Käkisalmeen, missä hän 'löi otsaa maahan päällikön edessä' eli kumartui maahan asti karjalais-venäläiseen tapaan ja pyysi oikeutta. Käskynhaltija ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, sillä rosvoilla oli hänen antamansa turvakirja, jossa heille myönnettiin armahdus sota-ajan rikkomuksista."

Ensimmäisen kerran Suomen alue esitettiin erillisenä niemimaana baijerilaisen Jacob Zieglerin vuonna 1532 maantieteellisessä teoksessa, jonka hän oli piirtänyt. Siinä mainitaan Abo, Hango, Tavastia jne. Olaus Magnus vakiinnutti historiateoksessaan 1555 käsityksen Karjalaisista kaupantekijöinä, myös novgorodilaisten ja moskoviittien liittolaisina. 1570-luvulla alkoi Ruotsin ja Venäjän vuotta 25 kestänyt sota Karjalan omistamista. Laatokan pohjoispuolella taistelu oli sissisodan luontaista, minkä vuoksi kansa siirtyi piilopirtteihin asumaan. Ruotsalaiset olivat valloittaneet Käkisalmen linnan 1580 ja linnanisäntä Henrik Matinpoika Huggut halusi saada vastauksen kuninkaalta kahteen asiaan, eli miten pitkälle pohjoisessa Käkisalmen linnalääni ulottui ja millaisia
veroja asukkaat olivat maksaneet Venäjän vallan alla. Helmikuussa 1581 Klaus Flemingin (nimi Fleming tarkoittaa flaamilaista) joukot lähtivät Savonlinnasta itäänpäin mukanaan pari tuhatta miestä, niistä suurin osa talonpoikaisia suksimiehiä, osa ratsain, mukana 10 tykkiä.

Matka kulki Oriveden ja Kiteenjärven kautta Tohmajärvelle Aunuksessa, paluumatka Salmin ja Sortavalan kautta Pyhäjärven yli Savonlinnaan. Seuraavina vuosina on Aunuksesta tehty hävitysretkiä Laatokan pohjoispuolella oleviin pitäjiin. Alkava viljelys tuhoutui. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Laatokan Karjala (Käkisalmen lääni) venäläisille. Vuonna 1617 luovutti Venäjä Stolbovan rauhassa Ruotsille Käkisalmen läänin ja Inkerimaan. Ruotsin kruunu ei odottanut paljoa hyötyä voittomaasta. Kuningas vuokrasi Käkisalmen ja Pähkinälinnan läänit sotamarski Jaakko De la Gardielle kuudeksi vuodeksi. Hallinnollisesti Käkisalmen lääni liitettiin Inkerinmaan kenraalikuvernöörikuntaan, jonka keskuspaikkana oli Narva. Sen muut osat olivat Pähkinälinna, Jaaman ja
Karpion läänit, joista kaksi viimeksi mainittua olivat varsin vähäisiä. Pietari Brahen ollessa Suomen kenraalikuvernöörinä Käkisalmen lääni alistettiin hänelle vuosina 1638-40.

Erkki Räikkösen kirjassa "Heimokirja" Otava 1924 todetaan: "Lähes neljän vusisadan ajan jatkunut slaavilainen yö katkeaa kuitenkin v. 1581, jolloin Pontus de la Gardie suomalaisine joukkoineen valloittaa Inkerimaan sitä sadan vuoden ajan hallinneelta Moskovalta. Vuonna 1617 Stolbovan rauhassa saa Ruotsin valta virallisen vahvistuksensa. Ruotsalaiset, joita Inkerimaalle houkuttelee suuruudentavoittelu ja valloitushalu, joutuvat samalla tekemään suuren palveluksen maan suomalaisuudelle." ja "Inkerois-vatjalaiset, jotka eivät olleet vielä
ehtineet kiintyä syvemmin kreikkalaiskatoliseenkaan kirkkoon, pitivät sen loistavia menoja kuitenkin parempina kuin yksinkertaista luterilaista jumalanpalvelusta. Tämän takia he jättivät mieluummin kotipaikkansa ja muuttivat suurin joukoin Venäjälle, jossa saivat säilyttää uskonsa. Ruotsalaiset viranomaiset uhkasivat karkureita kuolemanrangaistuksella, mutta sekään ei auttanut. Inkerinmaa tyhjeni tyhjenemistään. Läänitettyään Inkerimaan aatelistolleen ja koetettuaam ensin kansoittaa sen Mecklenburgista tuomallaan saksalaisella väestöllä ryhtyi Ruotsi vähitellen hankkimaan uudisasukkaita Suomesta käsin. Maatilanomistajien asiamiehet kiertelivät Savossa ja Karjalassa houkutellen väestöä siirtymään autioiyuneeseen Inkeriin. Kun uudisasukkaat vapautuivat kotipaikkakuntansa raskaista veroista ja uudessa paikassa heille luvattiin aluksi myöskin verovapautta, oli houkutus niin suuri, että sadat suomalaisperheet muuttivat Inkerinmaalle."

Martti Haavio kirjassaan "Bjarmien vallan kukoistus ja tuho" (WSOY 1965) kertoo, että vuoden 1240 tienoilla bjarmit katosivat Norjan historiallisista asiakirjoista. Asiakirjoihin ilmestyi mainintoja karjalaisista. Aasialaiset mongolit (kiinalainen nimi tataarit) alkoivat liikehtiä. Vuonna 1206 heidän kaanikseen eli keisarikseen oli huudettu Tsingiskaani. He saapuivat Pohjois-Venäjälle vuonna 1238. He etenivät kohti Novgorodia kääntyen etelään ja valloittivat Kiovan vuonna 1290, jatkoivat Unkariin ja Itävaltaan. Tsingiskaanin kaukainen jälkeläinen Abul-Ghazi-Bagadur (1605-1666), Aral-järven eteläpuolella sijaitsevan Khivan kaani oli kirjailija ja sukunsa tutkija. Kirjoittanut Turkkilaisten sukupuu nimisen kirjan, jossa mainitaan Karjala. Moskovan suuriruhtinas Iivana III Vasiljevits (1440-1505) vapautti Venäjän mongolien vallanalaisuudesta ja jota pidetään nykyisen Venäjän perustajana. Venäläiset hyökkäsivät tammikuussa 1556 Viipuriin. Matkalla he hävittivät maaseutua ja surmasivat armotta asukkaita. He piirittivät kolme päivää Viipuria ja yllättäen sen jälkeen lähtivät paluumatkalle. Rajaseudut olivat saaneet kärsiä raskaasti. Talot oli hävitetty, asukkaat joko surmattu tai viety orjuuteen Venäjälle niin suurissa määrin, että miehestä maksettiin vain yksi riuna (10 kopeekkaa) ja tytöstä viisi alttinaa (15 kopeekkaa). Aselepo tehtiin kesällä, sillä kuningas Kustaa Vaasa lähetti Turun kirkkoherran Knut Juhananpojan Moskovaan sopimaan rauhanneuvottelijoiden tulosta. Vuoden 1557 alussa oli rauhanneuvottelut johon meni mm. Turun piispa Mikael Agricola ja rauha solmittiin 40 vuodeksi. Mikael Agricola oli maininnut karjalalaiset Uuden Testamentin suomennoksessa vuodelta 1548 Psalttarin alkupuheessa, että karjalaiset ovat aitoja pakanoita ja epäjumalain palvojia.

Pontus De la Gardie (1520–85), vapaaherra, ranskalaisyntyinen ruotsalainen sotapäällikkö. Alunperin palkkasoturi, ranskalaisen pikkukauppiaan poika, joka 1500-luvulla pääsi Juhana III:n suosioon. De la Gardie tuli Ruotsin palvelukseen jouduttuaan ruotsalaisten vangiksi 1565, toimi diplomaattina ja johti vuodesta 1580 sotaa
Venäjää vastaan valloittaen mm. Käkisalmen, Narvan ja Iivananlinnan. Jakob (Jaakko) De la Gardie, (1583–1652), Pontus De la Gardien poika, kreivi, ruotsalainen sotapäällikkö. De la Gardie johti 1608 tsaari Vasili Šuiskin avuksi Ruotsista lähetettyä sotajoukkoa, pääsi 1610 Moskovaan mutta joutui lähtemään sieltä pian ja valloitti 1611 Käkisalmen ja Novgorodin. Viivyttyään Venäjällä kuudetta vuotta hän sai lisänimen "Laiska-Jaakko". Hänet nimitettiin 1630 valtakunnan marskiksi ja 1632 Kristiinan holhoojahallitukseen. Magnus
Gabriel De la Gardie, (1622–86), Jakob De la Gardien poika, kreivi, ruotsalainen valtiomies. De la Gardie kuului kuningatar Kristiinan suosikkeihin samoin kuin Kaarle X Kustaan, joka testamentissaan 1660 määräsi hänet
kansleriksi ja holhoojahallituksen jäseneksi. Hänen Ranskaa suosiva politiikkansa johti Ruotsin sotaan ja Fehrbellinin tappioon 1675. De la Gardie joutui syrjään Kaarle XI:n ottaessa itse ohjat käsiinsä. De la Gardien perheen juuria peittelemään laadittiin komea sukutaulu, joka paljasti suvun ulottuvan pyhään Birgittaan.

1600-luku olikin mielikuvituksellisen aristokraattigenealogian kulta-aikaa. Vuonna 1580 tuli ruotsalais-suomalainen sotajoukko sotapäällikkö Pontus de la Gardien johdolla Käkisalmen lähettyville ja sulki kaupungin joka puolelta. Valloituksen johdosta viettivät ruotsalaiset komeat juhlat, joissa sen ajan tilikirjojen mukaan syötiin mm. 139 raavasta ja juotiin samoissa suhteissa. Epäilemättä olikin syytä juhlimiseen. Pontus de la
Gardie kirjoitti kuninkaalle muutamia päiviä valloituksen jälkeen: ’Tämä linna on Teidän kuninkaalliselle majesteetillenne ja Ruotsin ruunulle valiopaikka ja sellaisten virtojen suojelema, että sen veroista tuskin voinee löytää missään maassa.’ Koko sen ajan, mitä Käkisalmi tällä kertaa oli ruotsalaisilla (1580-1597).

Mikael Fjodorovitš, (1596–1645), Venäjän tsaari , oli tsaarina 1613–45. Mikael valittiin alemman aatelin ehdokkaana ensimmäisenä Romanov-sukuisena Venäjän valtaistuimelle. Mikaelin isä, patriarkka Filaret, auttoi poikaansa palauttamaan järjestyksen ja tsaarin arvovallan.1600-luku oli aatelisvallan aikaa. Kristiina kuningattaren aikana läänitettiin melkein koko Käkisalmen lääni ylimyksille. Ruotsi liittyi 30-vuotiseen sotaan julistautuen protestantisuuden ja uskonvapauden puolustajaksi. Luterilaisuuden puolustajan rooli edellytti Ruotsilta kirkollista yhtenäisyyttä Luterilaisuuden merkeissä. Tämän laillisti 1617 julkaistu Örebron sääntö, jonka mukaan muiden uskontojen harjoittaminen kiellettiin karkottamisen uhalla.Pohjois-Karjalan asutus oli
vuosina 1618-51 jatkuvan muutoksen alaisena. Vanhaa kantaväestöä muutti pois pitkin aikaa, ja tilalle tuli väkeä lännestä ja Pohjoisesta. Ilomantsissa 1630-luvulla oli 73 autiota (tilaa jolla ei ollut veroa maksavaa isäntää). Ilomantsin Tokrajärvi, joka autioiduttuaan kokonaan joutui Sonkajalaisten viljelemäksi, ennen kuin sai uudet asukkaat.

Kenraalikuvernööri Kustaa Horn kuvaa vuoden 1655 rajamaan oloja seuraavasti: "Sanalla sanoen, kaikki on täällä nurinpäin. Niin ovat myös hengelliset maallikkojen kanssa ja keskenään eripuraiset. Laki ja oikeus on kokonaan joutunut unohduksiin." Kesällä 1656 alkoi sota, sillä niihin aikoihin Kaarle X Kustaa taisteli Puolassa ja Venäjä toi armeijan Itämeren maihin ja Käkisalmen lääniin.Olaus Magnus kirjoittaa Suomalaiset Pohjoisten kansojen historiassa: "Moskoviittien ja ruteenien suuriruhtinaan valtakunta on laaja ja mahtava, joten tämä käyttää valtansa osoituksena pitkää ja komeaa arvonimeä. Sen todistaa hänen lähettämänsä kirje, joka saapui hiljan erään Dimitrin mukana paavi Klemens VII:lle. Se alkaa näin: 'Suurherra Vasili, jumalan armosta koko Venäjän keisari ja hallitsija, samoin Vladimirin, Moskovan, Novgorodin, Pihkovan, Smolenskin, Iverskin, Jugurskin, Perman, Vatjan, Bulgarian jne. suurherttua, Ala-Novgorodin maan, Tsernigovin, Rjazanin, Polotskin, Rozevian, Valakian, Rostovin, Jaroslavin, Valgetjärven, udorin, Obdirin, Kondinin jne. herra suurruhtinas. Päivätty kaupungissamme Moskovassa huhtikuun 3. päivänä vuonna 7030 maailman luomisesta.'" Valtio
luovutti tai lahjoitti joidenkin alueiden veronkannon, niin maatiloista sillä alueella tuli rälssitiloja.

Jos talonpojalla oli perintötila ja ei kyennyt suorittamaan verojaan kolmen vuoden aikana, niin siitä tuli kruununtila ja jos se oli rälssitila (hovi), niin sen meni rälssin haltijan omaisuudeksi. Rälssitalonpoika
oli kokotilan vuokraaja eli lampuoti, jolla ei ollut mitään omistusoikeutta. Ruotsin armeijan voitot eivät tulleet ilmaiseksi. Sodassa kunnostautuneita upseereja ja sotamenojen rahoittajia oli palkittava. Varsinkin kuningatar
Kristiina jakoi aatelisarvoja, joihin liittyivät alueiden verotulojen luovutukset. Suuria sotilashankintoja luotottanut sotakomissaari Henrik Cronstierna sai osia Sortavalan ja Kiteen pitäjistä, suurimman osan Ilomantsia sekä kokonaan Pälkjärven, Suojärven ja Pielisjärven pitäjät vuonna 1651. Pielisjärven hän myi seuraavana vuonna kreivi Pehr Brahelle. Toinen rahoittaja, asessori Casper von Pegauberg, sai Ilomantsista Mekrijärven, Mutalahden, Riihiniemen, Kivilahden, Putkelan ja Huhuksen kylät. Pegaubergin alueita
hallittiin Mekrijärveltä. Sinne rakennettiin pieni hovi, jonne kerättiin alueen verot. Hovi edusti ortodokseille Ruotsin valtaa konkreettisimmillaan ja ensimmäisen tilaisuuden tullen se joutui hävityksen kohteeksi.

Ruptuurisodan (1656-1658) aikana Ilomantsin ortodokseista koottu joukko ryösti Eric Larsson Sommarin isännöimän Mekrijärven hovin. Ryöstäjät pakenivat Venäjälle. Lahjoitusmaat eli rälssimaat, Viipurin läänissä, Vanhassa Suomessa sijainneiden tilojen nimitys, joiden verotusoikeuden Venäjän hallitsijat olivat siirtäneet 1700-luvulla kruunulta yksityisille, lähinnä venäläisille aatelisille. Alussa oli tarkoitus luovuttaa uusille isännille vain valtiolle kuuluvat verot, mutta jo vuonna 1723 annettiin näille isännille Kivennavalla joukko talonpoikien tiloja ikuiseksi omaisuudeksi. Vihdoin 1700-luvun loppupuolella tuli lahjoituskirjoihin sanamuoto: Lahjoitetaan niin ja niin monta sielua ikuiseksi ja perinnölliseksi omaisuudeksi. Tosin Turun rauhankirjassa oli vahvistettu Ruotsin aikaiset oikeudet ja privilegiot. Karjalassa säilytettiinkin muuten oikeudet, mutta lahjoitusjärjestelmää sovellettaessa nämä julkisesti kumottiin. Aste asteelta siirryttiin oloihin jotka muistuttivat venäläistä maaorjuutta. Lahjoitustilojen voudit tahtoivat estää talonpoikien muuttamista maaltaan ja naisia menemästä
toiselle tilalle naimisiin, voudit tahtoivat määrätä tilan väen asioista. Kun Vanha Suomi 1812 liitettiin muuhun Suomeen, oli alueella 2 500 näin lahjoitettua tilaa ja 60 000 talonpoikaa lahjoitusmaatalonpojan asemassa, joka
muistutti maaorjuutta.

Vuonna 1826 Nikolai I julisti "mustalla manifestilla" kaikki lahjoitusmaat rälssinluonteisiksi, mikä johti levottomuuksiin. Suomen valtiopäivien päätöksellä 1867 alettiin lahjoitusmaita lunastaa talonpoikien haltuun valtion antaessa talonpojille lunastusmaksun lainana. Kahdessa vuosikymmenessä lunastus oli lähes loppuun suoritettu, minkä jälkeen talonpojat saivat perintökirjat tiloilleen.Vuonna 1702 jolloin Venäjän tsaari Pietari Suuri päätti antaa iskun Ruotsi-Suomelle Pähkinälinnaa vastaan. Syyskuun lopulla kaikki oli valmiina. Pietarilla oli 300 pientä alusta sekä 35,000 miestä ja tykistöä. Pähkinälinnaa puolusti everstiluutnantti G. V. v. Schlippenbach 250 miehen kanssa. Pähkinälinna sijaitsi Nevan niskassa. Tsaari miehitti joen molemmat rannat ettei Nevanlinnasta (nykyisestä Pietarin kaupungista) voitaisi lähettää apua. V. Schlippenbach kieltäytyi antautumasta. Vasta kun koko linnoitus oli raunioina ja vain 40 miestä ampuma-aukoissa, antautuivat puolustajat lokakuun 12 päivä ehdolla että saisivat lähteä vapaasti linnasta. Pähkinä oli kova kirjoitti Pietari viitaten linnan nimitykseen, mutta nyt se on onnellisesti murskattu. Hän antoi sille uuden nimen Schlüselburg =
Avainlinna, koska hän toivoi sen avaavan itselleen tien meren yhteyteen. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä hän valoitti Nevanlinnan josta tuli Pietari.

Vasta suuren pohjansodan kauaskantavissa tapahtumissa Käkisalmi tuli historian näyttämölle uudestaan. Pietari Suuri oli jo 1703 pannut alulle Pietarin kaupungin rakennuksen Nevanjoen suulle. Paitsi pienempiä varustuksia sinne tänne Kannaksen poikki halusi Pietari pääkaupunkinsa suojaksi myös Käkisalmen- ja
Viipurin linnat. Viipurin valloituksen perästä Pietari-tsaari ulkomailta tuomansa kuuluisan sotapäällikön, kenraali Brucen piirittämänään Käkisalmea, jota 400 miehen kera eversti Juhana Stiernschantz oli määrätty puolustamaan.

Kustaa H. J. Vilkuna kirjoittaa "Paholaisen sota" Teos 2006 "Karjalaiset, jotka olivat vielä muutama kuukausi aikaisemmin puhuneet elävänsä vaarallisia sota-aikoja, tiesivät, että oli koittanut hävityksen, vainon ja ruptuurin (sodan, uskonvainojen) aika..."Stiernstråle antautuu ja luovutti rauniona olevan Viipurin linnan venäläisille 13.6.1710. Ison Vihan aikana ryhdyttiin venäläisten valloittajien toimesta lahjoittamaan suuria
maa-alueita, kokonaisia pitäjiä ansiotuneille tai suosikeiksi tulleille venäläisille ylimyksille. Vuonna 1710 lahjoitettiin suurin osa Muolaata, sitten Sakkola, Rautu, Kurkijoki ja Hiitola jne. Inkerinmaan historiassa alkaa nyt sen surullisin aikakausi. Kotikyliensä poltetuille raunioille jäänyt suomalainen väestö kyketään orjankahleisiin ja kuljetetaan Nevajoen suulle rakentamaan kaupunkia ja linnoitusta vieraalle valloittajille, linnaa, josta sittemmin kohoaa Venäjän valtakunnan pääkaupunki. Venäläiset valtaavat Etelä-Suomen 1713, kun Kaarle XII lähti Turkista oltuaan siellä pari vuotta saadakseen Turkkilaisista liittolaisen Venäjää vastaan.

Näistä ajoista kirjoittaa Kustaa H. J. Vilkuna "Viha, perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta" SKS 2005. Isoviha, suuren Pohjan sodan aika 1713–21, jolloin Suomi oli venäläisten miehittämänä. Suomi oli sodan alkuaikoina sivussa pääsotatoimista, mutta 1710 venäläiset valtasivat Viipurin ja Käkisalmen ja 1713–16 muun Suomen Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Ennen venäläisten tuloa suurin osa virkamiehistöä, säätyläistöä ja varakkainta porvaristoa oli paennut Ruotsiin. Venäläiset järjestivät vuosiksi 1714–17 sotilashallinnon, jonka johdossa oli Mihail Golitsyn, ja siviilihallinnon vuosiksi 1717–21. Suomi jaettiin
suunnilleen entisiä läänejä vastanneisiin laamannikuntiin, joiden maaherroiksi nimitettiin balttilaisia; alemmat virkamiehet sen sijaan olivat Suomesta. Luonnontuotteina maksettavat verot olivat raskaat, koska maatalous oli lamassa, ja kauppaa haittasivat mm. korkeat tuontitullit, pääoman puute ja määräys tervan ja pellavatuotteiden myynnistä vain Venäjälle. Suomessa toimitettiin myös väenottoja, ja n. 2 000 manttaalimiestä vietiin Venäjälle. Isoviha päättyi Uudenkaupungin rauhan (1721) jälkeen, jolloin venäläiset vähitellen lähtivät Suomesta ja pakolaiset ja vangit alkoivat palata kotiseudulleen.

Ruotsin suurvalta-asema romahti Pohjan sodassa, joka päättyi 30.8.1721 Uudenkaupungin rauhaan. Alue, jota nimitettiin Vanhaksi Suomeksi, liitettiin Venäjään. Rauhassa luovutettiin Liivinmaa, Viro, Inkeri, Käkisalmen lääni ja Viipuri. Rajan oli määrä kulkea Vironlahden kirkolta Virojokeen, kaartuen sitten Viipurin pohjoispuolitse Jääskeen ja seurata Käkisalmen entistä rajaa Parikkalan, Kerimäen ja Kesälahden kulmaukseen sekä siitä edelleen suoraan Porojärveen entiselle valtakunnan rajalle. Vuonna 1726 konventikkeliplakaati kielsi kirkon ulkopuoliset hartauskokoukset. Oulun ja Tornio oli vallattu ja poltettu, sekä Kajaanin linna räjäytetty, niin sota ei vielä ollut täysin loppunt, sillä siitä pitivät huolen partiojoukot. Venäläiset maksoivat tavallisesti paikkakuntalaisille sen mitä sissit olivat tehneet.

Eräs näistä sisseistä oli Tapani Löving s. 24.12.1689 Narvassa. Hän tapasi kuningas Kaarle XII:n muutaman kerran Ruotsissa, sillä hänen muistiinpanonsa löytyivät Eirik Hornborg: En spanare under stora ofreden. Stefan Löfvings dagbok. Helsinki 1926. Muistellessaan myöhemmin vaiherikkaita aikoja ja kirjoitellessaan 1734
Porissa pienistä päiväkirjoista yhtenäistä kuvausta, Löving omistaa lopuksi hartaan kiitollisuutensa Jumalalle, joka oli aina varjellut. Lappeenrannan linnoitusta alettiin rakentamaan 1720-luvulla suojaamaan Ruotsin uhanalaista itärajaa. Linnoituaniemelle oli jo vuonna 1649 perustettu kaupunki nimeltä Willmanstrand.
Lappeenrannan taistelussa 1741 Ruotsi menetti linnoituksen Venäjälle. Linnoituksen vanhimmat säilyneet rakennukset ovat venäläiseltä kaudelta 1770-luvulta. Linnoitustöitä johti 1700-luvun lopussa keisarinna Katariina Suuren Kaakkois-Suomen lähettämä kreivi Aleksandr Suvorov. Ruotsissa valtaa tavoitteli Hattu ja myssy puolue. Niin kaun kuin Arvid Horn oli vallassa oli rauha, mutta hatut pääsivät lopulta valtaan. Arvid Berhard Horn syntyi 1664 Halikon Vuorentaan kartanoon. Astuessaan uudelleen Ruotsin valtaneuvoston johtoon 60:n ikäisenä.

Ruotsalainen historiantutkija Geijer sanoo hänestä, että "hän herätti kunnioitusta lunnollisella arvokkuudellaan, sekä jumalanpelolla ja hyväntekeväisyydellä, joita hän ei halunnut salata. Hänellä oli matkassaan rahapussit kädessä almujen antamista varten, hän rukoili entisen ajan tavan mukaan joka kerta kun kelloja soitettiin eikä antanut ministerien tai muun loistavan seuran läsnäolon estää itseään perhekuntinensa polvistumasta tavanmukaiseen iltarukoukseen." Mielellään hän ikäpäivinään päästi puheessaan uskonnollisuutensa näkyviin.
Aksel von Fersen hattupuolueen johtaja on muistelmissaan jälkimaailmalle kuvaillut Hornin hurskautta kertomalla "Horn usein esiintyi polvien kohdalta kuluneissa housuissa sanoen niiden kuluneen hänen rukoillessaan hartaasti kuninkaan ja synnyinmaan puolesta". Vieraiden valtojen lähettiläät kertoivat hallituksilleen usein ja hämmästellen Hornin rehellisyydestä ja lahjomattomuudesta, mikä oli harvinainen hyve sinä aikana. Hornin yhteiskuntaa hyödyttävän valtiotaidon johtavana perusajatuksena oli säilyttää rauha, niin
kauan kuin valtakunnan kunnia sen salli. Hattujen sota ja pikkuvihan nimellä kulkeva aika alkoi 28.7.1741, kun Ruotsi julisti sodan Venäjää vastaan. Venäläiset tulivat 23.8.1741 Lappeenrantaan ja löivät Lappeenrannan puolustajat. Venäläiset valtaavat uudelleen koko Suomen. Rauha tehtiin Turussa 1743. Sallinen, Erkki
(1680-1758), sissipäällikkö. Karjalainen talonpoikaispäällikkö Sallinen on syntynyt todennäköisesti silloisen Ilomantsin, nykyisen Enon pitäjän Kuusjärven kylässä, sillä ilmeisesti hänen isänsä on mainittu 1683 savuluettelossa. Ilmeisesti vanhempi Erkki Sallinen on ollut luterilainen ja savosta tullut uudisasukas. Sallinen johti pikkuvihan (1742-43) aikana Pohjois-Karjalassa sissisotaa käyviä talonpoikia. Kansa nimitti häntä myös
"kenraaliksi".

Kauko Pirinen kertoo Erkki Sallisesta "Suomen talonpoikia Lallista Kyösti Kallioon" (WSOY 1952). Vuonna 1746 Sallisen toinen vaimo Riitta Kukotar kuoli, niin Sallinen solmi kolmannen avioliiton Maria Eskelittären kanssa, tosin ei ilman ongelmia.Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen vuonna 1811 ei lopettanut lahjoitusjärjestelmää, vaan se sai uuden käänteen, kun keisari Nikolai I julkisti viimein kaikki lahjoitusmaat niiden herrojen ainaiseksi omaisuudeksi. Vuoden 1867 valtiopäivillä päätettiin ryhtyä lahjoitusmaiden lunastamiseen valtion välityksellä. Suomen valtio lunasti Aleksanteri Nevskin luostarin hovitilan 1848 ja antoi sen sitten vuokralle edelleen. Näin Lahdenpohjan hovi kuului kokonaan kauppala-alueeseen. Vuosisadan loppupuolella valtiopäivien päätöksellä lahjoitusmaita alettiin viimein lunastaa talonpojille edelleen lunastettaviksi valtion toimesta. Kurkijoki oli ensimmäinen lunastettu alue. Venäläinen sotaväki piti Käkisalmen linnaa hallussaan v. 1850 asti, jolloin linnan alue joutui Suomen valtiolle. Tämän jälkeen linna oli nelisenkymmentä vuotta tyhjänä ja se alkoi rappeutua, kunnes sitä alettiin korjata muinaismuistoksi.

Aleksanteri I syntyi 23.12.1777 ja kuoli 1.12.1825 ja nousi Venäjän keisariksi 1801. Aleksanterin valtakaudella Venäjä liittyi Britannian ja Itävallan rinnalla Napoleonia vastaan, mutta Napoleon löi heidät Austerlitzin taistelussa 1805. Aleksanteri I joutui taipumaan rauhaan 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella ja hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Aleksander I valloitti Suomen 1809. Napoleon hyökkäsi Venäjälle 600 000 miehen
voimalla, mutta eivät saaneet ratkaisevaa voittoa. Perääntyessään armeijassa oli enää 30 000 miestä. Napoleon syöstiin vallasta ja Aleksanteri I sai kunnian Euroopan pelastajana. Aleksanteri I oli kokenut uskonnollisen herätyksen myös. Romanttinen ajattelu tapasi kiitollisen kaikupohjan Aleksanterissa. Balttilaisen vapaaherratar Barbara Juliane von Krüdenerin edustama uskonnollinen mystiikka sai hänet valtoihinsa, ja hänestä tuli
uskonnollis-siveelliseksi tarkoitetun, hallitsijoiden solmiman ns. pyhän allianssin henkinen isä. Aleksanteri sodan vielä kestäessä 29.3.1809 kutsui Suomen säädyt Porvooseen (Porvoon valtiopäivät), missä hän "omasta ja jälkeen tulevaistensa puolesta" julisti Suomelle autonomisen aseman vuosien 1772 ja 1789 Ruotsin hallitusmuodon mukaisena. Myös ns. Vanha Suomi liitettiin maan yhteyteen vuoden 1812 alusta, lähinnä Kustaa Mauri Armfeltin ansiosta. Myöhemminkään, taantumuksellisuuden jo vallattua Aleksanterin mielen, ei Suomessa suoranaisesti rikottu perustuslakia, vaikka valtiopäiviä ei kutsuttukaan koolle ja sensuuria kiristettiin. Kun Aleksanteri syyskuussa 1819 teki laajan kiertomatkan Suomeen, hän sai kansalta osakseen suurta kiitollisuutta. Aleksanterin 1793 solmima avioliitto Badenin prinsessan Elisabetin kanssa jäi lapsettomaksi. Aleksanteri kuoli yllättäen 1825 Taganrogin kaupungissa Etelä-Venäjällä. Aleksanterin veli Konstatin kieltäytyi kruunusta, mutta toisesta veljestä Nikolai I tuli keisari.

A. R. Cederbergin kirjassa ”Vanhaa ja uutta” (Werner Söderström Osakeyhtiö 1916), jossa kerrotaan Emil Nervanderin teoksessa ”Keisari Aleksanteri I:n matkat Suomessa”, mainituista hallitsijan matkoista maassamme vuosina 1809, 1812 ja 1819. Laajimman matkan Suomeen teki Aleksanteri I vuonna 1819, tultuaan Venäjän rajan yli Laatokan pohjoispuolella käyden Valamossa, Sortavalassa, josta Pohjois-Karjalan kautta Kuopioon, Iisalmelle ja Kajaanin kautta Ouluun ja lopulta kääntyen etelään pitkin Pohjanmaan rantakaupunkien
Turkuun. Aleksanteri I:n matkoista on olemassa virallisia ja puolivirallisia asiapapereita Tohmajärven kirkon- ja Ilomantsin kruununvoudinarkistossa.

Ensimmäinen suomalainen Tverissä käynyt tutkija oli tunnettu Karjalan ja Inkerin runojen kerääjä ja muinaistutkija D. E. D. Europaeus. Hän matkusti v. 1848 Tverin Karjalaan. Seuraava tverin karjalaisten tutkija oli museomies ja kotiseutututkija Theodor Schvindt. Kesällä 1882 hän keräsi Tverin läänin karjalaiskylissä kansantieteellistä esineistöä ja ne ovat Kansallismuseossa Helsingissä. Suomen Venäjään yhdistämisen jälkeen vaadittiin Pietariin ja muualle Keisarikuntaan matkustavilta suomalaisilta venäläisten asetusten mukainen passi. Kolmea kuukautta pitempään oleskeluun vaadittiin oleskelulupa, jonka saamiseksi oli hankittava todistus Suomen asiain komitealta. Vuonna 1819 annettiin kaksi asetusta, joista toinen säännösteli työväestöön ja palvelusväkeen kuuluvien siirtymistä Venäjälle ja toinen virkamiesten, säätyhenkilöiden ja porvaristoon kuuluvien sekä heidän palvelijainsa matkoja Venäjälle. Näissä asetuksissa määriteltyjä tehtäviä varten perustettiin samana vuonna Suomen asiain komitean kanslian yhteyteen Pietariin passitoimisto, josta 1884 tuli
erillinen valtiosihteerinviraston alainen Suomen passivirasto. Jussi Roms on tehnyt Pro gradu -tutkielman "Bergslagenista Karjalaan - ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan 1879 - 1904 " Helsingin yliopiston Historian laitokselle 21.10.2004.

Juhani Kuurneen kirjassa "Hengen tuulta Karjalassa, Pielisen seudun herännäisyys 1800-luvulla" (WSOY 1946) käsitellään hurmoksellisuutta mm. näin: "Hurmoksellisuutta on korostettu liikaa sekä heränneitten että heidän vastustajiensa taholla. Heränneet itse pitivät sitä helposti Jumalan erikoisena suosionosoituksena ja oman kristillisyytensä oivallisena laatumerkkinä joutuen siten huomaamattaan hengelliseen ylpeyteen ja pingoitettuun itsetehostukseen. Herännäisyyttä vastustavat tai siitä syystä tai toisesta erossa olevat piirit taas leimasivat hurmahenkisyydeksi kaiken elävän kristillisyyden. Milloin ne tulivat tarkanneeksi heränneitten elämää, silloin ne olivat useinkin sokeita näkemään sen aitoa syvyyttä pannessaan pääpainon 'noitten lahkolaisten ulkonaiseen esiintymiseen, liikutuksiin ja mielenhäiriötapauksiin'... Hurmoksellisuus esiintyi Pielisen seudulla tyypillisenä joukkoliikkeenä erittäinkin herätysliikkeen alkuvuosina. Suurta huomiota herättänyt v. 1817 tapahtunut helluntai-ihme koski enempää kuin kolmeakymmentä nuorta henkilöä, jotka
puhuivat vierailla kielillä ja profetoivat osaten osittain myös puhutun tulkita, joskaan ei kaikkea. Heidän kerrotaan olleen nauttimatta mitään luonnollista ruokaa viiteen päivään, ja sinä aikana heitä sitoi toisiinsa
hengenhaltiotila js yhteinen rukous. Tätä Pielisjärvellä tapahtunutta herännäisyyden hurmoksellista puhkeamista seurasi v. 1819 toinen joukkoesiintyminen Viekijärven rannalla Parnunniemessä... Siitä pitäen laski hurmoksellisuuden kuohu, mutta silloin tällöin se ryöpsähti sentään näkyviin joukkoilmiönäkin.

Niinpä Peti Tolvasen seuroissa Jänönvaarassa tiedetään kerran seitsemän henkilön puhjenneen puhumaan kielillä. Ja vuodelta 1860 oleva Nurmeksen herännäisyyttä kosketteleva lukkari Heikki Hannikaisen kuvaus mainitsee kielilläpuhumisen olleen 1850:n paikkeilla hyvin tavallisen. 'Kokouksissa mänivät muutamat tainnoksiin eli puoli-pyörryksiin ja sitte sirkuttivat mikä mitäki. Toiset taas puhuivat selvillä sanoilla ja luettelivat, kutka Jumala nyt otti armoihinsa ja keille hän antoi lapsen oikeuden, ja taas, kuinka se ja se on vielä onnettomassa tilassa. Kun herännyt pappi saarnasi kirkossa, nousi semmonen sirkutus ja monet näkyivät
tosiansa olevanki puoli-pyörryksissä.' Nurmeksen Palomäen kylän seuroissa ihmiset kaatuivat maahan ja puhuivat kielillä vielä 1870-luvulla (Akiander VI, s. 185)... Lajissaan raitis ja syvällinen hurmoksellisuuden piirre oli ns. 'huuto' tai 'hänelle tuli huuto'. Herännyt nuori mies Israel Määttä siirtyi Kolista n. 1830-luvulla Pielisjärven Viensuun kylään ja meni naimisiin siellä Tolvasen talon Kaisa tyttären kanssa. Kaisasta kerrotaan, että 'hänelle tuli kova huuto miehensä puolesta'. Eräänäkin jouluaattona hän kaatui saunankynnykselle ja
huusi Jumalan puoleen. Samanlainen huuto hänelle tuli myös Vaaraniemelle naidun suruttoman sisarensa hautajaisissa.

Kaisa Tolvanen oli jo nuorena tullut herätykseen, kulkenut Paavo Ruotsalaisen seuroissa ja ahkerasti viljellyt Jumalan sanaa kotona lastensa parissa vaatien näiltäkin, etteivät he saaneet sunnuntaisinjuoksennella, vaan heidän tuli lukea ja kuunella sanaa. Kaisan lapsille jäi äidistä sellainen muisto, että tämä usein polvillaan hätäili Herran edessä heidän tähtensä (Mikko Määttä, Pielisjärvi, Viensuu, s. 1866)... Nähtävästi juuri samaa
piirrettä kuvaa kirkkohistorian kirjoittajakin: 'Muutamat alkoivat yhtäkkiä kenenkään aavistamatta huutaa ja valittaa omaansa ja muitten jumalatonta elämää, muutamat pyörtyivät. Näin tainnoksissa ollessa selkeni heille Jumalan vanhurskaan vihan ja helvetin kärsimysten tunnossa päivänselväksi koko entinen jumalaton elämänsä kehdosta siihen hetkeen saakka. Niillä, jotka synneistään heräsivät, ei ollut yön eikä päivän rauhaa, vaan he voivottelivat, valittivat ja vuodattivat kyyneliä, eivätkä jaksaneet edes syödä eivätkä juodakkaan, vaan
kuihtuivat kuni ruoho, kunnes Herra nosti painavan synninkuorman heidän hartioiltaan (Bergroth, Suomen kirkko II, s. 599).'" 1800-luvulla kansallisuusaatteen myötä esiin noussut vaatimus laajentaa Suomen aluetta
kansallisuusrajoihin asti synnytti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen ns. Itä-Karjalan kysymyksen. Neuvosto-Venäjän sisällissodan aikana 1918-19 Repola ja Porajärvi liittyivät Suomeen, ja Uhtualla 1918 pidetyssä kokouksessa Vienan Karjala päätti eräin ehdoin menetellä samoin. Suomalaisia joukkoja osallistui näitä pyrkimyksiä tukeviin kansannousuihin. Tarton rauhanneuvotteluissa 1920 Suomi luopui Itä-Karjalasta
Petsamon hintana, ja Neuvosto-Venäjä lupasi Itä-Karjalalle kansallisen autonomian. Kun se ei toteutunut, suomalaisia osallistui vielä 1921 Itä-Karjalan kansannousuun, ja virallallisesti Suomi vetosi Kansainliittoon. Akateeminen Karjala-Seura otti 1930-luvulla Itä-Karjalan kysymyksen ohjelmaansa. Jatkosodan aikana 1941-44 Itä-Karjala oli suomalaisten joukkojen hallussa.

Mordvalaiset

Erkki Räikkönen Heimokirjassa Otava 1924 toteaa "Suurin lukumäärältään, mutta samalla sadoiksi hajanaisiksi saarekkeiksi pirstoutunut, on Mordvan kansa. Se alue, jossa mordvalaiset asuvat Volga-joen mutkan molemmin puolin, on pinta-alaltaan useita satoja tuhansia neliökilometrejä laaja. Alueen varsinaisen asujamiston muodostavat venäläiset. Mordvalaiset asuvat enintään 10 kyläkunnan suuruisina saarekkeina slaavilaisen massan keskellä. Mordvalaisista tavataan hajanaisia tietoja jo hyvin varhaisina aikoina. Varmemmat historialliset tiedot ovat kuitenkin vasta Nestorin kronikassa. Vuoden 1000 tienoilla kärsi ruhtinas Jaroslav tappion taistellessaan mordvalaisia vastaan, mutta vähitellen alkavat mordvalaiset menettää vapautensa. Ensin he joutuvat venäläisten veronalaisiksi ja myöhemmin kokonaan heidän vallanalaisuuteensa. Kuudennentoista vuosisadan puolivälissä otetaan mordvalaisilta pois heidän perintötilansa ja ne läänitetään venäläisille pajareille. Vuonna 1552, Kasanin valtauksen jälkeen, menettävät he viimeisetkin oikeutensa. Venäläinen painostus tulee vähitellen niin raskaaksi, että mordvalaiset ryhtyvät kapinaan. Se tukahdutetaan kuitenkin verisesti." Mainov kirjoittaa vuonna 1888 Mordvankansan oloista: "Ei koskaan kukaan miehistä semmoisella sitkeydellä puolusta omaisuuttaan, kuin mordvalainen nainen omia tavaroitaan... Huomattava on, että vaimon luovuttamattomana omaisuutena on pään- ja kaulankoristukset, jotka menevät perintönä naiselta naiselle, ja joihin jokainen omistaja pitää ehdottomana velvollisuutenaan lisätä mahdollisuuden mukaan koristuksia, ostamiaan rahasia, näkinkenkiä jne... Koska on tullut tavaksi, että hyvä vaimo jättää kaikki ansaitsemansa rahat perheelle, niin vaatteiden ja kenkien laittaminen heille ei ole heidän yksinomainen velvollisuutensa, vaan koko perheen huolena; perhe ei tietysti rupea liian suuria rahoja tähän panemaan eikä koristuksista huolta pitämään, vaan se ei olekaan oikeastaan tarpeellista, koska jokaisella vaimolla kyllä löytyy oma juhlapukunsa, arvoltaan 30-150 ruplaa, jopa joskus 800:kin hintainen; nämä koristukset menevät perintönä äidiltä tyttärelle, ja koska ne eivät käyttämisestä kulu, voivat ne lisättyinä kulta- ja hopearahoilla nousta hinnassa, eikä suinkaan kelvottomiksi kulua."

Kazan on Tartastanin tasavallan pääkaupunki Volgan varrella Venäjän federaatiossa 70 km Volgan ja Kaman yhtymäkohdasta pohjoiseen. Kazan on Venäjän johtavia teollisuuskaupunkeja. Kazanissa on yliopisto joka on perustettu 1804, myös siellä on useita korkeakouluja. Kremlin kirkko on vuodelta 1552. Tataarien 1250-luvulla perustama Kazan oli jo 1700 -luvun alussa Volgan alueen pääkaupunki. Se poltettiin 1774, mutta rakennettiin
uudelleen 1780 -luvulla. Seuduilla on asunut suomensukuisia heimoja mareja ja udmurtteja.

Isabel De Madariagan kirjassa "Iivana Julma" (Ajatuskirjat 2007) kerrotaan Kazanin valloituksesta sivulta 130 alkaen. Englantilainen merikapteeni Richard Chancellor (s. 1521 Bristolissa, k. 1556) lähti kesällä 1553 etsimään pohjoista meritietä Intiaan, mutta saapui Vienanmeren rannoille, sillä ryhmä englantilaisia kauppiaita oli hallituksen luvalla rahoittanut Chancellorin tutkimusretken. Lopulta hän tapasi venäläisiä virkamiehiä ja hänet saatettiin Moskovaan, jossa kuningas Edvard VI:n kirje avasi Moskovan ovet Chancellorille. Vuonna 1554 Chancellor palasi Englantiin mukanaan tsaari Iivanalta kirje kuningas Edvardille. Hän oli ensimmäinen englantilainen, joka kirjoitti oman kuvauksensa Venäjältä. Tsaarin rikkaudet ja majesteettisuus oli tehnyt vaikutuksen Chancelloriin.Votjakit, Tseremissit eli Marit ja SyrjäänitVotjakit asuivat Volga-joen lisäjoen Kaman oikealla rannalla. Votjakkien läheisinä läntisinä naapureina ovat Tseremissit, jotka asuvat samoilla alueilla votjakkien kanssa. Vuonna 1552 tseremissit joutuivat Moskovan valtaan. Tshremisseillä ja votjakeilla 1700-luvulla oli tapana, että jos vanha asuinseutu ei miellyttänyt, niin he paimentolaisten tapaan purkivat koko kylän
ja siirtyivät uuteen paikkaan. Guagnius kertoo vuonna 1575 tsheremissien ja mordvalaisten suureksi osaksi asuvan ilman rakennuksia metsissä, minkä vahvistaa Buchin muistiinpano, että monet votjakit kesäisin muuttavat perheineen metsiin asuen majoissa ja teltoissa (Forsman 'Koskimies', m. t. 146-147).

Vuonna 1917 ilmestyi pari tseremissinkielistä sanomalehteä. Tseremissit kutsuvat itseään Mari nimellä. Mari 'ihminen' venäläisten kronikoiden mukaan merja on goottilaisen historiankirjoittaja Jordaneen merens, joka on asunut Kostroman, Vladimirin ja Jaroslavin lääneissä. Islamilaistuneet bolgaarit ja heidän jälkeläisensä tataarit hallitsivat mareja ja udmurtteja 700 vuoden ajan vuodesta 800 alkaen, jonka jälkeen Iivana Julma vuonna 1552
valloitti tataarien kaanikunnan pääkaupungin Kazanin. Junalla kuljettuna Helsingistä Moskovan kautta Marilaiseen Joshkar-Olan kaupunkiin on 2000 km. Syrjäänit asuvat votjakkien ja tseremissien pohjoispuolella. Noin puolet mareista asuu Marin tasavallassa Volgan mutkassa. Volgan pohjoispuolella asuvat niittymarit, etelärannalla vuorimarit ja itämarit Belajoen alajuoksulla Baskirissa. Ensimmäinen marilaisen kulttuurin perehtynyt tutkija oli itävaltalainen diplomaatti Sigismund Herberstein 1500-luvulla.

Marilaisen yliopiston professori on tehnyt kirjan Valeri Patrushev "The Early History of the Finno-Ugric Pepels of European Russia" Oulu: Societas historiae Fenno-Ugricae 2000. Video Marilaiset 1: Volgan mutka (kuvaus Jan Nyman, ohjaus ja editointi Mauri Kalima; käsikirjoitus ja tuotanto Aune Kämäräinen Valtion av-keskus 1992). Piplia 2/2008 Raamattulähetys lehdessä (www.bibke.fi) oli juttu, jossa kerrottiin marinkielisen Uuden Testamentin julkaisujuhlasta Joskar-Olassa 4.3.2008. Marin puhujia on n. 600 000 ja juuri julkaistu Uusi
Testamentti kuuluu suurimpaan eli niittymarin kieliryhmään. Vuorimariksi on valmistumassa Apostolien teot. Marinkielisen Uuden Testamentin painos oli 5000 jota jaetaan kouluihin ja kirjastoihin. Suurempi painos otetaan lukijapalautteessa saatujen korjausten jälkeen. Tähtäimessä on koko Raamatun kääntäminen marin kielellä.

Permin kaupunki Venäjällä Kamajoen varrella Uralvuoriston länsirinteellä oli aiemmin suomalais-ugrilaisten kansojen asuttama. Perm perustettiin 17.5.1723. Perm oli aikoinaan laajan Permin kuvernementin pääkaupunki. Zachris Topelius kirjoittaa "Maamme kirjassa" (WSOY 1981) sanotaan permalaisista näin: "Mahtavin kansa vanhojen tshuudien joukossa olivat bjarmit eli permalaiset, jotka asuivat Vienajoen varrella Pohjois-Venäjällä. Heistä kerrotaan paljon vanhoissa norjalaisissa saduissa. Permalaisilla oli kaupunkeja ja kuninkaita, he hallitsivat monia kansoja ja olivat yhtä urhoollisia sodassa kuin uutteria rauhan toimissa. Koska he pitivät laajaa kauppaa aina Intiasta asti tuoduilla tavaroilla, he tulivat hyvin rikkaiksi". Stefan Permiläinen johdatti komit kristinuskoon 1300-luvun loppupuolella sekä kirkollisten tekstien kääntäminen komien kielelle sitä varten laaditun kirjaimiston avulla. Katarina Suuri lähetti retkikunnan luonnontieteilijöitä Venäjän pohjois- ja itäosiin. Syrjäänit voivat olla ylpeitä, koska heidän kirjakielensä on vanhempi kuin Suomen. Tapani Pyhä kirjoitti syrjääninkielisen aapisen jo vuonna 1372. Hollantilainen Simon van Salingen oli kauppamatkallaan
Karjalassa n. 1500-luvun puolessa välissä, että hän oli tavannut Kantalahdessa Fedor Tsudikovin nimisen miehen, jota pidettiin filosofina, koska oli kirjoittanut Karjalan ja Lapin historian, jossa hän oli käyttänyt karjalan
kieltä. Katso lisää: http://nl.wikipedia.org/wiki/Simon_van_Salingen

Pietari Brahe (s. 18.2.1602 Rydboholmin kartanossa Uplannissa, k. 12.9.1680 Bogesundin kartanossa lähellä Tukholmaa) oli valtiomies ja kesäkuussa 1637 Pietari Brahe nimitettiin kenraalikuvernööriksi virka-alueenaan Suomi ja Käkisalmen lääni ilman Pohjanmaata. Pietari Brahe rajasi suomea puhuvien asuma-alueeksi Viron, Liivin, Inkerinmaan ja Aunuksen, itärajana Vienanmeri, aina Lappiin asti. Matkallaan Itä-Suomessa vuonna 1639 hän laittoi lähettiläänsä tutkimaan suomen kielen käyttöä Vienanmeren rannalla ja sai kuulla, että suomen kieltä puhuttiin kymmenen peninkulman päässä Valkean meren rannikolta. "Mutta muuten on monia suomalaisia aina Arkangeliin ja Novaja Zemlijahan sekä Samojedeihin asti. Pietari Brahe perhekronikka otaksuu
suomalaisten ja lappalaisten polveutuvan Samojedeista. Sodan aikana vuonna 1657 Brahe ehdotti Kaarle X Kustaalle uutta rajasuunnitelmaa, jonka mukaan raja kulkisi Laatokan itäpuolella pitkin jokea ja virtaa joka vie Äänisjärvelle (Syväri), mistä sitten poikki Poventsaan saakka, sieltä virtaa myöten Valkeaanmereen Suman luona". Rajan siirtoa Brahe ehdotti sen vuoksi, että estettäisiin Karjalaisten siirtyminen Venäjälle. Pietari Brahen perustamasta pikkukaupungista Brahea, joka sijaitsi Pohjois-Karjalassa Pielisjärven rannalla on kirjoitus A. R. Cederbergin kirjassa "Vanhaa ja uutta" (Werner Söderströn osakeyhtiö 1916). Brahen kuoltua 1680 peruttiin Kajaanin vapaaherrakunta takaisin kruunulle ja Brahea kaupunkia ei nähty enää tarpeellisena, vaikka siellä oli toiminut pieni koulu, johonka oppilaita oli tullut jopa Ilomantsista saakka..

Johannes Gezelius nuorempi (s. 6.9.1647 Tartossa, k. 10.4.1718 Viggbyholmin tilalla Täbyn Roslagenissa) Turun piispa ja ennen sitä oli Narvan superintendentti ja johti Inkerinmaan kirkollista hallintoa. Hän oli laatinut yksityiskohtaisen Inkerinmaan väestöoloista eistyksen vuonna 1684 ja kehoituskirjasen "Uscollinen Manaus Nijlle cuin Suomenkieldä puhuvat, mutta cuitengin tähän asti heitäns pitänet Wenäjän Kirckoin ja pappein tygö". Gezelius kehitti Inkerin koululaitosta ja vaati Tarton yliopiston toiminnan uudelleen aloittamista, jotta saataisiin kasvatetuksi kelvollisia pappeja Inkeriläisistä. Oleskellessaan syksyllä 1673 Frankfurtissa Gezelius sai läheisen tuttavan pietistisen liikkeenjohtajasta Ph. J. Speneristä, jonka uutta uraa aukovaan seurakuntatyöhön hän tutustui. Suomeen tultuaan hän julkaisi lisensiaattiväitöskirjan "Jubilaeus Anti-Christi Romani ipsius
exitium". Gezelius vastusti pietismiä jyrkästi kieltämällä Ruotsin kansalaisilta opiskelun pietistisissä yliopistoissa sekä pietististen kirjojen maahantuonnin ja julkaisemalla varoituksia pietismiä vastaan. Sakari Topelius (s. 13.11.1781 Oulu, k. 23.1.1831 Uudessa Kaarlepyyssä) oli lääkäri ja kansanrunouden kerääjä. Ensimmäiset kansanrunot Sakari Topelius vanhempi keräsi tilapäisesti ja ilman julkaisuaikeita rokotusmatkalla 1803-04. Hän keräsi kansan runoja myös vienankarjalaisilta laukkukauppiailta.

Aadolf Iivar Arwidsson (s. 7.8.1791 Padasjoella, k. 21.6.1858 Viipurissa) oli runoilija, historoitsija ja kansallinen herättäjä. Arwidsson keräili Ruotsin arkistoista 1500-luvun Suomen historiaa koskevia asiakirjoja sekä painatti ne kymmenniteisessä "Handlingar till upplysning af Finlands häfder" sarjajulkaisussa vuosina 1846-58. Andreas Johan Sjögren (s. 8.5.1794 Iitissä, k. 18.1.1855 Pietarissa) kielentutkija. Porvoon kouluajoilta hän sai jo sydämelleen harrastuksen suomen suvun muinaisuutta kohtaan. Teki matkoja Aunuksen kuvermentin alueella (Karjalan tasavalta). Hän oivalsi, että aiemmin käytetyt nimitykset ves - tsuudit - vepsäläiset tarkoittivat samaa kansaa. Vuonna 1861 toimittivat A. Schiefner ja F. J. Wiedemann Sjögrenin kootut teokset "Gesammelte Schriften I, II:1-2"

Matias Aleksanteri Castrén (s. 2.12.1813 Tervolassa, k. 7.5.1853 Helsingissä) lähti vuonna 1845 uudelle matkalle Siperiaan Pietarin tiedeakatemian ja Helsingin yliopiston tukemana. Kasanissa hän aluksi täydensi
tsheremissiläistutkimuksiaan ja kirjoitti valmiiksi tämän kielen kieliopin, joka julkaistiin Helsingin yliopiston kustannuksella. Bjarmiaa Castrén käsitteli vuonna 1844 tutkielmassaan Taipaleentakaisista tsuudeista todistaen, että bjarmit ovat suomalaisten heimolaisia.Jaakko Fellman (s. 25.3.1795 Rovaniemellä, k. 8.3.1875 Lappajärvellä) oli Lapin tutkija ja monipuolinen titeellinen kirjailija. Sukututkimuksen alalta Fellman julkaisi 1847 kirjoitelman "Anteckningar om Fellmanska slägten". Fellmanin vuonna 1829 Oulusta alkanut tutkimusmatka kulki Puolangan, Hyrynsalmen, Uhtuan, Luusalmen, Nurmilahden, Jyskyjärven, Suopassalmen, Paanajärven, Vuojärven ja Usmanan kautta Vienan Kemiin. Vienanmeren länsirannikkoa pitkin Fellman kiersi Kieretin, Koudan, Knäsöin ja Kantalahden kautta kohti Lappia ja virkapaikkaansa Utsjokea. Fellmanin päiväkirjat julkaistiin vuonna 1906.

Elias Lönnrot syntyi 9.4.1802 Sammatissa Paikkarin torpassa räätälin poikana. Hän sai koulutusta Tampereen pedagogiossa 1814-15, Turun katedraalikoulussa 1816-18, Porvoon kimnaasissa 1820, Turun yliopistossa 1822
ja Helsingin yliopistossa 1828-32. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui 1827 sekä lääketieteen lisensiaatiksi ja tohtoriksi 1832; suomalaisten maagista lääketiedett käsitellyt tohtorinväitös ilmestyi laajennettuna 1842. Opiskeluaikanaan hän oli räätälinä kotipitäjässään, apteekkioppilaana Hämeenlinnassa ja kotiopettajana
opiskelukaupungeissaan ja Vesilahdella Laukon kartanossa, jossa hän kirjoitti muistiin huomattavan kansanrunon, Elinan surma -balladin. Lönnrot toimi Kajaanin piirilääkärinä 1833-53 ja Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorina 1853-62. Hän avusti ja toimitti useita lehtiä; hänen kansanomainen valistuslehtensä Mehiläinen (1836-37, 1839-40) oli ensimmäinen suomenkielinen aikakauslehti. Virsikirjakomitean jäsenenä hän toimi vuodesta 1863, sai kanslianeuvoksen arvonimen 1862 ja yliopiston kunniatohtorin arvon 1868.

Lönnrot kuoli Sammatissa 19.3.1884. Elias Lönnroth oli kansanrunouden kerääjä ja julkaisija. Ensimmäiset herätteensä kansanrunojen keräämiseen Lönnrot sai Reinhold von Beckerin opetustyöstä ja Zacharias Topelius vanhemman kansanrunojulkaisuista. Hän teki 1828-44 kaikkiaan yksitoista keruumatkaa, joista viimeiset olivat lähinnä kielenkeruumatkoja. Jo fyysisenä suorituksena Lönnrotin matkanteko ja keruutyö oli valtava; hän vaelsi jalan, hiihtäen, soutaen tai hevoskyydillä n. 20 000 km ja merkitsi muistiin n. 65 000 kalevalaista runosäettä
ja paljon muuta perinneaineistoa. Hänen matkojensa ääripisteitä olivat Aavasaksa, Arkangeli, Petroskoi, Inkeri ja Tartto. Paitsi vanhoja ja uusia runoja hän keräsi matkoillaan myös kasveja ja niiden nimistöä. Lisäksi hän oli
erityisen kiinnostunut kansanmurteista, häätavoista, uskomuksista, sairauksista ja elinkeinoista. David Emanuel Daniel Europaeus s. 1.12.1820 Savitaipaleella, k. 15.5.1884 Pietarissa oli kielentutkija ja muinaistieteilijä. Hän teki seitsemän muinaistutkimusmatkaa Aunuksen, Novgorodin ja Tverin lääneihin. Hautakumpututkimukset johtivat hänet huomionsa kraniologiaan. Europaeuksen tutkimuksia on mm. "Tietoja suomalais-ungarilaisten kansain muinaisista olopaikoista". Hänen esittämiään tieteellisiä väitteitä suomalais-ugrilaiset, indoeurooppalaiset ynnä monet muut kansat olisivat lähtöisin Ylä-Afrikasta jopa ivattiin. A. R. Niemi teki kirjan "D. E. D. Europaeuksen kirjeitä ja matkakertomuksia" 1903. Karl Konstantin Tigerstedt historoitsija, joka syntyi Kuopiossa 7.5.1822, kuoli 5.3.1902 Turussa. Vuonna 1859 Tigerstedt nimitettiin Turun lukion historian lehtoriksi. Tigerstedt toimitti "Fosterländskt album" -nimisen sarjajulkaisun, johon kirjoitti historiallisia esityksiä islantilaisten kertomuksista, muinaissuomalaisista 1845. Tigerstedt teki useita tutkimusmatkoja Ruotsiin vuosien 1845 ja 1879 välillä. Hänellä oli aikomuksena esittää maamme historiaa Kustaa II Adolfin kuolemasta vuonna 1680 reduktsiooniin saakka, mutta se ei toteutunut, vaan hän julkaisi kaksi väitöskirjaa dosentin arvoa varten vuonna 1846 "Administratio Fennie Petri Brahe" ja toinen tohtorinarvoa varten vuonna 1847 "Adumratio status urbium Fenniearum annis 1638-1640" (Esitys Suomen kaupunkien olista vuosina 1638-40). Hän julkaisi mm. "Bidrag till Kexholms läns historia under drottning Kristians tid" (painettu Turun lyseon vuosikertomuksiin 1877-87). Tigerstedt suku on ruotsalaista alkuperää Taalainmaalta jossa asui Falanissa kantaisä Antti ammatiltaan räätäli, jonka pojat olivat vuorimiehiä. Antin pojanpoika Eerik otti sukunimekseen Fahlander ja muutti ylioppilaana Turkuun 1631 ja tuli Kokkolan kirkkoherra. Eerik Fahlanderin poika Eerik aateloitiin vuonna 1691 sukunimellä Tigerstedt.

Ahlqvist, August Engelbrekt (1826–89), kielentutkija ja runoilija. Ahlqvist oli Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorina 1863–88 ja rehtorina 1884–87. Hän oli kiivas oikeakielisyysmies ja hyökkäävän kiistakirjoituksen taituri, jonka teilattavaksi Aleksis Kiven Seitsemän veljestä joutui. Runoilijana (A. Oksanen) Ahlqvist pyrki kotiuttamaan suomen kieleen eurooppalaisen runon rakenteita. Ahlqvistin Kirjeet on julkaistu
1982. Muistelmia matkoilta Wenäjällä 1854-1858 Karisto 1986.

Johan Reinhold Aspelin (1842-1915) oli ensimmäinen valtionarkeologi ja Valtion historiallisen museon perustaja. Väitöskirjassaan J. R. Aspelin "Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita" (1875) kertoi kuinka Suomen suku oli saanut alkunsa Altaivuoristossa ja Jenisein aroilla ja vaeltanut pronssikauden kuluessa länteen Uralille. Tämän jälkeen Aspelin toimitti viisiosaisen kuva-atlaksen "Muinaisjäännöksiä Suomen
suvun asumusaloilta". Aspelin tuki aktiivisesti virolaisten kansallisen argeologian kehitystä. Adpelin vieraili yleisillä laulujuhlilla Tartossa 1869.

Vilhelm Thomsen (1842-1927) oli tanskalainen kielentutkija ja toimi Kööpenhaminan vertailevan kielitieteen professorina 1887-1912. Jo koulupoikana hän harrasti kieliopintoja ja omin päin opiskeli mm. suomea. Hän kävi
1867 Suomessa täydentämässä kilitaitoaan ja julkaisi ensimmäisen tutkimuksensa suomalais-ugrilaisen kilitieteen alalta. Suurta huomiota herätti hänen väitöskirjansa "Den gotiske sprogklasses indflydelse på den finske", jossa hän selvitteli itämerensuomalaisissa kielissä tavattavia germaanisia aineksia metodisen tutkimuksen puitteissa. Vuonna 1890 julkaisemassaan teoksessa "Beröringer mellem de finske og baltiske sprog" Thomsen osoitti, että suomalaiset ennen joutumistaan germaanien naapuruuteen olivat olleet kauan
kosketuksissa liettualaisten ja latvialaisten kanssa. Tutkimus "The Relations between Ancient Russia and Scandinavia and the origin of the Russian State" ratkaisi kysymyksen Venäjän valtakunnan perustajien
kansallisuudesta.

Arvid Oskar Gustaf Genetz (s. 1.7.1848 Impilahdessa, k. 3.5.1915 Helsingissä) oli kielentutkija, runoilija ja pedagogi. Castrénin matkakertomusten ja Ahlqvistin "Säkenien" innostamana Genetz ryhtyi kielentutkijaksi. Vuonna 1871 Genetz tutki karjalaismurteita Aunuksen ja Vienan lääneissä. Genetzin tieteellisistä töistä mainittakoon "Vepsän pohjoiset etujoukot" (1872, 1873), tutkimukset karjalan ja aunuksen kielistä
(kielennäytteitä, sanastot, kieliopit), "Kuollan lapin murteiden sanakirja ynnä kielennäytteitä" (1891), tsheremissiläinen sanasto M. Szilasin sanakirjassa (1901), "Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa
(1870), "Matkamuistelmia Venäjän Lapista (1877-79).

Aukusti Valdemar Koskimies syntynyt Pihlajavedellä 7.1.1856 ja hänen vanhemmat olivat Oskar Wilhelm Forsman ja Maria Gustava Ahlholm. A. V. Koskimies oli koulumies, tutkija ja runoilija ja hänen lisensiaattiväitöskirjansa "Tutkimuksia Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta l. Pakanuuden aikainen nimistö" vuonna 1891. A. V. Koskimiehen puoliso vuodesta 1900 oli Ilta Evelina Bergroth.

Homén, Victor Theodor (s. 3.7. 1858 Pieksämäellä, k. 10.4.1923 Helsingissä), Alexander Homénin veli, fyysikko. Homén toimi Helsingin yliopiston sovelletun fysiikan professorina 1898–1923. Hän loi perustan suomalaiselle
hydrografis-biologiselle merentutkimukselle ja hallantutkimukselle. Homén osallistui passiiviseen vastarintaan kagaalin jäsenenä ensimmäisellä sortokaudella ja kirjoitti "Passiivinen vastarinta. Poliittisia kirjoituksia 1899-1904" ja hänet vangittiin 1904 ja vietiin Shpalernajan vankilaan, josta karkoitettiin Novgorodiin, mutta helmikuussa 1905 hän pääsi vapaaksi. Hän oli pappissäädyn edustajana valtiopäivillä 1905–06 ja eduskunnan
jäsenenä (nuorsuomalainen puolue ja Kokoomus) 1908–13 ja 1919–21. Loppuvuosinaan hän omistautui Karjalan kysymykseen ja vuonna 1918 julkaistiin teos "Itä-Karjala ja Kuollan Lappi".

Eemil Nestor Setälä (1864–1935), kielen- ja kansanrunoudentutkija, poliitikko, valtioneuvos (1934). Setälä oli Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professorina 1893–1929 ja Turun yliopiston kanslerina 1926–35 sekä perustamansa Suomen sukututkimusarkiston johtajana 1930–35. Hän kirjoitti jo koulupoikana suomen kielen lauseopin ja julkaisi myöhemmin tutkimuksia mm. itämerensuomalaisten kielten äännehistoriasta
ja lainasanoista sekä suunnitteli laajojen suomen kielen sanakirjojen julkaisuohjelman; suomen kielen yliopisto-opetuksen hän järjesti uudelleen. Hän julkaisi tutkimuksia myös kansanrunouden alalta. Poliitikkona Setälä kuului nuorsuomalaisiin ja myöhemmin kokoomuspuolueeseen. Hän oli valtiopäivillä pappissäädyn jäsenenä 1904–06 ja eduskunnan jäsenenä 1907–10 ja 1917–27, opetusministerinä 1925 ja ulkoasiainministerinä 1925–26, myöhemmin myös diplomaattitehtävissä. Karjalainen, Kustaa Fredrik (1871-1919), kielentutkija. Karjalainen oli Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen dosenttina 1905-19. Hän keräsi tutkimusmatkoillaan runsaat kielen- ja kansanrunouden näytteet karjalaisilta ja ostjakeilta. Teoksia: Ostjakit,
Ostjakisches Wörterbuch 2 osaa, 1948, toim. Y. H. Toivonen.

Samuli Paulaharju s. 14.4.1875 Kurikassa ja oli kansantietouden kerääjä ja julkaisia ja ensisijassa Oulun kuuromykkäkoulun veiston ja piirrustuksen opettaja. Varsinaisen virkatyönsä ohella Paulaharju on
ansioitunut kansantietouden kerääjänä ja julkaisijana. Paulaharjun teoksia mm. ovat Matkakertomuksia Karjalan kankahilta (1908), Ruijan suomalaisia (1928) jne.

Julius Edvard Ailio muinaistutkija syntynyt Lopella 19.7.1872 (vanhemmat: kansakoulunopettaja Johan Benjamin Ax ja Johanna Hyrkäs). Valmistui ylioppilaaksi Hämeenlinnassa 1892, fil. kandidaatti 1898 ja vihittiin
maisteriksi 1900. Hän ryhtyi tutkimaan muinaistieteitä erityisesti kivikautta ja saavutti tohtorinarvon 1909. Hänen teoksiaan on mm. Hämeenlinnan kaupungin historia I (1917), Karjalaiset soikeat kupurasoljet (1922). Julius Ailion puoliso vudesta 1913 oli Signe Wallin.

Vilkuna, Kustaa Gideon (1902-80), kansatieteilijä. Vilkuna oli Helsingin yliopiston suomalaisugrilaisen kansatieteen professorina 1950-59 ja Suomen Akatemian jäsenenä 1959-72. Hän oli sotien aikana 1939-41
sotasensuuri- ja tiedotustoiminnan tarkastusviraston päällikkönä ja 1941-44 aluksi valtion tiedotuslaitoksen tarkastusjaoston ja myöhemmin koko tiedotuslaitoksen päällikkönä. Vilkuna oli opetusministerinä 1958. Hän tutki mm. kansanomaisia elinkeinoja, talonpoikaista yhteisö- ja tapakulttuuria ja suomalaisten varhaisia kulttuuriyhteyksiä. Vilkuna tuli tunnetuksi myös kansanomaisen ajanlaskun (mm. Vuotuinen ajantieto) ja nimistön tutkijana (Etunimikirja). Hän oli myös merkittävä kulttuuripoliitikko ja pol. vaikuttaja sekä kansallisten
tieteiden välisen yhteistyön ja kansainv. tiede- ja kulttuuriyhteyksien kehittäjä. Kustaa Vilkuna oli vieraillut Moskovassa, jossa hänelle oli näytetty Novgorodista löydettyjä tuohilevyjä, jossa olevaa kirjoitusta jota ei ole
pystytty selvittämään. Kirjoitus on mahdollisesti suomea. Näitä tuohikirjoituksia, jotka ovat 1200- ja 1300-luvuilta, on Novgorodin kaivauksissa saatu esille satoja. Tuohikirjoitusten julkaiseminen on niiden löytäjän
professori A. V. Artsihovskin ja lisensiaatti J. I. Jelisejevin tehtävänä.

Johannes Magnus ruotsalainen arkkipiispa, historoitsija. Johannes Magnus oli Ruotsin viimeinen katolinen arkkipiispa (1523-26). Hän kirjoitti Ruotsin historiaa käsitteleviä teoksia. Roomaan uskonpuhdistusta
paenneen Ruotsin piispan Johannes Magnuksen teos Goottien ja svealaisten kuninkaitten historia, jonka Olaus Magnus julkaisi v. 1554, sisältää historiallisen esityksen goottien ja svealaisten kuninkaista. Tämä kirja on
Helsingin Yliopiston kirjastossa http://helka.linneanet.fi/. Magnus-veljeksiin kohdistuneen tutkimuksen merkittävimmäksi teokseksi on noussut Kurt Johannessonin 1982 julkaisema goottilaisesta renesanssista Johannes ja Olaus Magnuksen tuotannossa. Teos on käännetty englanniksi vuonna 1991. Vielä Taneli
Juslenius ja myöhemminkin Suomen historian esittäjät uskoivat lujasti mm. hänen väitteeseensä, että Nooan pojanpoika Maagog hallitsi jonkin aikaa Suomessa ennenkuin lähti Ruotsiin.Olaus Magnus s. 1490 (Linköping) - k. elokuussa 1557 Roomassa, Johannes Magnuksen veli, ruotsalainen teologi. Uskonpuhdistuksen jälkeen
katolinen Olaus Magnus erotettiin tuomiorovastin virasta ja diplomaattisista tehtävistään. Paavi nimitti hänet 1544 Upsalan nimelliseksi arkkipiispaksi. Italiassa hän laati arvokkaan teoksen Historia de gentibus septentrionalibus (osittainsuomennos Pohjoisten kansojen historia: Suomea koskevat kuvaukset).
Toinen kirja Charta gothica, painettu Venetsia 1539. Ruotsia koskeva historia on Historia pontificum metropolitanae Upsalenis (Upsalan arkkihiippakunnan historia) ja Historia de omnibus Gothorum Sueonumque (Swea och Göta Crönika). Vatikaanin arkistosta www.vatican.va ja sieltä Vatican secret archives saattaa
löytyä lisätietoja asiasta.

Johannes Mesenius syntyi myllärin poikana Frebergan kylässä Itä-Göötanmaalla Ruotsissa v. 1579, kuoli Oulussa marraskuussa 1636. Messenius oli ruotsalainen historioitsija ja kirjailija. Messenius opiskeli Puolassa ja tuli 1609 Upsalan yliopiston lainopin ja valtiotieteen professoriksi. Hän perusti Danzigiin yksityisen oppilaitoksen ja meni 1607 naimisiin Lucia Grothusenin, Sigismund kuninkaan entisen opettajan Arnold Grothusen tyttären kanssa. 1610 häneltä ilmestyi Amphitheatrum, jossa hän esittää kunkin Ruotsin kuninkaan historian aina Magogista, Noan pojanpojasta omaan aikaansa saakka. Mesenius kirjoitti Genealogia Sigismundi sukutieteellisen
tutkimuksen, myös Kaarle IX:lle hän teki tutkielman Schema familiare nimellä. Vuonna 1613 hän siirtyi valtakunnan arkistonhoitajaksi Tukholmaan ja myöhemmin Svean hovioikeuden asessoriksi. Hän oli 1616–36 Kajaanin linnassa syytettynä poliittisesta vehkeilyistä Puolan hyväksi. Johannes Mesenius oli pitkän ajan
vangittuna Suomessa Kajaanin linnassa, jossa hän laati sukuluetteloita Sigismundin ja Kaarlen suvuista. Vuonna 1616 ilmestyi Theatrum nobilitatis suecanae, joka oli ensimmäinen Ruotsin aateliston sukuluettelo. Loppukesästä 1616 Mesenius tuomittiin vankeuteen Kajaanin linnaan, jossa hän asui perheineen ja palvelijoineen.

Johannes Meseniuksen kirja Scondia sisältää mainintoja Suomesta, josta hän laati Suomen kronikan vuonna 1629, mikä painettiin vasta 1774 J. Peringskiöldin toimittamana. Varsinainen Scondia käsittää 9 osaa,
vedenpaisumuksesta Kustaa Aadolfin hallituksen alkuvuosiin asti. Seuraavassa osassa hän oikoo edellisten historioisijoiden erehdyksistä ja yhdennessätoista täydentää oman historiansa alkuosia. Loppuosat aina 15:sta asti sisältävät kronikoita, entisiä teoksia korjaillussa asussa ja runoja.

Johannes Messenius Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita, sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. SKS 1988. Henrik Schück, Mesenius (1920); Eino Cederberg, Kaksi Kajaaninlinnan vankia (1923). Johannes Messenius "Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita", kertoo: "306 jälkeen vedenpaisumuksen olevasta ajasta: Thuiskon kuoli (Thuiskon lienee sama nimi kuin Tacituksen Germania-teoksessa mainittu Tuisto. Tacituksen mukaan germaanit ylistivät Tuisto-jumalaa ja hänen poikaansa Mannusta pidetään kansansa kantaisänä), ja hänet otettiin jumalien joukkoon. Läntisessä valtakunnassa hän sai seuraajakseen Mannuksen. Idässä hänen paikalleen astui Sarmatas (Sarmatas on antiikin kirjailijoiden nykyisestä Itä-Euroopasta käyttämän
Sarmatia-nimen henkilöitymä), joka oli Seemin jälkeläinen neljännessä polvessa. Sarmatas alkoi nimensä mukaan kutsua valtakuntaa Sarmatiaksi. Sarmatiassa oli kolme kansaa: slaavit, antit ja venedit (nimet esiintyy Jordaneella 500-luvulla jKr.). Ainakin viimeksi mainituista olen aikonut laatia kronologisen esityksen.
Venedit asettuivat ensiksi asumaan runsaslukuisina läntiselle rinteelle siihen vuoristoon, joka erottaa Euroopan puoleisen Sarmatian Aasiasta. Skandinaavit taas olivat tähän mennessä lisääntyneet liikaa, ja he perustivat ensimmäisen siirtokuntansa itään. Lisäännyttyään sen jälkeen samaa vauhtia tämä kansa, jota myöhemmin sanottiin vandaaleiksi, valloitti Itämeren rannikot - koko tuon laajan maa-alueen, joka sijaitsee vastapäätä Skandinaviaa Peräpohjolossa olevan Tornion ja Saksin välillä." Paikallisen hallinnon perusyksiköksi muodostui
pokosta. Käkisalmen lääniin muodostui 7 pokostaa, Raudun, Sakkolan, Kaupungin (= Käkisalmen, lähinnä vastaten myöhempää Räisälää kappeleineen), Kurkijoen, Sortavalan, Salmin ja Ilomantsin pokostat. Ilmeisesti Ilomantsin pokosta on syntynyt huomattavasti myöhemmin kuin muut kuusi pokostaa, eli 1400-luvun
loppupuolella. Pokostajaon synty on yhteydessä veronmaksuun Novgorodille. Aunus oli verovelvollinen jo vuonna 1137 ja muu Karjala 1278, koska ruhtinas Dmitri teki sotaretken Karjalaan. Varsinainen pysyvä verotus järjestettiin Karjalan läänityksen yhteydessä ruhtinas Boris Konstantininpojan toimesta vuonna 1307. Hallinnon
ankaruus johti Karjalaiset kapinaan 1314. Vuonna 1333 Novgorod läänitti Laatokan, Pähkinäsaaren, Käkisalmen ja Karjalan maan sekä puolet Kapriota liettualaisruhtinas Narimontille, jonka hallintokeskus oli Pähkinäsaari.

Vuonna 1383 Narimontin poika Patrik läänitti Pähkinäsaaren, Käkisalmen ja puolet Kapriota. Perevaara tarkoittaa veronkantopiiriä ja sana tulee venäjänkielisestä perevaritj (valmistaa olutta veronkantajalle kestitykseksi). Perevaarojen lisäksi oli käytössä hallinnollisia aluenityksiä, kuten valta volost esim. Ilomantsissa
Mekrijärven valta (volost). Toinen perevaaraan rinnastettava nimi oli piiristan.

Sortavala

Laatokan pohjoisrannalla oleva Venäläinen kaupunki jossa on n. 23 000 asukasta. Siellä on huonekalu- ja metalliteollisuutta. Kaupunki on perustettu 1632 ja kehittyi 1800-luvulla Laatokan Karjalan kulttuurikeskukseksi. Sivistyksellisesti merkittävä tapahtuma oli Sortavalan seminaarin perustaminen 1880 ja Suomen ortodoksisen hiippakunnan synty 1892. Sortavalan seminaarista vuosina 1884-1940 valmistuneet kansakoulunopettajat maamme kulttuuri-, yhteiskunta- ja talouselämän vaikuttajina.

Kymölän Kilta ry 1989: Sortavalan seminaari aloitti toimintansa 1880. Se jatkoi vuoteen 1945, jolloin seminaarin nimi muutettiin Itä-Suomen seminaariksi. Kansakoululaitoksen isä, kansakoulujen ylitarkastaja Uno Cygnaeus
sanoi Sortavalan seminaarin vihkiäispuheessa 20.10.1880: ”Korkeamman ja yleisen sivistyksen ja siveellisyyden voimansa avulla voi pieni ja vähälukuinen kansamme pääasiallisesti säilyttää asemansa kansakuntien joukossa. Mutta ajanmukaista sivistystä kansassa ei voi saavuttaa eikä pysyttää ilman tarkoituksenmukaisia kansakouluja.” Kun Sortavalan seminaari aloitti toimintansa syksyllä 1880 oli Jyväskylän seminaarilla jo vakiintunut asema ja toimintatapa. Sortavalan seminaarin rakenne oli kopio 17 vuotta aikaisemmin aloittaneesta Jyväskylän seminaarista. Seminaarin perustamisen aikaan Sortavalassa oli 890 asukasta. Vasta 1876 kaupunki sai ensimmäisen pormestarin. Kaupunginvaltuusto aloitti toimintansa 10 vuotta myöhemmin. Katuja alettiin valaista 1870-luvulla ja 1910 kaupunki sai sähkövalon. Kun seminaari tuli kaupunkiin, ei siellä ollut vielä puhelimia. Ensimmäinen puhelinyhtiö perustettiin 43 puhelimenkäyttäjää varten 1888. Vesijohto vedettiin kaupunkiin 1914 yli 60 m Laatokkaa korkeammalla olevasta Helmijärvestä, joka sijaitsi n. 6 km kaupungin rajasta.

Ilmari Salosen kirjassa Henrik Renqvist II Otava 1931 sanotaan Renqvistin vanhuudesta Sortavalassa: ”Vanhuudenväsymyksestään huolimatta Renqvist ponnisteli toisessakin työssä, Langhansin laajan
lastenpostillan suomentamisessa. Muuan silminnäkijä on antanut seuraavan kuvauksen vanhasta Renqvististä tämän liikkuessa ratsain sairasmatkalla tiettömällä takamaan taipaleella: ”Ihanteelliselta näytti tämän kirjoittajalle tuo ratsastava vanhus hevosen selässä, sadetakki hartioilla, ripityslaukku kainalossa. Unohtumattomat olivat ne hetket kuin sai tuota kunnon vanhusta nähdä ja kuulla sairaan luona. Tuossa sairaan vieressä istuu hän hopeainen liperi kiillellen kaulassa. Vakaasti ja lempeästi hän puhuu. Lempeä on hän neuvoissaan ja varoituksissaan. Näkyy selvään, että hänellä on suuri huoli sairaan sielun tilasta. Hän koittaa kaikin tavoin sairasta taivuttaa. Hän veisaa virren värssyjä, sovittaen selittää niitä sitten sairaalle. Hän kantaa, polvilleen laskeutuen sairaan vuoteen viereen, hartaassa rukouksessa sairaan asian Herran kaikkien armahtajan eteen.” Henrik Renqvist kuoli Sortavalassa marraskuussa 5.1866.

Viipuri

Tyrgils Knuutinpojan perustaessa 1293 Viipurin linnan Ruotsin vallan tueksi. Ruotsalainen Eerikinkronikka kertoo: "rakensivat linnan sille äärelle, missä kristitty maa loppuu ja pakanamaa tulee vastaan". Vuonna 1294 maalis- ja huhtikuun vaihteessa saapui venäläisiä joukkoja linnan edustalle joita johti Smolenskin ruhtinas Roman Glebovits ja muut Novgorodin miehet. Huhtikuun 6 päivä alkoi rynnäkkö linnaa vastaan ja venäläinen
kronikka kertoo: "He hyökkäsivät voimakkaasti linnaa vastaan tiistaina suuren paaston viidennellä viikolla ja kunnon mies Ivan Klekatsevits sai surmansa linnasta ammutusta laukauksesta ja monia haavoittui. Samana yönä tuli meidän syntiemme vuoksi suojasää, vettä virtasi linnan alapuolelle eikä hevosilla ollut lainkaan rehua. Ja niin he lähtivät pois ja palasivat kaikki terveinä takaisin." Tyrgils vangittiin Ruotsissa ja vuonna 1306 hänet
teloitettiin häneen kohdistuneiden syytösten vuoksi. Ruotsin kuningas Eerik Maununpoika lähti keväällä 1348 ristiretkelle Pyhän Birgitan ja Turun piispan siunaamana. Venäläiset hyökkäsivät Viipuriin 1351, jossa rakennukset poltettiin maan tasalle ja ympäristöstä kiinni saadut asukkaat surmattiin tai kuljetettiin vankeina Venäjälle. Rauha tehtiin vuonna saman vuoden aikana.

Ruotsin kuningas Albrekt vuonna 1364 lahjoitti Ruotsin Vexiön piispanistuimelle aikaisemmin Niilo Tuurenpojan hallussa olleen puolen Sääminginsalon saarta: "... että me nyt läsnäolevain neuvoksiemme neuvolla ja suostumuksella puolet eräästä Viipurin läänissä olevasta Sääminginsaloksi kutsutusta saaresta, jossa joskus joku oli asunut, vaan joka oli jäänyt autioksi, hyvästä tahdostamme luvutettuamme ja lahjoitettuamme herra Niilo
Tuurenpojalle ja sen mainitun herra Niilon kuoleman jälkeen lain ja valtakunnan vanhan tavan mukaisesti palattua takaisin meille ja kruunulle, kuninkaallisesta armostamme luovutamme ja lahjoitamme kunnioitettavalle isälle Kristuksessa herra Tuomaalle ikuiseksi omaisuudeksi ..."

Viipuri sai kaupunginoikeudet 1403. Henkisen elämän keskuksia olivat mustain veljesten (dominikaanien) ja harmaiden veljesten (fransiskaanien) luostarit. Linnoituksen loistoaika alkoi vuonna 1442, sillä linnanisännäksi tuli entinen valtionhoitaja marski Kaarle Knuutinpoika Bonde. Kuusi vuotta kesti Kaarle Knuutinpoika Bonden isännyys Viipurin linnassa, sillä hänestä tuli Ruotsin kuningas. Eerik Akselinpoika Tottin toimesta kaupunki ympäröitiin 1470-luvulla kokonaan tornimuureilla ja porteilla. Venäläiset piirittivät Viipuria 1351, 1411 ja 1495, jolloin hyökkääjille sattui kohtalokas räjähdys, Viipurin pamaus. 1500-luvun puolivälissä rakennettiin tykkitorniksi Pyöreä torni sekä Pantsarlahden ja Äyräpään bastionit. Tällöin asukasmäärä oli korkeintaan 2 000 saksalaisten ollessa kauppaporvariston suurin ryhmä.

Mirkka Lappalaisen kirjassa "Suku - valta - suurvalta" WSOY 2005 kerrotaan: "Syksyllä 1599 pystytettiin Viipurin linnan karjaportin pieleen pelottava näyttely. Vanhan kauppa- ja hallintokaupungin porvarit, käsityöläiset, rengit, piiat, portot ja Baltiaan purjehtivat kalastajat näkivät joukon seipäitä, joiden kärkiin oli ruhjottu
linnan ja kaupungin entisten valtaapitävien irti hakatut päät. Niiden joukossa kaupunkilaiset näkivät vanhan Arvid Tawastin, hänen poikansa sekä linnanvouti Lars Mårtenssonin, jonka perilliset tulisivat myöhemmin kantamaan nimeä Creutz. Seivästetyt päät kertoivat, että kuningas Sigismundin kannattajat oli lyöty ja
valta vaihtunut. Viesti levisi kauas, mikä epäilemättä oli teloituksen toimeenpanneen valloittajan Kaarle-herttuan tarkoituskin." Kuningas Kustaa Vaasa lähetti Viipurista kirjelmän vuonna 1555, jossa hän kirjoittaa Suomessa havaitsemistaan epäkohdista: "On täällä kaikkialla maassa suuri taitamattomuus vallalla rahvaan joukossa, niin että he halkovat kaikki tilat rikki moneen osaan, ja vaihtavat ja jakavat keskenään maata niinkuin mitäkin irtaimistoa, ja on monella seudulla kymmenen, kaksikymmentä ja muutamin seuduin useampiakin talonpoikia asumassa yhdellä tilalla, ja ovat niin tunkeutuneet toistensa tielle, ettei kellään heistä ole niin paljoa maata kuin hän tarvitsee toimeentullakseen, minkä kautta he ovat niin köyhtyneet, ettei heillä ole varaa
maksaa verojansa ja elättää itsensä." Piispanistuin oli kaupungissa 1554-1721 ja uudelleen 1925-44. Kauppakaupungin asemakaavan teki 1600-luvulla Anders Torstensson.Pietari I Suuri valloitti Viipurin suuressa Pohjan sodassa 1710 ja sai sen Venäjälle Uudenkaupungin rauhassa 1721. Tanskan lähettiläs J. Juel (En reise s. 237, 238) kertoo, että tsaari sääti paaston pidettäväksi, niin että yöt ja päivät pidettiin rukouksia kirkoissa ja kotona pyytäen Jumalan apua hyökkäyksen onnistumiselle ja Viipurin valtaamiseksi. Tanskan lähettiläs
Juel oli ollut itse tsaarin seurassa. Vanhan Suomen kulttuuri- ja hallintokeskuksena Viipuri oli vuoteen 1812, jolloin se liitettiin muun Suomen yhteyteen. Kaupungissa puhuttiin neljää kieltä, suomea, ruotsia, saksaa ja venäjää. Saimaan kanavan (1856) ja Riihimäen-Pietarin radan (1870) rakentaminen edistivät voimakkaasti kauppaa ja teollisuutta. Vuonna 1900 asukkaita oli jo lähes 37 000.

Käkisalmi

Käkisalmi, ruotsiksi Kexholm, venäjäksi vuodesta 1948 Priozjorsk, kaupunki Vuoksen pohjois lasku-uoman varrella Karjalan kannaksella Neuvostoliitolle 1944 luovutetulla alueella 90 km Viipurista koill; 17 000 as.
(2000). Kaupunki syntyi 1200-luvulla rakennetun Käkisalmen linnan ympärille. Se oli keskiajalla ja uuden ajan alussa Karjalan kaupan keskus, Novgorodin toiseksi suurin kaupunki ja 1600-luvulla Käkisalmen läänin pääkaupunki. Pienestä maaseutukaupungista Käkisalmi kehittyi 1900-luvulla teollisuuskaupungiksi (4 000 as. 1939); mm. saksalainen Waldhof-yhtymän selluloosatehdas, Käkisalmen saha ja Laatokan saha. Huomattavimmat nähtävyydet olivat Vanha linna ja kansatieteellinen museo, Uuden linnan varuskunta-alue, vanha kirkko (1759) ja ortodoksinen kirkko (1847). Jatkosodassa Käkisalmi tuhoutui lähes täydellisesti,
mutta on rakennettu uudelleen. IlomantsiIlomantsin vanhimmat asutuslöydöt ovat kivikautisia. Ilomantsi ja varsinainen Koitereen ympäristö ovat Pohjois-Karjalan vanhinta asutusaluetta. Keskiajalla ja uuden ajan alussa
novgorodilaiset hallitsivat aluetta, myöhemmin venäläiset.

Jorma Ahon ja Laura Jetsun toimittamassa kirjassa Mekrijärven Sissola SKS 1995 todetaan: ”Karjalaisten asema muuttui 1200-luvun kuluessa, jolloin Novgorod ja Ruotsi aloittivat kilpailun Itämeren pohjukan ja Laatokan
rantojen hallinnasta. Sodat jatkuivat vuoteen 1323 saakka, jolloin Karjala jaettiin Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin ja Novgorodin kesken. Ilomantsi jäi selkeästi Novgorodin hallintaan. Novgorod tiivisti otettaan Karjalasta lähettämällä munkki Iljan pakanallisten karjalaisten keskuuteen." Ilomantsin pokosta on
muodostunut uudisasutusalueelle siten, että jotkut kylät olivat vielä vuonna 1500 säilyttäneet yhteytensä alkuperäiseen asutuskeskukseensa. Pokosta on venäjää ja tarkoittaa kauppa- tai hallintopaikkaa (Novgorodin vallan laajoilla suomalaisaloilla pokostoja perustettiin 900-luvun puolivälissä, Toikka, Novgorodin Karjalan historiasta 1, Hist. Ark. XXV, 4 ss. 2-6). Sortavalan pokostaan kuuluivat Ostronsaari (Viiksinselkä), Kiihtelysvaaran Loitimojärvi ja Kokotjärvi, Värtsilän pääkylä, Riihijärvi ja Uusikylä. Myöhemmin Pälkjärven ja
Soanlahden alueella oli osa kylistä Ilomantsia, osa Sortavalaa. Stolbovan rauhassa 1617 alue joutui Ruotsille. Ruotsinvallan alkuaikoina ortodoksisesta väestöä joutui muuttamaan Venäjälle, tilalle tuli luterilaista väkeä lännestä ja luoteesta. 1700-luku oli pitäjässä kahden sodan aikaa. 1600–1800-luvulla pitäjä tunnettiin myös järvimalmin jalostuksesta ja rautaruukeistaan (mm. Möhkö).

Heikki Kirkisen kirjassa "Karjala idän ja lännen välissä I" (Suomen historiallinen seura LXXX, Helsinki 1970) mainitaan: "Ilomantsin pogosta lieneekin muodostettu vasta 1400-luvulla lohkaisemalla se itsenäiseksi emäpogostasta Sortavalasta, josta sinne oli muuttanut runsaasti uudisasukkaita Kurkijoen siirtolaisten lisäksi (RA Krigshistoriska handlingar V, vol. 4: Larsson till Bertill Erichsonn 13 jan. 1573)... Novgordin posadnikka
Vasili Kasimir oli saanut aikaisemmin Kurkijoelta 30 taloa ja Ilomantsista 5 taloa, mutta v. 1500 suuriruhtinas otti ne pois hänen suvultaan ja lisäsi maaherran läänityksiin... Arkkipiispa Makari määräsi v. 1534 pappismunkki Iljan lähetysmatkalle Vatjaan, Tsuudiin, Inkeriin ja Karjalaan. Ilja oli tullut arkkipiispan kotikirkon papiksi Pihkovan lähistöltä, missä hän oli ollut munkkina todennäköisesti kotiseudullaan. Ilmeisesti hän osasi tsuudien kieltä, mikä selittää hänen valintansa lähetystyöhän suomensukuisten heimojen luo, sillä hänen tuli opettaa kansaa kaikkialla. Ilja oli tunnettu hagiografi eli pyhien elämäkertojen kirjoittaja, joten hän lienee ollut myös arvossapidetty saarnatyylin taitaja. Iljan piti hävittää kaikkialla pakanalliset uhrilehdot, karsikkopuut ja hautakurgaanit, joiden äärellä harjoitettiin vanhoja palvontamenoja. Hänen tuli koota kansa kirkkoihin, toimittaa jumalanpalveluksia ja rukouspalveluksia, lukea arkkipiispan paimenkirje sekä opettaa kansaa
kristilliseen elämäntapaan. Erityisesti hänen piti koettaa saada arpojat eli tietäjä-noidat luopumaan taikauskostaan ja kääntymään oikeaan uskoon, niskoittelevat hänen piti saattaa arkkipiispan tuomittaviksi. Vielä hänen piti velvoittaa papistoa entistä ahkerammin huolehtimaan kaittaviensa pelastuksesta... Nämä lähetysmatkat ovat jättäneet kansanperinteeseen muistoja voimallisesta sananjulistuksesta, johon liittyi ihmetekoja. Hänen kerrotaan panneen alulle Kuhasalon luostarin Pielisjoen suulle; hänen muistoaan on
vaalittu erityisesti Ilomantsin Iljan seurakunnassa. "Ilomantsin pokosta jakautui seuraaviin veroalueisiin: 1) Ilomantsin emäseurakunta, 2) Pälkjärven kappeli (johon vuodesta 1586 alkaen nimenomaisesti mainitaan myös Soanlahden kappelin kuuluminen), 3) Tohmajärven kappeli, 4) Liperin kappeli. Ilomantsiin kuuluneet Lieksan ja Repolan kappelit olivatkin koko miehityskauden autiot. Ilomantsi oli välillä Ruotsin vallan alla ja välillä Venäjän vallan alla ja vuoden 1615 verokirjojen mukaan Ilomantsi merkittiin monena vuotena tilikirjoihin kokonaan autioksi.

Finlandia Otavan Maammekirja 4 kertoo Ilomantsista: ”Ilomantsi on Pohjois-Karjalan vanhin itsenäinen paikallishallinnon yksikkö, se on mainittu hallintopitäjänä eli Pogostana vuonna 1500. Tuolloin asuttiin parissa
kylässä Koitereen etelärannalla, Mekrijärvellä, Sonkajassa, Ontronvaarassa ja Melaselässä sekä Riihiniemessä. Ruotsin vallan alkuaika uhkasi tyhjentää pitäjän, kun väkeä muutti Venäjälle ruotsalaisten sortoa pakoon. Luoteesta ja lännestä muutti tilalle luterilaista väestöä 1600-luvun loppuun mennessä. Ruotsalaisten
sorto ilmeni veronkannon lisäksi pääasiassa kirkkopolitiikkana. Ortodoksipapin poistuttua tilalle lähetettiin luterilainen, Gregorius Marci Wendalius. Vuonna 1651 Ruotsin kruunu myi suurimman osan Ilomantsia rälssimaaksi riikalaisille Cronstiernan veljeksille. Kakonaho, Patrikka, Maukkula, Kuuksenvaara ja Nehvonniemi Ilomantsin nykyisistä kylistä jäivät rälssimaiksi, kunnes 1800-luvun lopulla talonpojat pääsivät lunastamaan viljelemänsä tilat omikseen. Osa heistä itsenäistyi vasta 1920-luvulla. Rajapitäjä koki 1700-luvulla kaksi
kertaa sodan tuhot. Sotien keskellä ja välissä Ilomantsi sai lisäväkeä idästä. Hattuvaaran sekä nykyisen rajan takana olevat Liusvaara ja Vuottoniemi asutettiin uudelleen Venäjältä tänne siirtyneiden voimin. Nykyinen Hattuvaaran väestö on näiden bieglojen jälkeläisiä. "

Veijo Saloheimon kirjassa "Pohjois-Karjalan historia 2" on mainitoja Pohjois-Karjalan ortodoksipapeista: ”Eniten on säilynyt tietoja Ilomantsin papistosta. Ensimmäinen heistä Gregori jätti kaksi poikaa, joista Simana eli talollisena Ilomantsin kylässä vuosina 1631-51 ja Sidor vuonna 1638. Häntä seurasi Ivan Gavrilov, josta ensimmäinen maininta sisältyy vuoden 1637 autioluetteloon autio, autiotila on veronmaksukyvytön, joskus
asumaton tila). Vuonna 1644 hän kuittasi kaksi tynnyriä palkkana luterilaisen, kyrillisin kirjaimin painetun Katekismuksen opettamisesta. Vanhin Ilomantsin diakoni oli Terentei, joka mainitaan vain autioluettelossa ja lienee ollut virassa vuoden 1630 tienoilla. Ivan Gavrilov käytti samassa tehtävässä poikaansa Mihailaa sittemmin. Pitäjästä mainitaan lisäksi ponomeri Ovdokimko, maakirjassa vuosina 1631-51. Ilomantsissa starosta-nimitys säilyi Koverolaisella Tiippana Petrinpojalla ja sitten Konnunniemeläisellä Paavo Luostarisella. Muualla käytettiin Starostoista nimismies nimitystä.”

Erkki Kuujo kirjoittaa "Taka-Karjalan verotus v:een 1710" mm. näin: Vuonna 1651 syntyi Käkisalmen pohjoiseen lääniin neljä kreivikuntaa ja kolme vapaaherrakuntaa, ja loput annettiin muuten rälssiksi. Esimerkiksi sotakomissaari Henrik Cronstierna sai kruunulle antamiensa luottojen korvaukseksi Pälkjärven, Suojärven ja Pielisjärven kokonaan ja suurimman osan Ilomantsia sekä osia Kiteestä ja Sortavalan pitäjästä. Cronstiernan alueen verotuoton laskettiin vastaavan velkasumman 5,5 %:n korkoa eikä tavanmukaista 4,5 %, mutta tosiasiassa se eräiden valtaneuvoston lupausten mukaan vastasi 8 %:, kuten Cronstierna eräässä kirjeessä vuonna 1661 mainitsee (Saloheimo, Pielisjärven historia I s. 198). Kruunulle suoritettavien moninaisten maksujen takia ei kestänyt kauan, kun paroni Cronstierna huomasi tehneensä epäedullisen kaupan. Tosin korkoprosentti oli ollut hänelle edullinen, mutta alueen tuotto oli laskettu vanhojen maakirjojen mukaan,
jolloin siellä oli ollut paljon enemmän asukkaita. Siksipä Cronstierna pyysi jo v. 1653 koko kauppaa peruuntumaan tai ainakin vapautta statiosta ja ratsupalvelusta. Kamarikollegio oli kuitenkin sitä mieltä, että "kauppa on kauppa" ja että "maa on jäljellä, vaikka talonpoika on juossut pois, ja siksi tilat voidaan asuttaa uusin talonpojin".

Kuitenkin myönnytyksenä Cronstiernalle vapautettiin hänen tilansa statiosta, kontribuutiosta ja ratsupalvelusta (Tigerstedt, Karl K. s. 133-134; Könönen, T. s. 59-60; HYK, Tigerstedtin kok. osa 41 muistiinpanoja kamarikollegion ptk:sta 10.6, 11.6. ja 21.7.1653). Pian koittaneen sota-ajan takia Cronstierna sai alueiltaan yhdeksän ensimmäisen vuoden aikana tosiasiassa 1,5 % koron (RKA Ruotsin valtionarkisto Tukholma, Östersjöprovinsernas räkenskaper, Kexholms län, Strödda räkenskapshandlingar, H. Cronstiernan anomus vahingonkorvauksesta). 1680-luvun alussa Cronstiernan tilojen ylivalvojana oli Itämerenmaista kotoisin ollut eversti Plater. Hän halusi rajoittaa kihlakunnanoikeuden tuomiovaltaa ja vuonna 1684 hän kielsi Pälkjärven
kirkkoherraa kirkossa kuuluttamasta käräjäaikoja. Hänen mielestään herrasväki voi itse rangaista talonpoikia. Vain rikos- ja velka-asiat oli lupa ottaa esille käräjillä. Plater joutui riitoihin kruunun viranomaisten kanssa.
Liiallisen omavaltaisuuden seurauksena kenraalikuvernööri lähetti upseerin ja muutaman muskettimiehen pidättämään Plateria. Kuningas käski Tarton hovioikeuden rangaista eversti Plateria ankarasti muille varoitukseksi (gg 3 f. 82v; RVA, Biographica Plater; RR 15.4.1684 jäl. VA f. 211, Vrt. myös gg 4 f. 139 ja Viipurin tuomiokapitulin arkisto Tampere Ea 1:1 asia 57).. Ilomantsi pyysi vuonna 1667 saada lailliset rajat Liperiä vastaan, koska Liperiläiset riitelivät Ilomantsilaisten kanssa rajoista.

Ilomantsin ja Liperin rajariidassa vuonna 1680 Liperiläiset kävivät kaskeamassa Ilomantsin puolella ja väittivät
vuonna 1683, että heillä on ollut Ilomantsin kanssa yhteiset maat, koska ei rajoja heidän välillään ole ollut (VA, Käkisalmen l. tuomiok. gg 2, Sortavalan kär. 19-21.3.1683 ll. 103, 105 ja Kiteen, Ilomantsin ja Suojärven kär. 20 ja 22.121679 ss. 292-293; Sam. gg I, Ilomantsin, Suojärven ja Pälkjärven kär. 5-6.2.1667 l. 15; Sam. gg 2, Ilomantsin, Suojärven ja Kiteen kär. 12-13.1.1680 ss. 17-18 ja Liperin kär. 1 ja 3.9.1683 ss. 144-145.). Vuonna 1682 Ilomantsissa ja Suojärvellä Koianjoen varrella olevien niittyjen jakoa pohdittiin pitäjänmiesten kesken, josta päätellen niityt aikaisemmin lienevät olleet koko pitäjän yhteiset, kuten näkyy siitäkin, kun eräs pieni saari jaossa annettiin starostalle - koko pokostan virkamiehelle - palkkiosaareksi, josta saaren nimi Starastan saari (VA, Käkisalmen 1. tuomiok. gg 2, Kiteen, Ilomantsin ja Suojärven kär. 20 ja 22.12.1679 ss. 290-291, Liperin kär. 1 ja 3.9.1683 l. 145 ja 28-29.8.1682 ll. 142-143, Ilomantsin ja Suojärven kär. 17-18.2.1682 l. 31 sekä 28.2 ja 1-2.3.1683 l. 67.). A. R. Cederbergin kirjassa "Vanhaa ja Uutta" (WSOY 1916) todetaan Simo "Hurtan" Affleckin ajasta näin: "Mutta sitten olivat Aunuksen miehet käyneet rajan toisella puolella hävittäen surkeasti Ilomantsin pitäjää, polttaneet kirkon, 25 kyläkuntaa, surmanneet asukkaita ja ryöstäneet omaisuutta. Tämä oli arvatenkin tapahtunut keväällä 1707."

Venäjän tsaari Pietari I heti Viipurin valloituksen jälkeen vuonna 1710 ryhtyi antamaan Itä-Suomen pitäjiä lahjoitusmaina. Ilomantsi annettiin senaattori Samarinille. Verojen kannossa noudatettiin suurta ankaruutta, sillä sääntönä oli, ettei verorästejä saanut syntyä, sillä veronkantajat olivat niistä vastuussa. Varsinaisina verojenkookoojina oli venäläisvallan ensi vuosina usein papit. Ilomantsin starosti Jaakko Lipitsäinen sanoo komissarius Berenzinin pitäneen häntä arestissa 3 kuukautta, koska hän ei ollut voinut hankkia pitäjän maksettavaksi määrättyjä kalarahoja, ja vasta sitten kun oli saanut ne kokoon oli hän päässyt vapaaksi (Savon ja Karjalan tuomiokirja 1722). Isonvihan aikaan Itä-Suomessa vaadittiin kyytihevosia postipaikkoihin sekä venekyyteihin. Terva otettiin kaikki venäläisten tarpeisiin ja elintarpeita vaadittiin pakko-ostoilla. Pakkotöitä kutsuttiin ropottitöiksi ja ne olivat samanlaisia kuin Venäjällä. Ropottityöt olivat verovelvollisuuksien
kaltaisia rasituksia väestölle. Vankittuja sotilaita vietiin Siperiaan etupäässä Tobolskiin, myös Novosoliin, Solikamskiin ja Verhoturjeen. Nöyryyttävä ja puutteenalainen tila oli omiaan vaikuttamaan mielialoihin ja monet alkoivat miettiä uskonasioita löytääkseen apua ylhäältä. Saksassa syntynyt herännäisyys eli pietismi tunteellisine ilmauksineen pääsi leviämään vangittujen upseerien keskuudessa. Luettiin hartauskirjoja, pidettiin rukouskokouksia ja kirjeenvaihtoa pietismin perustajan A. H. Francken kanssa. Francke,

August Hermann (1663-1727), saksalainen teologi ja koulumies. Francke on saksalaisen pietismin merkittävä edustaja Philipp Jacob Spenerin ohella sekä sisälähetystoiminnan ja kristillisen kasvatuksen kehittäjiä. Hän perusti ns. Hallen laitokset, mm. orpokodin, köyhien koulun, porvarikoulun, kasvatuslaitoksen, pedagogion, opettajaseminaarin ja kirjapainon. Vuoteen 1722 mennessä Ilomantsiin oli perustettu 38 kylää. Ilomantsin kylä on pitäjän vanhimpia kyliä, koska siitä tuli seudun keskus ja pitäjäkin sai nimensä siitä. Kylä saattaa olla ollut 1300 luvun tienoilta, sillä Novgorodin ote tiukkeni Karjalassa. Mekrijärvi on pitäjän keskeisiä kyliä joka on perustettu viimeistään 1400-luvulla. Sissola on entinen hovileiri, joka käsittää useamman 1600-luvun aikaisen talon maat. Sonkaja kuuluu Ilomantsin neljän vanhimman kylän joukkoon. Mekrijärven pääkylä sijaitsee samannimisen järven itärannalla, jossa Isonjaon alkaessa oli yhdeksän taloa. Isojakokartta osoittaa pääkylällä talojen lomissa useita tontinpaikkoja. Huovanalan ja Sissolan välissä Hokan autio. Toinen samanlainen on Karppalan länsipuolella, kolmas Tahvanalan ja Anttilan välissä. Ruptuurisodan jälkeen Sonkajan kylä säilyi ortodoksisena paria poikkeusta lukuunottamatta.

Veijo Saloheimon Volotisen suvulle tekemässä selvityksessä todetaan: "Suku jatkui Mekrijärven Tahvanalassa (n:o 5) vuosina 1683-96 mainitusta Samuilasta, joka oli Iivanan poika tai pojanpoika. Hänen poikansa Teppana isännöi taloa vuosina 1722-1730. Jesvei Teppananpoika 1731-60 ja sitten nähtävästi hänen veljensä Hilipan poika Mikki kuolemaansa asti 1771." Sonkajan Varikselasta irtosi Kanala, kun Olli Kukkonen sai Paavo Variksen toisen savun vuonna 1724. Hartikkala on väyrynvaaralainen talo jo 1600-luvulta alkaen. Veijo Saloheimon kirjassa "Pohjois-Karjalan asutusmuodot 1600-luvulla" Joensuun korkeakoulun julkaisuja sarja A no 2, 1971 mainitsee: "Tyrjänsaari Koitereen lasku-uoman niskalla kuului vuonna 1500 Mekrijärven lääniin. Taloluku pysyi suunnilleen samana 1700-luvulle asti, jolloin alkoi jyrkkä nousu. Isonjaon aikaan kylä oli levinnyt varsin laajalle, mutta neljä vanhinta taloa oli tiheänä ryhmänä saaressa. Viides, edellisten kanssa 1600-luvun aikainen, löytyi isossajaossa Kivilahdesta, ilmeisesti sinne siirrettynä ahtaasta saaresta. Näiden viiden talon joukosta erottuu jo 1600-luvun alkupuolella Hukkala, jonka isäntänä oli Volotisen suvun kantaisä Volotka Rondinen (Valtionarkisto 6125a s. 132v). Kylän muoto on parvikylä lakiasutuksena. Edellä mainitussa Saloheimon Volotisten suvulle antamssa tiedossa puhutaan samasta asiasta näin: ”Volotisten sukua voidaan seurata taaksepäin aina vuoteen 1589 asti eli 400 vuoden taakse. Sukunimi on tosin nuorempi, toisen tunnetun sukupolven antama. Ensimmäinen tunnettu suvun jäsen oli Dementi Mitsoinen , joka asui Tyrjän kylässä ja sai nimensä ruotsalaisvoudin veroluetteloihin vuosina 1589-92. Tyrjässä asuttiin varmaan jo vuonna 1500, mutta senaikaisista asukkaista ei voi osoittaa Dementin isiä. Vuosina 1614-41 isännöi taloa hänen poikansa Volotka Dementinpoika Rentoinen. Volotka tai Voloti on kansanomainen johdannainen Vladimirista niin kuin toinenkin, tutumpi muoto Volodja."

Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirjassa "Sukunimet" Otava 200 sanotaan: " Ilomantsissa Jäsperisa
Wålajeff 1641." Ilomantsin Maukkula on kirkonkylän ja Koveron välillä jossa on ollut asutusta 1500-luvulta lähtien, mutta kasvoi ripeästi 1600-luvun lopulla. Maukkula jäi rälssikyläksi, niin että talojen vaiheetjäävät epäselviksi. Pääkylän oli laaja ja jaettu Duncanin ja Falckin rälsseihin (rälssi, rälssimaa on aatelin haltuun tai verotettavaksi joutunut tila, rälssitalonpoika on rälssimaalla asuva talonpoika ja rälssitila on rälssimaalla sijaitseva tila). Puustivaarassa oli vuonna 1731 Puustila, Suuren-Puustilan ja Kuikkalan kanssa (Ilomantsin
syyskäräjät 1731 s.218). Kappalainen Fennander kertomuksessaan vuodelta 1744 mainitsee, että venäläiset tulivat Ilomantsiin, jonka kirkonkirjoihin on merkitty latinaksi seuraava kaamea kuvaus: "Sotavuonna 1741 joulukuun 11 päivänä moskovalaiset polttivat tuhkaksi tämän Ilomantsin kylän, paitsi kirkkoa, sekä useimmat ympäristön kyläkunnat, nim. Kuuksenvaaran, Siksenvaaran, Anssilanvaaran, Moldokanvaaran, Issakanvaaran, Väyrynvaaran, Sonkajan, Tyrjänsaaren, Huhuksen, Harkkojärven sekä Meksijärven sekä myöhemmin seuraavana kesänä Kuolismaan, Lokalahden, Melaselän, Ostronsaaren, Nehvonniemen, Öllölän, Luutalahden, Kokinvaaran, Eimisjärven ja Pirttijärven sekä muutamia Kihnasniemen taloja. Osa asukkaista kidutettiin ja surmattiin ja suuri osa vietiin vankeuteen Venäjälle Valkeanmeren eli Vienanmeren seuduille." Ilomantsissa on syntynyt lähetystyöntekijä Pietari Kurvinen (s. 8.7.1842), josta Aapeli Saarisalo on tehnyt kirjan: Pietari Kurvinen kaukokatseinen Karjalainen WSOY 1978.

Eino Sormusen kirjassa "Rajalla" (Rajahiippakunnan piispan kokemuksia tapahtumista rikkailta kuukausilta) WSOY 1940 on kuvauksia myös Ilomantsista. Max Engmannin kirjassa "Pietarin-suomalaiset" (WSOY 2004) todetaan: "Ilomantsin kirkkoherra Gregorius Mohell kirjoitti 1876, että pitäjässä kävi joka kesä Pietarissa asuvia pitäjäläisiä, joista 'naispuoliset näyttäytyvät komeissa leningeissä, krinoliineissä, silloin kun niiden aika oli, päivänvarjostimilla ym. ylellisyysesineillä ja herättävät monessa neitosessa lannistumattoman halun seurata esimerkkiä'".

Ismo Björnin kirjassa "Suur-Ilomantsin historia" (1991) todetaan: ”Ilomantsilaiset elivät pitkälti omavaraistaloudessa. Kaikki tarvittava tehtiin kotona. Naapureita käsistään taitavampi talonpoika saattoi sivutöinään tehdä tarvikkeita myös naapureilleen. Ammattikäsityöläisten tarve oli vähäinen. Ammattikäsityöläisyys oli osittain maaseudulla kiellettyä 1800-luvulle saakka. Kruunu pyrki 1600-luvulta lähtien keskittämään käsityön kaupunkeihin ja ammattikuntien piiriin. Toisaalta talonpojilla oli vapaus valmistaa
tarvitsemiaan hyödykkeitä. Vuonna 1680 sallittiin räätälien ja suutarien työskentely pitäjissä. Sepän ammattia pidettiin vanhana oikeutena, eikä sitä säännöissä erikseen mainittu. Muurarit ja lasimestarit saivat oikeuden harjoittaa käsityötä 1700-luvulla. Muurareilla alkoi olla kysyntää, sillä Ilomantsiin rakennettiin ensimmäiset uloslämpiävät talot."Möhkön ensimmäinen yrittäjä von Rauch suunnitteli turvaavansa Möhkön hiilten ja halvan työvoiman saannin perustamalla Möhkön ympäristöön 43 torppaa. Tätä varten hän anoi senaatilta Möhkölle 40 000 hehtaarin kruunun liikamaita. Tähän ei senaatti suostunut. Lupa oli annettu ainoastaan hankkia puita ja hiiliä kruununmailta, ei perustaa uudistiloja, vaikka ne olivat edullisin ja helpoin tapa ratkaista työväen hankkiminen ja asuminen. Näiden yritysten jälkeen ruukki teki kirjalliset sopimukset hiilten toimittamisesta Möhköön. Hiiliä ja halkoja kuljetettiin Möhköön kaikkialta Nuorajärven ympäristöstä. Möhkölle vallattuja järviä oli paljon, mutta vain osaa niistä käytettiin malminnostoon. Koitere, joka oli Möhkön tärkein malmijärvi, malmi oli erittäin puhdasta. Kalkkivuorta oli turhaan etsitty lähistöltä. Kalkkikivi täytyi tuoda 10 peninkulman päästä Pääskynvaarasta ja Uittovaarasta Pälkjärveltä.

Malmi nostettiin haaveilla lautoille, huuhdottiin ja vietiin välivarastoihin rannalle, jossa se saatettiin pasuttaa. Möhkön tuotteet kuljetettiin talviaikaan Värtsilään. Läskelän Tarposenrannasta rauta kuljetettiin omilla tai
vuokratuilla purjealuksilla Nevajoelle ja edelleen vuokraveneillä Pietariin Möhkön omiin makasiineihin, joista tavara myytiin edelleen ostajille. Kauppahuone Gromme järjesti Arppen raudan myynnin. Möhköä ja muita ruukkeja hoidettiin kuten omavaraistaloudessa olevaa suurkartanoa. Möhkön ruukki rakennutti työläisilleen
vuokrakasarmeja. Niitä oli enimmillään viisi: Kangaskasarmi, Keskikasarmi, Suokasarmi ja Kiikkumäki ruukin pohjoispuolella ja Lutikkalinna joen eteläpuolella. Työnjohdolle oli asuntoja Tervamäellä. Ruukin lampuodit ja torpparit hankkivat suuren osan hiilestä ja hiilipuista sekä suorittivat päivätyöt, joita tarvittiin raaka-aineiden ja tuotteiden kuljetukseen. Möhkön ruukki tarvitsi runsaasti elintarvikkeita. Viljaa ja muita elintarvikkeita tuotiin
paluukuormissa Venäjältä. Näin Möhköstä kehittyi tärkeä kauppapaikka ympäristönsä asukkaille. Ruukinpatruuna Nils Ludvig Arppen (Arppe-suku polveutuu turkulaisesta Ohrapää suvusta ja Martti Martinpoika varakas kauppias k. 1694, muutti sukunimen Arpiksi. Hänen poikansa Israel Arppe kirjoitti sen uudella
tavalla ja tuli kantaisäksi suvulle) ansiosta kansakouluopetus alkoi Möhkössä vuonna 1875.

Ensimmäiseksi opettajaksi saatiin Orimattilassa syntynyt Gustav Ahra, joka olikin Möhkössä johtajaopettajana peräti 47 vuotta. Möhköön tuli oppilaita myös kirkonkylästä. Gustav Ahran vaikutus Möhkön ruukkiyhteisön elämään näkyi monessa muussakin kuin opettajana. Hän oli innokas laulu- ja raittiusmies, joka toimi myös tehtaansaarnaajana. Jo ennen kansakoulun perustamista Möhkössä toimi ns. tehtaankoulu, joka oli aloittanut toimintansa vuonna 1859. Fil. tohtori Eelis Aurola on tehtaankouluja koskevassa väitöskirjassaan todennut,
että teollisuuden johto osoitti mielenkiintoa koulujen perustamista ja ylläpitämistä kohtaan jo silloin, kun kirkko asetti kouluille selvät tavoitteet. Merkantiilinen talousjärjestelmä piti ihmistä valtion tarkoitusperien
toteuttamisvälineenä, jolloin kaupan ja teollisuuden palvelijoilta odotettiin myös kirjoitus- ja laskutaitoa. Kun vielä otetaan huomioon pyrkimys säilyttää järjestys yhdyskunnan teillä ja kujilla, koulun perustamisen edellytykset käyvät selviksi.

Lauri Saloheimo kertoo kirjassaan "Pytingin poika" Joensuu 1976 näin: "Augusta-täti Airio, kuusissakymmenissä kulkeva, puhelias ruustinna. Siinäpä tarina luisti solkenaan. Hänen ehdotuksestaan vaihdoimme hevosen syöttöpaikankin Multimäen Volotisille säännöllisesti käyttämämme Marjovaaran Kuokkasen majatalon sijalle."Talvi- ja jatkosodassa Ilomantsissa taisteltiin jälleen, ja rauhanteossa kolmannes alueista menetettiin Neuvostoliitolle.

Ilomantsin Pogostan Sanomissa 3.6.2002 oli uutinen: ”Kurviset koolle. Kurvisen Sukukokousyhdistys järjestää sukukokouspäivät Ilomantsissa. Samalla vietetään yhdistyksen perustamisen 50-vuotisjuhlaa sekä huomioidaan lähetyssaarnaaja Pietari Kurvisen syntymän 160-vuotismerkkivuosi. Kurvisen Sukuyhdistys perustettiin vuonna –52 edistämään sukulaisten yhteenkuuluvuutta, vaalimaan suvun perinteitä ja kunnioittamaan menneitä sukupolvia. Näiden tavoitteiden toteuttamiseksi on laadittu sukuluettelo vuonna 1713 syntyneestä Paavo
Kurvisesta alkaen. Kurvissukuiset ovat levittäytyneet ympäri maata ja maapalloa, mutta yhteinen lähtökohta ja suvun henkinen koti on kuitenkin pysynyt Karjalan laulumailla Ilomantsissa. Kurvisen suvun tunnettuja hahmoja
ovat mm. lähetyssaarnaaja Pietari Kurvinen, lähetystyöntekijä Esteri Kurvinen (myöhemmin Kärki) ja säveltäjä Toivo Kärki, ja monet muut.”

Inkerinmaa, ruotsiksi Ingermanland, venäjäksi Izorskaja zemlja, Izora, inkeriläisten asuma-alue Venäjän federaatiossa. Inkeri käsitti Rajajoen eteläpuolella Nevan molemmin puolin olevat, idässä Lavaojalle ja lännessä Narvajoelle asti ulottuvat alueet. Inkerin vanhimpia asukkaita olivat suomensukuiset vatjalaiset ja inkerikot; myöhemmin sinne muutti suomalaisia (savakoita ja äyrämöisiä), venäläisiä, virolaisia ja saksalaisia. Nykyään väestön pääosa on venäläisiä. Suomensukuisten heimojen jo varhain asuttama Inkeri joutui 1000-luvun alussa Novgorodin milenkiinnon kohteeksi. Vuonna 1478 Inkeri liitettiin Novgorodin mukana Venäjään. Inkeri oli venäläisvoittoinen sen siirtyessä Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsille.

Ruotsalaisten aloittama käännytystyö alueen luterilaistamiseksi johti venäläisen väestön pakenemiseen ja savolaiste siirtymiseen sen tilalle. Inkerissä oli 65 000 asukasta 1695; suomensukuisia heistä oli 90 % ja näistä 75 % Suomesta siirtyneitä. Heti suuren Pohjan sodan alussa Pietari Suuri valloitti Inkerin 1702-03 ja aloitti uuden pääkaupungin Pietarin rakentamisen.  Suomalaisiakin osallistui tähän tuloksettomaksi jääneeseen yritykseen, jonka jälkeen Suomeen siirtyi n. 4 000 inkeriläispakolaista. Tarton rauhassa 1920 Neuvosto-Venäjä takasi Inkerille kulttuuriautonomian, mikä ei toteutunut. Toisen maailmansodan aikana Suomeen evakuoitiin n. 63 000 inkeriläistä, joista suurin osa palautettiin 1944. Inkerinsuomalaisia, joita arvioidaan olevan 90 000, on 1990-luvulla alkanut muuttaa Suomeen. Toisaalta Suomesta on tuettu mm. vanhusten huoltoa ja kirkollista toimintaa Inkerissä. Kupanitsan kirkon entistämistyö valmistui 1991, Kelton uusi kirkko vihittiin 1992 ja Toksovan ja Tyrön kirkkoja kunnostetaan. Max Engmann kirjassaan "Pietarinsuomalaiset" (WSOY 2004) näin: "Inkerin suomalaiset puhuivat suomea, mutta he olivat Inkerin valloituksesta lähtien 1703 olleet Venäjän alamaisia ja maaorjia. Kun inkerinsuomalaiset vapautettiin maaorjuudesta 1863, luotiin uudenlaiset edellytykset suomalaisten ja inkeriläisten kulttuuriyhteistyölle."Sestroretsk, suomeksi Siestarjoki, kylpyläkaupunki Kronstadtinlahden pohjoisrannalla Venäjän federaatiossa 35 km Pietarista luoteeseen. Asetehdas lähiympäristöineen kuului Suomelle 1812-64. Tehtaan alueesta luopumisen vastineeksi Aleksanteri II lupasi Suomelle Petsamon alueen. Tämä toteutui vasta Tarton rauhassa 1920.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Jaakko Anttila

Johan oli ohjelma. Yksi kuitenkin puuttuu ja sen mukana kaikki: suomalaisten länsieurooppalainen geneettinen alkuperä. Ja se tosiasia, että "people and languages migrate in different ways".

Suomalainen geenitutkija H.R. Nevanlinna julkaisi jo vuonna 1978 tutkimuksen, jonka mukaan noin 80 % suomalaisten geeneistä on peräisin lännestä.

Nykyään tutkitaan mitokondriaalista DNA:ta (mtDNA) eli äidinpuoleista perimää, jonka avulla voidaan mitata geneettisiä etäisyyksiä. Suomessa julkaistiin vuonna 2007 kokoomateos nimeltä "Itämerensuomi - eurooppalainen maa". ISBN 951-796-093-X.

Sivut 104-117. Markku Niskasen artikkeli "Itämerensuomalaisten alkuperä fyysisen antropologian näkökulmasta." Sivu 115: "Mitokondriaalisen DNA:n tutkimukset osoittavat, että saamelaisia lukuunottamatta kaikki tähän saakka tutkimuksessa käytetyt suomalaisugrilaiset kansat suomalaiset, karjalaiset, virolaiset ja Volgan suomalaiset (marit ja komit) ovat samaa geneettistä alkuperää ei-uralilaisia kieliä puhuvien eurooppalaisten kanssa (länsieurooppalaisten kanssa). Sivu 117: "Nykyisten suomalais-ugrilaisten perintötekijöiden länsimaisuus on samaa luokkaa kuin samalla pituuspiirillä asuvien muidenkin Euraasian kansojen.

Wikipedia: "Useat autosomien (kromosomit jotka peritään molemmilta vanhemmilta) geenien tutkimukset osoittavat suomalaisen perimän poikkeavan suhteellisen vähän muista eurooppalaisista."

Jaakko Anttila

Korjaus:

Hantit ja marit ovat Volgan suomensukuisia kansoja.

Komit asuvat Uralin itäpuolella.

Piku Koo

Yleiseurooppalaisten äitilinjojen lisäksi suomalaisissa voidaan havaita muitakin mtDNA -tyyppejä kuten alkusuomalaisten eli saamelaisten osalla on. Tosin näidenkin molempien saamelaisten linjojen arvellaan olevan länsieurooppalaista perää, mutta iältään ne ovat vanhempia kuin maassamme muut tavattavat äitilinjat. Samaa äitilinjaa löytyy myös erään Pohjois-Afrikkalaisen berberikansan keskuudesta.

Saamelaisten pääisälinjat taas ovat samoja kuin suomalaisilla, eli läntistä R1 (ns. viikinki) sekä itäistä N1c1 -linjaa, jota suuri osa saamelaisten isistä edustaa.

Anttila on oikeassa vain siinä, että äidin puolelta suomalaiset ovat samaa perimää kuin muutkin eurooppalaiset. Tosin sukututkimuksia tehdessä, yllättävän monen taustalta voi paljastua saamelaisia esiäitejä / sukuja. Näitähän ei välttämättä havaita DNA -testeissä, koska saamelainen mtDNA on kadonnut, jos perheeseen on jossain vaiheessa syntynyt vain poikia, jotka sitten naivat oman heimon ulkopuolelta (mtDNA periytyy lapsille lähinnä ainoastaan äidiltä, ns. äitilinja). Itselläni on kaksikin ystävää, jotka ovat pitäneet itseään eteläsuomalaisena, korkeintaan (isän puolelta) karjalaisina, mutta taustalla onkin saamelaisia juuria.

Suomalaisten suuri geneettinen eroavaisuus suhteessa muuhun Eurooppaan tulee vastaan isälinjoissa: n. 60% suomalaisista miehistä edustaa jääkauden aikana syntynyttä itäistä N1c1 eli N-M178 -mutaatiota. Itäsuomalaisissa miehissä luku on vielä suurempi, noin 80 %. Muualla tämä haplotyyppi on yleinen vain Virossa, Latviassa ja Liettuassa, saavuttaen sielläkin "vain" 35-40 % yleisyyden.
http://www.eupedia.com/europe/origins_haplogroups_...

Suomalaiset näin todellakin erottuvat todella omaksi geneettiseksi ryhmäkseen, joka on selvästi erillään keskieurooppalaisesta genotyypistä - aivan päinvastoin kuin Anttila kommnetistaan antaa ymmärtää.

Oheinen kuva artikkeliin, joka julkaistu jokunen vuosi sitten NY Times -lehdessä, esittää tuon eroavaisuutemme selvästi:
http://graphics8.nytimes.com/images/2008/08/13/sci...

Mitä itse blogikirjoitukseen tulee, oli se ylikuormitettu muistiinpano enemmin kuin blogi, enkä siksi jaksanut loppuun asti, vaikka aihepiiri kiinnostaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset