Pentti Mattilan blogi Kaikki on mahdollista...

Kirjapainoalan historiaa

  • Kirjapainoalan historiaa
  • Painokone
    Painokone

Kirjapainoalan historiasta jotakin

Olen koko elämäni työskennellyt kirjapainoalalla. Valmistuin Käpylän ammattikoulun kirjapaino-osastolta painajalinjalta 1974, jonka jälkeen valmistuin Helsingin teknillisen koulun koneosaston kirjapainotekniikan opintosuunnalta 1982. Opettajaksi palasin Käpylässä edelleen toimivaan Helsingin tekniikanalan oppilaitokseen vuonna 1998. Graafinen kalenteri vuodelta  1955, jonka on toimittanut W. Liljegren, kertoo sivulla 144: "Helsingin Kaupungin Kirjapainokoulu, Helsinki, Kansakouluk. 3, puh. 22 208. - Vakinaiset opettajat: G. Allart, W. Liljegren ja Armas Pajatti, joka myös toimii koulun johtajana; ammattiaineiden tuntiopettajat: K. Elis Jokinen, L. Koivunen, U. Paasio, T. Rissanen, Y. Syväoja, Tauno Tiilas."

Ensimmäinen kirjapainoalan ammattikoulu perustettiin Helsinkiin 1919 nimellä Helsingin kunnallinen yhdenpäivänkoulu latojia ja painajia varten. Toiminta jatkui Käpylän ammattikouluna vuodesta 1968, Käpylän ammattioppilaitoksensa ja Helsingin tekniikan alan oppilaitoksena Käpylän koulutusyksikkönä syksystä 1999 alkaen.

Koulun ensimmäisessä vuosikertomuksessa (1919-1920) kerrotaan mm.: ”Eri aineissa on suoritettu seuraavat kurssit ja työt: Latomisessa: Latomisopetus sekä latoja- että painajaoppilaille on latomisvälineiden puutteessa ollut tietopuolista. Latomissäännöt -oppikirjan avulla on opetettu kirjatyön perussäännöt ja osalta taulutyön alkuperusteita. Kokeissa on käytetty edellisen perusteella muodostettuja kirjallisia kysymyksiä oppilaiden vastattavaksi perusteellisin selvityksin. Painamisessa: Kun opetusvälineiden puutteen tähden ei ole voitu suorittaa käytännöllisiä harjoituksia on opetus ollut tietopuolista ja opetussuunnitelmaa on voitu seurata ainoastaan osittain. Aineessa ovat saaneet opetusta sekä latojat että painajat rinnastetusti seuraavasti: kehisteen tarkoitus, sivujen asemoittaminen eri kehilöihin piirrettyjen kaavojen mukaan, sulkemislaitteiden erillaiset nimitykset ja niiden käyttäminen, kehilöjen mittaaminen sekä näiden tarkistaminen. Kirjapainotaidon historiassa on selvitetty kirjaimiston synty ja kehitys, painopaperin kehitys sellulosan käyttämiseen saakka nykyaikaisessa paperinvalmistusteollisuudessa. Äidinkielessä: Luettu valittuja kertomuksia Kekkosen toimittamasta Ammatillinen lukukirja. Luetun kappaleen johdosta tehtyjen kyselyjen avulla on lukukappaleen sisällön käsittäminen koetettu tehdä täydellisemmäksi. Kirjallisissa harjoituksissa on täytetty lomakkeet 1-26… Koulu on työskennellyt talossa E. Esplanaadink. 18 vuokratussa huoneustossa, joka kevättalvella 1919 Kirjapainokonttorin toimesta ja kustannuksella korjattiin tarkotuksen mukaiseen kuntoon. Se käsittää 4 huonetta ja keittiön, joka viimemainittu kuitenkin on myöhemmin järjestetty oppilaiden päällysvaatteiden säilytyshuoneeksi. Huoneista on yksi käytetty luokkahuoneena, toinen oppilastyöpajana, kolmas johtokunnan ja opettajiston kokoushuoneena ja neljäs opettajainhuoneena. Milloin latojat ja painajat samaan aikaan ovat työskennelleet erillään eri opettajien johdolla, on täytynyt siirtää latojia varten tarvittavat pulpetit luokkahuoneesta vieressä olevaan n. s. johtokunnan huoneeseen. Koska tästä johtuva hankaluus on aivan ilmeinen, käynee lähimmässä tulevaisuudessa välttämättömäksi varustaa johtokunnan huone tarpeellisella määrällä oppilaspöytiä. Muuten on huoneusto tarkoitukseen tyydyttävä… Suomen Graafillisen Teollisuuden Teollisuuden Harjoittajain Liiton Helsingin osasto on sitoutunut lainaksi hankkimaan koululle opetuksessa tarvittavat koneet ja työvälineet. Sikäli kuin niitä on tämän lukuvuoden kuluessa ollut koululla, ovat ne olleet sekä vähäiset että vaillinaiset, mutta tähän tarkoitukseen ovat koulun kannattajat jo ajoissa tilanneet ulkomailta sekä kirjasimia että koneita, joista ainoastaan kirjasimet ovat saapuneet lukuvuoden lopussa. Tämä viivytys on ollut seurauksena epävakaista oloista, jotka yhä vielä jatkuvat maailmansodan jälkimaininkeina ympäri maailmaa. Toivottavasti ovat ensi lukuvuotta alotettaessa koneetkin koululla ja tämä puute, joka niin kovin tuntuvasti on haitannut käytännöllisiä harjoituksia, saatu poistetuksi… Johtaja Gösta Malmgréniltä on koulu saanut hyvin arvokkaan, 29 nidettä sisältävän kirjalahjan sekä useitalta eri henkilöiltä koulun työtä ja opetusta valaisevia julkaisuja, joista kaikista koulu pyytää lausua vilpittömän kiitoksensa lahjoittajille ja sen työtä ja menestystä edistäville ystäville.”

E. Happonen ryhtyi perustamaan kirjapainokoulua vuonna 1919, joka sitten sijaitsi Korkeavuorenkatu 47:ssä. Kirjapainotaito No 5 vuodelta 1933 oli artikkeli otsikolla ”Pääkaupungin koulutoiminnan alkuvaiheet” ja lehdessä kysyttiin kirjanpainaja K. Malmströmiltä: ”Mitä muistatte alamme kurssi- tai koulukomiteain vaiheista?” ja vastaus: ”Tietääkseni ensi kerran otettiin kirjapaino-oppilaiden koulutusasia esille Kirjaltajayhdistyksen kuukausikokouksessa 23 p:nä joulukuuta 1888… Toisen kerran kirjapainokouluasia otettiin pohdittavaksi, ja silloin täsmällisemmässä muodossa, 16 p. heinäk. 1900 Suomen Kirjanpainajayhdistyksen perustavassa kokouksessa. Koulun opetusohjelmaa laatimaan valittiin erikoinen komitea. Koska koulu oli mahdollinen perustaa ainoastaan Helsinkiin ja asia siis lähinnä koski Helsingin kirjapaino-omistajia, valittiin komiteaan helsinkiläisiä, nim. hrat Hertzberg, Vainio, Berger, Nylander ja Westzynthius…” Ja Faktori E. E. Happoselta kysyttiin: ”Milloin ja millä tavalla järjestyivät nykyistä edeltäneet ammattikurssit Helsingissä, ja mitä aineita niillä opetettiin ja kutka olivat opettamassa. Päättyivätkö kurssit nykyisten Ateneumin kurssien alettua aikaisemmin ja milloin? – Alkoivat syksyllä 1919 siten, että H:gin Kirjatyöntekijäin Yhdistys toimitti ammattikurssit, joitten alkuunpanijaksi pyydettiin minut. Kursseilla opetettiin tekstausta, luonnostelua, värioppia, tariffioppia ja keskusteltiin esitelmien jälkeen yleensä ammattia koskevista seikoista… Kurssit päättyivät keväällä 1920 oikein ’tutkintoon’, jossa tilaisuudessa oli työt näytteillä, yleisölle esitelmä, jonka vuoksi tilaisuuteen oli pyydetty sanomalehtien edustajia ja muita ’silmäntekeviä’… Samat kurssityöt olivat sittemmin näytteillä ensimmäisillä Suomen messuilla (1920) ja saivat ammattikouluopettajien huomion osakseen. Ateneumissa alkoivat kurssit täysinoppineille kirjaltajille syksyllä 1920.” Toimitusjohtaja Lauri Lyytikäiseltä kysyttiin: ”Miten ilmaantui aloite kirjapainkoulun perustamisesta ja esiintyikö asiaa toteutettaessa suuriakin vaikeuksia?” ”Sitten kun kunnallisneuvos V. von Wright 1919 teki anomuksen Helsingin kaupungin valtuustolle päiväopetuksen järjestämisestä määrätyissä ammateissa ja valtuusto oli Graafillisen Teollisuuden Harjoittajain Liitolle lähettänyt asettamansa komitean sihteerin, lehtori J. Reuterin laatiman mietinnön, tarttuivat Graafillisen Teollisuuden Harjoittajien Liiton jäsenet asiaan tarmokkaasti ja koulu voi aloittaa toimintansa 1919… Edvard Happonen oli ensimmäinen ammattiopettaja ja kansakoulunopettaja Malmberg ensimmäinen johtaja… Koulun johtokuntaan kuuluivat m.m. kunnallisneuvos V. von Wright, kouluneuvos Kaarlo Ahtiala ja opettajatar Anna Jürgens.”

Tähän olen  kerännyt tietoa tästä media-alasta, mikä on nyt tässä kaikkien luettavissa...

Hyvä tapa varastoida tietoa on se, että kirjoitetaan, painetaan tai tallennetaan sähköisesti se muistiin muiden luettavaksi pitkänkin ajan kuluttua.

https://youtu.be/FF00XDnCiEI

Pekka Perttula kirjoittaa "Kehittyvä tekstinkäsittelytekniikka" (Insinööritieto Oy 1979) sivulla 33: "Ihminen pystyy saamaan informaatiota ympäristöstään hyvin monella tavalla. Informaatiolla tarkoitetaan tässä havaintoa tai sanomaa, jolla on vastaanottavalle ihmiselle jokin merkitys. Monipuolista ja hyvinkin käsitteellistä informaatiota saadaan puhutun ja kirjoitetun kielen avulla. Ihmiskunnan kielet ovat puhutussakin asussaan koodijärjestelmiä... Koodi tarkoittaa sopimusta jostakin esitystavasta, jolla pyritään tiivistämään esitettävää informaatiota sekä saamaan esitettävä informaatio yleisesti ymmärrettäväksi." Pekka Perttula ”Valoladonnan  tekniikka” (Graafinen Keskusliitto 1975) ”Informaatiolla tarkoitetaan sellaista havaintoa tai sanomaa, jolla on vastaanottavalle ihmiselle jokin merkitys. Monipuolista ja hyvinkin käsitteellistä informaatiota saadaan puhutun tai kirjoitetun kielen avulla. Ihmiskunnan kielet ovat eräänlaisia koodijärjestelmiä. Koodi tarkoittaa sopimusta, jonka mukaan jokin aineellinen tai aineeton käsite esitetään lyhyellä ilmaisulla, esim. kirjoitetussa kielessä merkinnällä. Koodijärjestelmien avulla voidaan huomattavasti tiivistää esitettävää informaatiota sekä saada informaatio yleisesti ymmärrettäväksi… Tietokoneen sisäinen koodijärjestelmä on binäärinen, kaksimerkkinen. On nimittäin helppo rakentaa sähköinen laite, joka toimii kaksitilaisesti: virta kulkee tai ei kulje, vipu on kytkettynä tai ei ole, jne. Ihmismaailman ’koodien’ ja tietokoneen sisäisen koodijärjestelmän välillä on siis suuri ero. Jotta ihminen voi esittää tehtävän tietokoneelle, tarvitaan sekä täsmällinen koodijärjestelmä että tietoväline. Tietovälineen avulla syötetään koodattu tieto koneen lukulaitteisiin… Koodijärjestelmä syntyy siten, että sovitaan tiettyjen binäärilukujen vastaavan tiettyjä numeroja ja kirjaimia.Järjestelmän luonteeseen kuuluu lisäksi, että yhdessä koodissa on aina sama lukumäärä paikkoja binääriyksiköille, josta käytetään nimitystä bitti. Tällä tavalla päästään yksinkertaistamaan tiedonsiirtotekniikkaa…”

Lauri Hendell on kirjoittanut kirjan "Kirja ja kirjapainotaito" (Otava 1912), josta lainaus sivulta 3 alkaen: "Euroopan kansojen kirjainten kantaäiti on seemiläinen alkukirjaimisto. Tämä kirjoitus on tavukirjoitusta, jossa vain kerakkeet merkittiin, ääntiöt taas jätettiin lukijan täydennettäväksi, mikä olikin aivan luonnollista seemiläisessä kielessä, jossa kerakkeita pidetään sanan merkityksen varsinaisina kannattajina, kun taas ääntiöillä ilmaistaan perusmerkityksen erilaisia vivahduksia. Seemiläisen alkukirjaimiston lainasivat itselleen kaikki seemiläiset kansat. Siitä ovat lähtöisin mm. aramealainen, heprealainen, arabialainen ja himjarilainen (etelä-arabialainen) kirjaimisto... Jo kreikkalaisen kirjaimiston ensimmäinen merkki alpha viittaa seemiläiseen alkuperään, sillä sekä foinikiassa että hepreassa aleph (=härkä) on ensimmäisenä kirjaimiston merkkinä; kreikan toinen kirjain beta on foinikiassa bet (talo), kolmas gamma foinikiassa gimel (kameli); seemiläistä alkuperää todistaa myös vanhimpain kreikkalaisten kirjainten muoto, sekä se, että kreikkalainen kirjoitus alkuaan kulki oikealta vasemmalle samoinkuin foinikialainen ja heprealainen. Ala-Italiaan siirtyneiltä kreikkalaisilta lainasivat kirjaimistonsa etruskilaiset, latinalaiset ja muut Italian kansat. Kristinuskon, roomalaisen sivistyksen ja latinan kielen mukana latinainen kirjaimisto siirtyi useimmille Euroopan kansoille. Muutamilla kansoilla käytännössä olleet vanhat riimu-kirjaimet ovat nekin latinalaista tai kreikkalaista alkuperää. Suorastaan kreikkalaisesta kirjaimistosta ovat kehittyneet piispa Ulfilan gootinkielisessä raamatunkäännöksessään käyttämä kirjaimisto ja armenialainen, georgilainen sekä koptilainen (Egyptissä) samaten kuin slaavilaisten apostolista Kyrilloksesta nimensä saanut kyrillinen kirjaimisto, joka on venäläisen kirjaimiston äiti."

Aapeli Saarisalon Raamatun Sanakirjassa mainitaan kirjoista seuraavaa: ” Kirjojen ulkomuoto ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin nykyään. Tavallisin kirja-aine oli savi. Poltetuista savitauluista koottuja kirjastoja, arkistoja ja kirjekokoelmia on löydetty Mesopotamiasta, Foinikiasta ja Vähästä-Aasiasta. Edellä mainitusta aineesta valmistetut "kirjat" olivat painavia ja hankalia käsitellä. Niinpä alettiin rinnan niiden kanssa käyttää jo sangen varhaisina aikoina papyrusta ja nahkaa. Papyrus-kasvi kasvaa sekä Egyptissä että myös Palestinassa, varsinkin Hule-järven seuduilla. Tästä kasvista valmistettiin paperia, 2. Joh. 12. Varret liuotettiin pehmeiksi vedessä, niin että vihreä kuori irtautui ytimen ympäriltä, joka terävillä veitsillä leikattiin sormenlevyisiksi kaistaleiksi. Nämä asetettiin vieretysten, kunnes saatiin tarvittava lehden koko. Niilin vedessä kostutetulle laudalle asetettiin kaksi tällaista levyä päälletysten, niin että toisessa kaistaleet kulkivat pituus-, toisessa leveyssuuntaan, jonka jälkeen ne puristettiin yhteen ja kuivattiin auringossa. Jo n. 1100 eKr. kuljetettiin papyruksesta valmistettua paperia vientitavarana Egyptistä Syyriaan. Se kirjakäärö, joka sisälsi profeetta Jeremian vanhimman puheen ja jonka kuningas Joojakim heitti tuleen, oli Septuagintan tietämän mukaan valmistettu papyruksesta, Jer. 36:2. Nahka, jota käytettiin kirjoitukseen oli pergamenttia. Sitä valmistettiin pari vuosisataa eKr. suurissa määrin Pergamossa, jonka mukaan se myös sai nimensä. Se oli gasellin, lampaan tai vuohen nahkaa, jota käsiteltiin erikoisin menetelmin. Pergamenttia ei mainita VT:ssa, vaan vasta UT:ssa, 2. Tim. 4:13. Käsinkirjoitetussa kirjassa oli suorakaiteen muotoisia pergamentti- tai papyruskappaleita yhteen liitettyinä, ja niihin kirjoitettiin sarakkeisiin ylhäältä alaspäin. Hepreaa kirjoitettiin oikealta vasemmalle, kreikkaa vasemmalta oikealle. Täyteen kirjoitettu levy käärittiin kokoon kirjakääröksi, Ilm. 5:1. Jos teos oli suurehko, kiinnitettiin levyn eli kaistaleen kumpaiseenkin päähän puusauva, ja käärö avattiin, kun lukemiseen ryhdyttiin, ja käärittiin kokoon sitä mukaa kuin lukeminen edistyi. Siitä on saatu vertauskuva taivaan käärimisestä kokoon niinkuin kirja, Jes. 34:4. Luku- ja kirjoitustaito ei suinkaan ollut Israelin kansan keskuudessa harvinainen, koskapa profeetatkin osasivat määrätyissä tilaisuuksissa kirjoittaa sanoja ja lauseita tähdentääkseen julistuksensa ydinkohtia, Jes. 8:1; Hab. 2:2, ja kun jo Gideon löysi vaivatta Sukkotista nuoren miehen, joka osasi laatia luettelon kaupungin huomattavimmista asukkaista, Tuom. 8:14.”

Alkuun voisi lukea intialaisen lakitieteentohtorin, filosofin ja kirjailijan Vishal Mangalwadin kirjasta "Kirja, joka muutti maailmasi - Miten Raamattu muokkasi läntistä maailmaa" (Päivä 2017) mietteitä kirjapainoalan historiasta sivulta 95: "On niitä, joiden mielestä läntinen maailma saa kiittää rationaalisuudestaan yhtä historian sattumaa eli kirjapainotaidon keksimistä. On totta, että kirjojen parantunut saatavuus edisti osaltaan renessanssin, reformaation ja valistuksen aikakausina syntyneiden ajatusten leviämistä. Mutta jos kaiken takana oli kirjapainotaito, Aasian olisi pitänyt olla ajattelussa vuosisatoja Euroopan edellä. Kiinalaiset olivat keksineet kirjapainotaidon satoja vuosia aikaisemmin. Vuoteen 972 mennessä Kiinassa oli painettu 130 000 sivua buddhalaista pyhää kirjakokoelmaa nimeltä Tripitaka. Koreassa keksittiin irralliset metallikirjasimet ainakin 200 vuotta ennen kuin saksalainen Gutenberg keksi ne uudelleen vuonna 1450. Miksi kirjapainotaito ei sitten uudistanut Kiinaa tai Koreaa? Kirjapainotaito tai kirjat eivät uudistaneet minun mannertani, koska järkeä ei arvostettu meidän uskonnollisten ajatusrakennelmiemme piirissä. Vuoden 823 tienoilla Kiinan luostareissa oli niin paljon kirjoja, että siellä keksittiin pyöriviä kirjatelineitä. Vuonna 836 ainakin yhdessä luostarissa Itä-Kiinan Suzhoussa oli jopa tehty jarru, joka pysäytti pyörimisen. 1100-luvun puolivälissä, jolloin muutamien Euroopan luostareiden ja katedraalikoulujen yhteyteen alettiin perustaa yliopistoja, buddhalaismunkki nimeltä Yeh Meng-te (1077-1148) vieraili Itä-Kiinan temppeleissä ja luostareissa ja kertoi, että 'kuudessa tai seitsemässä temppelissä kymmenestä kuuluu yötä päivää kääntyvien telineiden pyörien ääni'. Liittyykö kirjatelineiden pyörittäminen sitten kirjojen etsimiseen ja lukemiseen? Sehän viittaisi siihen, että temppeleissä harjoitettiin valtaisan laajaa tutkimustyötä. Professori Lynn White, joka on maailman arvostetuimpia keskiajan uskonnollisuuden ja teknologisen kehityksen tuntijoita, selittää, ettei pyörivien kirjatelineiden ääni kertonut  meneillään olleesta tieteenharjoituksesta. Munkit käyttivät pyhiä kirjoja täynnä olevien kirjatelineiden loputtoman pyörimisen aikaansaamaa ääntä meditoimiseen. Kirjojen sisältämä viisaus ei heitä kiinnostanut... Heidän tavoitteenaan oli päästä äänettömyyteen käyttämällä hyväkseen ääntä vailla järkeä (mantra)."

Suomen Pankin setelipainosta on tehty historiakirja nimeltä: "Suomen Pankin setelipaino 1885-1985" (suomen Pankin setelipaino 1985), josta Kari J. Sillanpään kirjoittamasta "Varmuuspainannan historia sivulta 9 alkaen: "Seuraavat kiinalaiset, 618-906 jKr. hallinneen Tang-dynastian kaudella ilmestyneet talletussetelit täyttävät jo paperista valmistetun maksuvälineen vaatimukset. Niitä kutsuttiinkin 'lentäväksi rahaksi', sillä niiden avulla voitiin siirtää suuria metallikolikkomääriä ilmiömäisen nopeasti paikasta toiseen. Nuo talletussetelit painettiin paperille, joka oli myös kiinalainen keksintö. Todennäköisesti jonkin verran epätarkat kiinalaiset historiatiedot tietävät kertoa paperin keksijän nimenkin:  kunnianarvoisa Tsai Lun, ja keksimisvuoden: 105 jKr. Ainakin Kiinan hamppupaperi on kuitenkin melkoisesti vanhempaa perua, sillä sen ensimmäiset tunnetut fragmentit on ajoitettu vuoteen 49 eKr. Pohjoisen Sung-dynastian kaudella, 960-1127, tulivat käyttöön puulaattojen avulla kolmella värillä painetut paperisetelit; 990-luvun keskivaiheilla muuan ryhmä varakkaita kauppamiehiä sai virallisen luvan laskea liikkeeseen maksuvälineiksi tarkoitettuja erisuuruisiksi kirjoitettuja luottoseteleitään, jotka oli koristettu leimoin, setelinantajan takuusinetein sekä talojen, puiden ja ihmisten kuvin. Setelien liikkeeseen laskijat saivat vaivastaan palkkion, jonka määrä oli kolme prosenttia liikkeeseen laskettujen setelien arvosta... Eteläisen Sung-dynastian kauden huizi-setelit noin vuoden 1200 tienoilta painettiin yksivärisiksi messinkilaatoilla... Mongolilaisen Jyan-dynastian ensimmäisen keisarin Kublai-kaanin vuodesta 1260 liikkeeseen laskemat setelit tulivat tunnetuiksi länsimaissakin venetsialaisen tutkimusmatkailijan Marco Polon palattua miltei kaksi vuosikymmentä kestäneeltä Kiinan retkeltään... Eräässä Keski-Aasiassa käydyn niin sanotun Turkestanin sodan taistelussa saivat arabialaiset vuonna 751 vangikseen kiinalaisia paperinvalmistajia, jotka erilaisin keinoin onnistuttiin taivuttamaan siihen asti äärimmäisen tarkoin varjellun paperinteon salaisuuden ilmaisemiseen. Arabit perustivat viipymättä paperimyllyn Samarkandiin, ja vähitellen myllyjä nousi ympäri heidän valtapiiriään... Espanjassa, jonne paperinvalmistustaito levisi ensimmäisenä Euroopassa, tiedetään myöhäiskeskiajan reconquista-taistelujen aikana käytetyn eräänlaisia paperisia maksupoletteja. Niitä käytettiin piiritysrahana maurien saartorenkaan sisäpuolella."

Lauri Hendell on kirjoittanut kirjan "Kirja ja kirjapainotaito" (Otava 1912), josta lainaus sivulta 34: "Aimo askeleen edistyy monistusmenetelmä, kun keksitään ns. puutaulupaino, so. painotuotteiden valmistaminen puulaatalla, johon kuva tai kirjoitus on kohollekaiverrettu. Tämä menetelmä tunnetaan Kiinassa jo vuoden 1000 paikkeilla; sitä käytettiin siellä kirjain painamiseen ja 14:nnellä vuosisadalla painettiin sen avulla Pekingin sanomat. Monistamiseen ei käytetty mitään painokonetta, vaan paperi painettiin värillä sivellylle laatalle, jonka jälkeen sitä silitettiin tai lyötiin harjalla. Näin menetellen voitiin saada jäljennös vain lehden toiselle sivulle. Puutaulupainoa käytetään myös myöhemmin myös Euroopassa. Onko tämäkin taito saatu Kiinasta, siitä ei ole mitään varmoja tietoja. On tosin olemassa tarina, joka tietää kuuluisan matkailijan Marco Polon tuoneen puutaulut Kiinasta Italiaan ja Pamfilo Castaldin niihin tutustuttuaan käyttäneen niiden mukaan tehtyjä laattoja kirjanpainamiseen sekä vieläpä tästä saaneen aiheen irtonaisten puukirjasinten keksimiseen ja siten 1426 tehneen ensimmäiset kokeet varsinaisen kirjapainotaidon alalla."

Media-alan historia voidaan jakaa monenlaisiin vaiheisiin ja osa-alueisiin. Merkittävin tapahtuma kirjapainoalan historiassa oli ehkä irtokirjakkeiden valamisen keksiminen. Valetut irtokirjasimet ladottiin (kirjasimet kerättiin lokerikosta) sivuiksi ja värjäämisen jälkeen painettiin painojäljeksi tasopuristimella paperin pinnalle. Seuraavassa tekstissä pyrin esittelemään eri lähteistä saamillani tiedoilla, mitä oli kirjapainojen ja konetekniikan historia, eri painomenetelmien historia, kuvanvalmistuksen historia, kirjapainoalan keksintöjen historia ja kirjapainoalan henkilöiden henkilöhistoriaa unohtamatta.

Yrjö A. Jäntti on kirjoittanut kirjapainoalan historiasta kirjan "Kirjapainotaidon historia (WSOY 1940) ja Carl-Rudolf Gardberg "Kirjapainotaito Suomessa I-III" (Helsingin Graafillinen klubi 1949) ja Lars-Eric Gardberg "Savitauluista laseriin: Kirjapainotaidon historia" (Avain 2011). Fredrik Wilhelm Pipping (s. 1783, k. 1868, kirjastonhoitaja, professori, senaattori) on kirjoittanut Suomen kirjapainoalan historiaa kirjassaan Några historiska underrättelser om boktryckeriet i Finland, joka oli eri osina julkaistu 1842-67 Suomen Tiedeseuran Acta-sarjassa. Monesta hyvästä alan oppikirjasta ajan kuluessa tulee aikanaan historian kirja kuten Harry Whettonin "Practical printing and binding - A complete guide to the latest developments in all branches of the printer's craft" (Odhams press Limited, Long Acre, London 1946).

Kirjapainoalan museoita

http://www.paivalehdenmuseo.fi/

http://www.kirjapainomuseo.fi/historia.html

http://www.museokompassi.fi/palkane/daniel-medelplanin-museo/

http://www.gutenberg-museum.de

https://mdufaktori.wordpress.com/2015/03/11/kirjapainomuseossa-torreviejassa/

http://turismo.cadiz.es/es/rutas-y-visitas-en-cadiz/museo-taller-litogr%C3%A1fico

http://www.trykimuuseum.ee/portfolio/information-in-english

Kirjakielen merkitys painotekniikan yleistymiselle

Unto Lapin kirjassa "Kirja kirjasta" (WSOY 1970) "Länsimaisen kirjoituksen alkuna pidetään egyptiläistä hieroglyfikirjoitusta, jonka vaikeaselkoisuuteen vieläkin usein verrataan
koukeroista käsialaa. Merkit kehittyivät vähitellen, mutta kun egyptiläisessä kirjainkirjoituksessa ei konsonanttien suuren lukumäärän vuoksi käytetty lainkaan vokaaleja, siitä ei vielä sellaisenaan ollut yleiseksi kirjoitukseksi. Foinikialaiset lainasivat vokaalittoman kirjoitustavan egyptiläisiltä ja levittivät sitä edelleen mm. kreikkalaisille, jotka ottivat käyttöön myös vokaalit."

Israelin, Libanonin ja Syyrian alueella asukkaita ja foinikialaisten edeltäjiä kutsutaan yleensä kanaanilaisiksi. Kanaanilaiset kirjoittivat sumerin kielellä sekä paikallisella seemiläisellä kielellä. Ensimmäiset yksittäisiin äänteisiin perustuvat aakkoset olivat luultavasti kaananilaisten kehitelmä. Foinikialaiset perivät kanaanilaisilta aakkoset ja välittivät ne edelleen kreikkalaisille. Kreikan kielen välityksellä kanaanilaisperäiset aakkoset siirtyivät puolestaan latinan kieleen. Foinikialaiset olivat merkittävä sivistyksen välittäjä idän ja lännen välillä. Foinikialaiset harjoittivat myös orjakauppaa ja saattoivat olla kaupanteossaan petollisiakin. He puhuivat seemiläistä foinikia kieltä, joka oli erittäin läheistä sukua heprealle, ja käyttivät aakkoskirjoitusta, foinikialaisia aakkosia. Ugaritissa foinikialaiset käyttivät kuitenkin omaa aakkosversiotaan nuolenpääkirjoituksesta.

Rosettan kivi on kivipaasi (steela), jossa on sama teksti egyptiksi hieroglyfeilla ja demoottisella kirjoituksella sekä kreikaksi kreikkalaisella kirjoituksella kirjoitettuna. Se on egyptologian ja muinaisegyptin kielen avaindokumentti. Jean-François Champollion selvitti kiven avulla hieroglyfien arvoituksen käyttämällä koptin kielen tuntemustaan.  Rosettan kivi on British Museumin näyttelyesineitä. Kivi löytyi Napoleonin sotaretkellä vuonna 1799 egyptiläisestä Rosettan kaupungista (64 km itään Aleksandriasta). Hieroglyfien lukemisen taito oli kadonnut pian niiden jäätyä pois käytöstä 300-luvun jKr. jälkeen. Vasta 1800-luvun alussa tutkijat pystyivät selvittämään hieroglyfien järjestelmän käyttämällä Rosettan kiven kreikankielistä kirjoitusta avaimena. Englantilainen fyysikko Thomas Young havaitsi ensimmäisenä, että eräät Rosettan kiven hieroglyfit muodostivat äänteet kuninkaallisesta nimestä ”Ptolemaios”. Ranskalainen tutkija Jean-François Champollion ymmärsi myöhemmin, että hieroglyfeihin oli tallennettu egyptin kielen äänteitä. Se loi pohjan muinaisen Egyptin kulttuurin ja kielen tuntemiselle.

Nuolenpääkirjoitus eli kiilakirjoitus oli sumerien kehittämä kirjoitusjärjestelmä, jota käytettiin muinaisessa Mesopotamiassa. Kirjoitus muodostui erilaisina yhdistelminä esiintyneistä kiilan tai nuolenpään näköisistä merkeistä. Nuolenpääkirjoitus kehittyi alun perin kuvakirjoituksesta tavukirjoitukseksi niin, että merkit säilyttivät alkuperäiset käsitearvonsa. Kirjoitus luotiin alun perin sumerin kieltä varten, mutta sittemmin babylonialaiset ja assyrialaiset sovelsivat sitä omaan kieleensä akkadiin. Myöhemmin myös indoeurooppalaista kieltä puhuneet heettiläiset ottivat nuolenpääkirjoituksen käyttöönsä. Merkit painettiin saveen erityisellä kolmisärmäisellä piirtopuikolla.

Yrjö A. Jäntti "Kirjapainotaidon historia" (WSOY 1940) lainaus sivulta 16: "Kansainvaellus oli mullistava voima, joka yhdellä iskulla lopetti vanhan ajan sivistysmaissa versoneen kirjallisen kukoistuksen ja tieteellisen vireyden. Klassinen sivistys kamppaili kuoleman kielissä ja näytti jo siltä, että kaikki menneen ajan kirjalliset muistomerkit olivat tuomitut häviämään barbaarien anturain alle. Siitä, että kuitenkaan ei niin käynyt, saamme kiittää kristittyjä munkkeja, jotka kautta koko pimeän keskiajan huolehtivat kirjallisuuden jatkuvaisuudesta yhä uudelleen ja uudelleen jäljentämällä vanhoja käsikirjoituksia oman luostarinsa kirjaston tarpeiksi. Mutta valtavan suureksi muodostui joka tapauksessa se antiikin kirjallisuuden määrä, joka kaikiksi ajoiksi katosi niinä melskeisinä aikoina, jotka edelsivät tämän luostaritoiminnan järjestäytymistä. Se vähäinen kirjallisuus, mikä yleisestä häviöstä säilyi, koottiin vähitellen kirkkojen ja luostarien yhteyteen kirjastoiksi. Paitsi kirkollisia kirjoja tarvitsivat papit ja munkit antiikin mestariteoksia harjaantuakseen kirkon kielessä, latinassa. Itä-Rooman keisarikunnan alueella luostarit latinan lisäksi erityisesti vaalivat kreikkalaista kirjallisuutta, jonka kielellä Uuden Testamentin vanhimmat käsikirjoitukset ovat kirjoitetut. Kirjallisuuden tyyssijoiksi tulivat aluksi Egyptiin perustetut vanhimmat luostarit, kunnes johtoasema siirtyi pyhän Benediktin v. 528 perustamalle Monte Cassinon luostarille ja muille benediktiiniluostareille sekä seuraavien kahden vuosisadan aikana pyhän Patrikin perustamalle irlantilaiselle luostarille, jotka eristetyssä asemassaan kohottivat kirjallisuuden jäljentämisen uskomattoman hienoksi taiteeksi."

Ennen kirjojen teollista painamista kirjat kopioitiin käsin luostareissa. Kirjojen jäljentämistä pidettiin hyvin ansiokkaana ja Herralle otollisena työnä, jota lukuisat arvossapidetyt munkit harrastivat luostarin suuressa kirjoitushuoneessa scriptoriumissa. Huoneessa työskenneltiin vain päivänvalon aikana, jotta tulipalo ei pääsisi aiheuttamaan korvaamattomia vahinkoja.

Ennen uskonpuhdistusta länsimaissa ainoa akateeminen ja kirkon kieli oli Latina, mutta uskonpuhdistuksen myötä luotiin monille puhutuille kielille oma kirjakieli uskonpuhdistajien toimesta, jotta ihmiset voisivat lukea ja kirjoittaa omalla kielellään.  Latina on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin alun perin vain Roomassa ja sitä ympäröivällä Latiumin alueella Italiassa. Rooman valtakunnan hallinnon kielenä se levisi laajalle synnyinseutunsa ulkopuolelle. Nykyään latina on sammunut kieli, koska sitä ei enää puhuta äidinkielenä. Latina pysyi silti pitkään länsimaisen tieteen ja taiteen oppineiden yhteisenä kielenä.Latina on romaanisten kielten kantakieli. Joissakin yhteyksissä latina on pysynyt käytössä ja sitä opetetaan yhä kouluissa ja yliopistoissa eri maissa. Se on katolisen kirkon pääkieli ja sitä käytetään edelleen lääketieteen tautiluokituksissa, eliöiden tieteellisissä nimissä ja oikeustieteen periaatteiden nimityksissä. Latinan sanasto on laajemminkin käytössä lainasanojen muodossa lukuisissa nykyään puhutuissa kielissä.

Suomen kieli

Mikael Olavinpoika Agricola (s. 1510) Pernajasta loi Suomen kirjakielen ja opetti kirjoillaan suomalaiset lukemaan ja kirjoittamaan, minkä seurauksena kirjapainotaidolle tuli tarvetta maassamme. Agricola laati Suomalaisille aapisen eli "Abckiria". Tämä Agricolan Abckirja on painettu 1537-38 Lyypekissä Jürgen Richolffin kirjapainossa. Jürgen Richolffin kirjapaino siirtyi Uppsalaan 1539 ja kirjapainon kirjasimet otettiin 1543 käyttöön Tukholmassa Amund Lauritsanpojan kirjapainossa. Agricolan 877 sivuinen rukouskirja painettiin Tulholmassa 1544 Amund Lauritsanpojan painamana. Uskonpuhdistuksen aatteisiin kuului, että jokaisen ihmisen piti omakohtaisesti ratkaista suhteensa Jumalaan, Jumalan tahto oli kirjoitettuna Pyhässä Raamatussa.

Mutta Raamattu oli kirjoitettu heprean ja kreikan kielellä. Tämän vuoksi se piti kääntää kansan omalle kielelle, mitä Agricola toteutti Suomessa. Agricolan pääteos oli Uusi Testamentti (Se Wsi Testamenti), joka ilmestyi 1548 Amund Lauritsanpojan painamana Tukholmassa. Oikolukijana Tukholmassa oli Turun kappalainen Mikael Tapaninpoika, mutta tästä huolimatta siinä oli paljon painovirheitä. Agricolan Messu eli Herran Echtolinen ilmestyi 1549 Amund Lauritsanpojan lirjapainosta. Se sisälsi jumalanpalvelusjärjestyksen, jossa oli esitetty yksityiskohtaisesti jumalanpalveluksen kulku. Kuollessaan 9.4.1557 piispa Agricola jätti jälkeensä leskensä, Briitta Olavintyttären ja pienen poikansa Kristianin, joka oli syntynyt 1551.

Lähes koko kirkon kielenkäytön keskeinen sanasto on Agricolan luomaa, mutta hän on sepittänyt myös lääketieteen, oikeustieteen ja maantieteen sanastoa. Raamattumme kieli ja tyyli on nykyisinkin olennaisesti Agricolan työtä: noin kaksi kolmasosaa sanastosta. Kielihistoriallinen tutkimus on osoittanut Agricolan nerokkaaksi kielenluojaksi. Hänen kielensä ymmärtämistä ovat vaikeuttaneet sen horjuva ja vanhaa äännepohjaa kuvastava ortografia sekä runsaat ruotsalaiset käännöslainat. Agricola kristittynä ja piispana hylkäsi pakanuuden, hän toisaalta oli kiinnostunut kansansa muinaisuudesta. Tämä piirre ohjasi hänet Psalttarin esipuheessa tekemään selkoa suomalaisten muinaisuskosta. Hän osoitti tekstissään merkittävää yksityiskohtienkin tuntemusta, ja siksi hänen esittämänsä jumalaluettelon merkitys myöhemmän tutkimuksen kannalta on arvioitu suureksi, varsinkin kun häntä aikaisemmalta ajalta on vain muutamia hajatietoja ja hänen jälkeensä kului pari vuosisataa, ennen kuin lisätietoja saatiin yhtä laajasti.

Kirjakauppa

Wihtori Peltonen ”Keksintöjen kirja II osa” (WSOY 1908) sivulta 121 seuraava lainaus:  ”Atheenassa ja Korinthossa oli oikeita kirjakauppoja. Kun kirjakauppias siihen aikaan tahtoi saada monta kappaletta samaa teosta, niin hän palkkasi satakunta kirjuria, jopa enemmänkin, ynnä esilukijan, jonka sanelemisen jälkeen kirjurit kirjoittivat. Mutta semmoiset kirjat tietysti kävivät kalliiksi. Ja kun kirjureilta useinkin puuttui tarpeellista sivistystä, niin tuli kirjoihin tuon tuostakin tekstivirheitä, suureksi harmiksi kirjailijoille ja päänvaivaksi kielimiehille, jotka parin vuosituhannen kuluttua vertailemalla eri tekstejä koettavat selvittää vanhain auktorien teoksissa esiintyviä hämäriä ja ristiriitaisia kohtia. Kreikasta kirjallinen harrastus levisi Roomaan, jossa ylimykset antoivat orjain jäljentää itselleen kirjoja ja näin perustivat kirjastoita.”

Irtokirjakkeet

Mutta jo ennen Gutenbergin keksimää irtokirjakepainamista painettiin Kiinassa Tang-kaudella (618-907 jKr.). Kiinalaiset alkoivat painaa kaiverretuilla puulevyillä kirjoja. Painovärinä käytettiin mustaa puunnoesta ja liimasta valmistettua painoväriä. Vanhimpia suuria painotöitä on Dunhuangista löydetty, vuodelta 868 oleva koko Timanttisuutran puulevypainos.

Peter Hopkirkin kirjassa Silkkitie (Karisto 1996) on mainittu, että tämän Timanttisuutran kirjan löysi Sir Aurel Stein tutkimusmatkallaan ja kirja on nykyään British Museumissa. Tun-huangin kirjakäärö on lähes viiden metrin pituinen, ja siinä on ilmoitettu tarkka painatusaika, länsimaisen ajanlaskun mukaan toukokuun 11 päivä 868, siinä mainitaan nimeltä mies jonka tilauksesta kirja tehtiin.

https://

Vasta Song-kaudella byrokratian kasvamisen ja kirjallisen kulttuurin leviämisen myötä alkoi kirjojen painaminen siirtyä buddhalaisten luostareista laajemmaksi teollisuudeksi. Kiinalaiset kirjapainotyöt on tehty lähes nykyaikaan asti puulevyillä. Teksti kaiverrettiin koholle jäävin kirjaimin puulevyille. Levy saatiin painettua levittämällä painoväriä ja painamalla ilman puristinta paperi levyn päälle. Näin jokaisen kirjan sivu oli erikseen kaiverrettava puulle.

Korealaiset kehittivät kupariset kirjakkeet ja öljysekoitteisen värin Ni-suvun hallituskaudella 1300-luvulla. Vanhin tunnettu irtokirjakkeilla painettu buddhalaisten pyhimysten opetuspuheet vuodelta 1377.

Vanhimmat kirjansiteet syntyivät, kun keskiajalla pergamentille kirjoitettuja käsikirjoituksia ryhdyttiin taittamaan arkeiksi ja yhteen ommellut arkit varustettiin vahvoilla kansilla. Puukannet somistettiin norsunluu-, jalometalli- ja jalokiviupotuksin. Näin kansien valmistus oli pääosin kultasepän työtä. Kirjansidos oli enemmän lipas kuin kirja. Kirjanvalmistuksen lisääntyessä kirjapainotaidon keksimisen jälkeen kansien somistus muuttui niukemmaksi.

Johannes Gutenberg

Johannes Gutenberg (Mainz n. 1397 k. 3.2.1468) oli saksalainen kirjapainaja, irtokirjakkeilla painamisen (kohopainon) keksijä, jota tämän saavutuksensa ansiosta pidetään ylipäätään kirjapainotaidon keksijänä.

E. E. Happonen "Kirjapainoalan alkeiskirja" (Osuuskunta kirjapainotaito I. L. 1944, kolmas laajennettu painos) sivulta 69 lainaus: "Ensimmäisten painotuotteiden, pyhimysten kuvain ja pelikorttien painamiseen ei käytetty varsinaista painokonetta. Kuva (teksti) leikattiin paksuhkoon puulaattaan, johon tattien (tamppoonien) so. nahalla päällystettyjen, muodoltaan lehmäntattia muistuttavien taputusvälineiden avulla hierottiin väriä ja jota vasten sitten paperi asetettiin ja painettiin puhtailla tateilla. Kun jäljentäminen näin menetellen oli suoritettava melkoista painovoimaa käyttäen, painuivat kuvalaatan kohopaikat niin syvälle paperin pintaan, että toista sivua ei voinut enää käyttää painamiseen. Jos painetut sivut tahtoi yhdistää kirjanmuotoon, niin oli painamattomat sivut liimattava vastakkain. Todennäköistä on, että jo ennen Gutenbergia painamiseen käytettiin jonkinlaista käsikonetta. Gutenberg suoritti kuitenkin useita parannuksia ja täydennyksiä käsipainimenkin alalla. Kuvaa hänen käyttämästään koneesta ei ole säilynyt jälkimaailmalle. V. 1856 löydettiin Mainzissa muutamia puupalkkeja, joiden arvellaan kuuluneen Gutenbergin koneeseen. Näiden avulla on sitten koetettu jälleenrakentaa tämä kone..."

Latinankielistä Raamattua (Biblia latina vulgata), joka valmistui 1455 uuden kirjapainotaidon ensimmäisenä suursaavutuksena. Sen tekemiseen tarvittiin kuudelta latojalta yli kahden vuoden työ. Valmiina tämä 42-rivinen Raamattu käsitti 1282 kaksipalstaista sivua; painos oli n. 180 kappaletta, joista 47 on säilynyt. Yhteensä painotyössä tarvittiin 290 erilaista merkkiä, jotta käsinkirjoitetun tekstin kaikki erikoismuodot saatiin ilmaistuksi. Gutenbergin keksinnön olennainen uutuus oli yksittäisten merkkien valmistus metallista näistä merkeistä tehdyn valumatriisin avulla. Kun matriisi asetettiin Gutenbergin kehittämään käsivalukoneeseen, yksittäisiä kirjaimia voitiin valaa haluttu määrä. Valamisessa käytetty metalliseos oli myös Gutenbergin kehittämä ja koostui tinasta, lyijystä ja antimonista sekä vähäisestä määrästä vismuttia.

Ensimmäiset painotuotteensa Gutenberg julkaisi Mainzissa, minne hänen tiedetään siirtyneen Strasbourgista viimeistään vuoden 1448 aikana. Vuoden 1450 tienoilla Gutenberg sai liikekumppanikseen rikkaan Johann Fustin. Gutenberg ja Fust kuitenkin riitaantuivat. Seuranneen oikeudenkäynnin Gutenberg hävisi menettäen Fustille kirjapainonsa. Perustamassaan uudessa kirjapainossa Gutenberg painoi vielä lukuisia pieniä julkaisuja.

https://

H. Durpan-Hansen (Kirjapainotaito Graafikko 8/1977) artikkeli "Kultaseppä, josta tuli kirjanpainaja", josta tämä lainaus: "Gutenbergilla oli jatkuvaa epäonnea myös liike- ja työkumppaneittansa valinnassa. Hänen oli pakko ottaa heitä ja hän joutui näin paljastamaan heille työsalaisuuksiaan. Hänen suuri elämäntyönsä, 42-rivinen Raamattu tuli joka tapauksessa valmiiksi vuonna 1455, mutta jo seuraavana vuonna Gutenberg joutui lopullisesti luopumaan kirjapainostaan. Velat kasvoivat liian suuriksi. Hän menetti panttaamansa matriisit, eikä enää koskaan kyennyt hankkimaan uusia. Näin hänen uransa romahti lopullisesti. Täysin varattomana Gutenberg - patriisisuvun jäsen ja oppinut mies kun oli - pääsi hovimieheksi erään rikkaan mainzilaisen ruhtinasperheen linnaan saaden samalla armosta pienen vuotuisen avatusrahan. Hän kuoli helmikuun 3:ntena päivänä 1468 noin 70:n vuoden ikäisenä. Työn täyttämä, traaginen elämäntaru oli näin päättynyt. Kuinka paljon nykyään tiedetään Henne Gensfleisch'ista? Itse asiassa varsin vähän. Hänen vanhempansa olivat patriisisäätyyn kuuluvia, arvostettuja porvareita; äiti oli ilmeisesti perinyt linnaa muistuttavan kaupunkikiinteistön, jota kutsuttiin Gutenberg' -iksi. Johannes oli perheen kolmesta lapsesta keskimmäinen. Hänellä oli vanhempi ja nuorempi veli. Kasteessa hänelle annettiin nimeksi Johannes, mutta kutsuttiin Henne´ksi tai Hennesíksi... Hän ei koskaan ollut naimisissa, mutta joutui kerran oikeuteen syytettynä aviolupauksen rikkomisesta. Tästä hänet myös tuomittiin."

Gutenbergin kirjasinten valumenetelmä oli, että kirjainkuvio kaiverrettiin terästangon päähän kohokuvioksi. Tämä ns. patriisi karkaistiin ja sillä iskettiin pehmeämpään metalliin (kupari) kirjaimen kuvio syvennykseksi, jolloin syntyi matriisi eli kirjaimen valumuotti. Matriisi asetettiin rautaiseen helposti avattavaan ja suljettavaan valinlaitteeseen, johon sula kirjasinmetalli kaadettiin. Kirjasinleikkauksen suunnittelija kaiversi kirjakkeen muodon teräksestä peilikuvaksi, joka oli koholla, kuten valmis kirjakekin. Tällä teräsleimasimella patriisilla (latinalaisesta sanasta pater, isä) lyötiin se pehmeämpään kuparikappaleeseen, johon kirjain muodostui oikeinpäin olevana syvennyksenä. Tätä kutsuttiin matriisiksi (latinalaisesta sanasta mater, äiti). Matriisia käytettiin kirjasinten valinmuotissa, johon kuului kaksi tarkalleen yhteensopivaa puoliskoa. Kun valinkone oli sovitettu kirjakkeen valamista varten, voitiin kirjakkeita valaa tarpeellinen määrä. Kirjakemetalli oli seos, jossa oli 60-70 osaa lyijyä, 20 osaa antimonia ja 10-20 osaa tinaa. Lopuksi kirjakkeet viimeisteltiin käyttöä varten. Latojat poimivat kirjakkeet sanoiksi, riveiksi hakaan, sivuiksi ja arkeiksi. Kirjakkeet oli sijoitettu monilokeroiseen kastiin joita säilytettiin regaalikaapistossa. Regaalin päällä kaltevassa asennossa olevasta kastista latoja noukki käsin kirjakkeet ladelmaansa.

Latomahakaan mahtui 10-12 tavallista riviä, jotka nostettiin molemmin käsin laivalle, sinkistä tehdylle levylle, jossa oli ympärillä matalat puureunat. Kun laivalle oli kerääntynyt sivun verran rivejä, niin se sidottiin narulla ympäriltään. Taitava latoja ehti tunnissa latoa 1500 – 2000 kirjasinta. Lopuksi valmiit sivut asemoidaan 'kehilöön' (vormuun) niin että 'loitoilla' (steegeleillä), jonka jälkeen sivut asetellaan oikeaan asemaan toisiinsa nähden. 'Kehilöstä' otettiin korjausvedos eli 'korehtuuriarkki', joka lähetettiin käsikirjoituksen kanssa tekijän tarkastettavaksi. Tekijä merkitsi sivun reunoihin korjattavat virheet korjausmerkkien avulla.

Kirjapainotaito yleistyy

Simo Pietarisen kirjassa "Antiikva painokirjaimena" painettu 1960, Oy Painomiehessä, josta tämä lainaus: ”Aikana ennen Gutenbergia, jolloin kirjojen monistaminen tapahtui kirjoittamalla, ei kirjaimilla ollut vakiintuneita muotoja. Poikkeuksia tietenkin oli, mm. roomalaiset kirjoittivat ja 'meisselöivät' tekstiä suuraakkosilla, joista muokkautui vähitellen latinalainen kirjaimisto sellaisena kuin se tänäänkin tunnetaan. Kirjojen jäljentämisessä, joka pääasiassa tapahtui munkkien toimesta luostareissa, käytettiin eräänlaista nopeammin kirjoitettavaa suuraakkostyyliä ’unsiaalia’, josta sitten kehittyi ’puoliunsiaalinen’ kirjoitus.

Kaarle Suuren aikana kehittyi Ranskassa aivan uusi kirjoitusmuoto ’karolingilainen minuskeli’, joka kulmikkaine kirjaimineen on ollut viitteenä mm. ensimmäisille kirjasinvalajille… Kirjainten pyöristysten ’murruttua’ 1300-luvulla kehittyi unzialeista goottilaista tyyliä olevat kirjaimet, joiden nimeksi ehkä paremmin sopisi ’luostarikirjain’. – Oli aivan luonnollista, että kirjapainotaidon keksijä Johannes Gutenberg käytti näitä ns. tekstuura-tyyppejä raamattunsa ja muiden teostensa painokirjaimina…

Vähemmän kirkollisia tarkoituksia varten kehittyi n. 1480 joustavampi painokirjain, ’schwabacher’, jolle on luonteenomaista leveä pyöristys ja komeat suuraakkoset. Vähän tämän jälkeen syntyi toinen saksalainen painokirjain, fraktuura, jonka nimi on muodostettu latinalaisesta sanasta ’frangera’ = murrettu. Tämän kehittäjistä ensimmäisenä on ollut koristetaiteilija Albreht Dürer.

Albreht Dürer perusti oman kirjapainon, jossa käytettiin vain hänen fraktuuroitaan.”Keskiajan lopussa alettiin Euroopassa painaa kuvia puuleikkauksista. Kuvat kirjoituksineen leikattiin puukappaleeseen koholle, leikkauksen kohokuvio värjättiin ja sen päälle laitettiin kostutettu paperiarkki, jota hangattiin nahkapalloilla kunnes painoväri oli tarttunut paperiin. Useita näin tehtyjä kuvalehtiä yhdistettiin vihkoiksi, joita voidaan pitää ensimmäisinä kuvapainotaidon tuotteina. Vanhin tunnettu puuleikkaus, joka on tunnettu, on pyhää Kristoforosta esittävä leikkaus vuodelta 1423. Tämä kuva osoittaa sen, että puuleikkausta kuvien painamiseen on harjoitettu jo ennen tätäkin. Suuri ansio puuleikkauksen taiteellisessa kehittämisessä oli saksalaisilla maalareilla, kuten Albrecht Dürerillä. Hänen kauttaan puuleikkaus vapautui jäykästä reunapiirteitten esittämisestä ja sai maalauksellisemman luonteen varjostusten ja valaistusvaikutusten kautta. Dürerin pääteoksia on kuvat Ilmestyskirjaan 1498, Vapahtajan kärsimyksen historiaan 1500 jne.

W. Liljegrénin toimittamassa "Graafinen kalenteri 1955" (Helsingin Faktoriklubi) lainaus sivulta 103 'Miten painokirjasin syntyy, kirjasinpiirtäjä Freidrich Bauerin kirjoitelman Wie eine Druckschrift entsteht mukaan lyhentäen suomentanut Simo Pietarinen': Kirjapainotaidon keksimisestä lähtien on painokirjain muotoiltu muutamista perusmuodoista kirjasinnäytteissä nykyään esiintyviin lukemattomiin toisintoihin. Paitsi itämaisten kielien kirjaimia, jotka ovat säilyttäneet vanhat muotonsa, ovat nykyaikaiset antikvakirjaimet saaneet alkunsa roomalaisista kapitaaleista. Kirjapainotaidon keksimisen aikana vallitsi Keski- ja Pohjois-Euroopassa goottilainen kirjoitustyyli, joten luonnollista oli, että Gutenberg valitsi sen painotöihinsä. Jos taito olisi keksitty Italiassa, olisivat ensimmäiset painotyöt saaneet aivan toisen muodon, koska siellä goottilainen tyyli ei koskaan ollut niin määräävänä kuin alppien pohjoispuolella. 15. vuosisadan puolimaissa kukoisti Italiassa renesanssi - klassillisen taiteen uudestisyntyminen - ja kirjaimet muovautuivat roomalaisten kapitaalien puhtaimpiin muotoihin, lisättynä pienaakkosilla, joiden pyöreät viivat liittyivät kapitaaleihin. Saksalaiset kirjanpainajat epäonnistuivat kokonaan yrittäessään viedä goottilaistyyliä Italiaan. Ranskalaisen kaivertajan Nicolaus Jensonin ja italialaisten kirjanpainajien onnistui muutamissa vuosissa valmistaa latinalaisen maun mukainen painokirjain: antikva. Tässä yhdistyivät roomalaisten kivitaulujen suuraakkoset ja käsinmuovaillut pienaakkoset taiteelliseksi kokonaisuudeksi, joka on elänyt ja kestänyt vuosisatoja... Kirjaintyyppinä loppui goottilainen fraktuuraan, ja sen jälkeiset muodot ovat merkityksettömiä..."

Martti Lutherin kirjojen painatus 1530-luvulla työllisti paljon kirjapainajia Saksassa (mm. Wittenberg, jossa oli neljä kirjapainoa kaikkiaan tuohon aikaan), sillä Luther julkaisi hyvin paljon kirjoja elämänsä aikana, mutta hän ei kuitannut kirjoistaan tekijänpalkkioita.

Andrea van Dülmenin kirjassa "Martti Luther, elämä, teot ja kirjoitukset" (Idea Nova Oy 2002) kirjasta vuotta 1518 koskeva lainaus: "Lokakuu: Kuuluisa baselilainen kirjanpainaja Johan Froben toimittaa ensimmäiset kootut teokset Lutherin saatavilla olevista latinankielisistä kirjoituksista. Tämä ns. Frobenin laitos edistää huomattavasti Lutherin ajatusten leviämistä, ja sitä myydään ennen kaikkea ulkomaille; seuraavan vuoden maaliskuuhun mennessä yksin Ranskaan ja Espanjaan 600 kappaletta. Jälkipainos ilmestyy helmikuussa 1519 Strassburgissa".

Ja Melchior Lotter nuorempi, leipzigilaisen kirjapainajan poika, lienee perustanut tehokkaan kirjapainon Wittenbergiin. Vuoden lopulla hänen parhailla baselilaisen Froben-kirjapainon kirjasimilla varustettu yrityksensä painaa kirjoja myös kreikaksi ja hepreaksi." Saksaan perusti Paulus Fagius heprealaisen kirjapainon Isny'in, jossa painatettiin mm. Elia Levitanin kaldealaiset ja rabbiinilliset sanakirjat. Biblia rabbinica Bombergiana (Daniel Bomberg Antverpenistä) ilmestyi ensi kerran vuonna 1517, jossa oli neljän kuuluisan juutalaisen selitykset (Rashin, Ibn Esran, Kimkhin ja Gersonideksen) Vanhaan testamenttiin.

Kohopainomenetelmä

Kun Gutenberg oli keksinyt kirjapainotaidon syntyi Italiassa joukko juutalaisten kirjapainoja Ferrarassa, Bolognassa jne.

Ensimmäiset heprealaiset painotuotteet ovat vuosilta 1475-1476 ja ensimmäinen juutalainen kirjapainaja oli Abraham ben Garton Reggiossa. Julmien juutalaisvainojen historoitsija Samuel Usque:n teos "Lohdutus Israelille ahdingoissa" oli valmis vuonna 1552 ja painettiin Ferraran suuressa juutalaisessa kirjapainossa, jonka Abraham Usque oli perustanut joitakin vuosia aiemmin. Kirjapainossa painettiin rukous- ja uskontokirjat heprean-, espanjan-, ja portugalinkielelle ja lähetettiin aina Flanderiin saakka, jossa oli Espanjasta ja Portugalista paenneita juutalaisia.

Lauri Hendell on kirjoittanut kirjan "Kirja ja kirjapainotaito" (Otava 1912), josta lainaus sivulta 74: "Ranskaankin kirjapainotaito tuli saksalaisten välityksellä. Pariisin yliopiston, Sorbonnen, jumaluusopillisen tiedekunnan oppineen Vilhelm Fichet'n toimesta kutsuttiin yliopiston kirjapainajaksi vuonna 1470 Ulrich Gering Konstanzista ja hänen mukanaan Martin Crantz ja Mikael Friburger. Gering nimitettiin sittemmin Pariisin ja Ranskan etuoikeutetuksi painajaksi. Aluksi kirjapaino juuri Ranskassa kopioitsijain puolelta kohtasi ankaraa vastustusta, vieläpä saksalaiset painajat saivat niskoilleen noituuden tuomion, jonka toimeenpanon kuningas Ludvik XI sai estetyksi. Toulousessa kopioitsijat toimeenpanivat täydellisen kapinan. Aldus Manutiuksen suvun jälkeen kuuluisin painajasuku ja samalla Ranskan ensimmäinen oli Etiennen suku Pariisissa. Suvun kantaisä Henricus Stephanus, niinkuin hän silloisen tavan mukaan itseään latinaksi nimitti, aloitti toimintansa 1509. Hänen pojanpoikansa Robert Etienne saavutti suuren kuuluisuuden; hänen painostaan valmistui vuosien 1526-1559 välillä 600 eri teosta... Englannin ensimmäinen kirjapainaja William Caxton (1412-1491) perusti Lontooseen kirjapainon noin vuoden 1477 paikkeilla. Hän oli alkuaan kauppias, oli kauan asunut Alankomaissa ja Saksassa, tuli Burgundin herttuan Filipin hovimieheksi, painatti 1473-74 Bruggessä ensimmäisen englanninkielisen kirjan, jolloin hänen ajatuksensa kiintyivät kirjapainoon, ja hän päätti viedä kirjapainotaidon isänmaahansa. Hänen uusi ammattinsa menestyi taloudellisesti erinomaisen hyvin... Englannin olot eivät olleet suotuisat uuden keksinnön leviämiselle. Sensuuri oli ankara ja kirjapainajia vainottiin. Niinpä vuonna 1536 Willian Tyndale hirtettiin ja poltettiin rangaistukseksi siitä, että oli kääntänyt Uuden testamentin englannin kielelle ja koettanut sitä levittää. Tämä kova kohtalo kohtasi useita kirjanpainajia... Intiaan kirjapainotaito englantilaisten lähetyssaarnaajien mukana tuli myöskin jo 1500-luvulla. Tranquebar sai kirjapainon 1569, Calcutta 1778, Bombay 1792. Kirjapainotaito on Intiassakin verrattain korkealla kannalla ja niiden tuotanto melkoinen. Vuosittain julkaistaan noin 1,300 sanomalehteä ja aikakauskirjaa. Vuonna 1903 ilmestyi 8,715 kirjaa, joista 7,319 kotoisilla kielillä; mainittuna vuonna oli käynnissä 2,156 painokonetta."

Gutenberg-museo sijaitsee Mainzissa ja sen yhteyteen on vuonna 1901 perustettu seura Gutenberg-Gessellschaft, joka toimittamillaan erilaisilla julkaisuilla ja vuosikirjalla Gutenberg-Jahrbuch vaalii kirjapainotaidon historiallisia perinteitä. Museon myymälässä on myynnissä Gutenbergin painokoneen toimiva puinen pienoismalli.

https://www.youtube.com/watch?time_continue=4&v=ss5soAuolks

Silkkipaino

Seripainon tunnettu historia ulottuu noin kahden vuosituhannen taakse. Kiinalaiset ja Japanilaiset käyttivät menetelmää tekstiilien painamiseen. Paperisten painokaavioiden (sabluunoiden) kiinnittämiseksi punottiin luonnonsilkkilangasta verkko, johon painokaavio liimattiin. Menetelmä kulkeutui länteen, jossa sitä yritettiin käyttää, mutta mielenkiinto hävisi sopivien seulakangastyyppien (verkkokangas, joka on pingotettu kehykseen) puuttuessa. Taiteilijat kokeilivat menetelmää vaihtelevalla menestyksellä. 1920-luvun alussa kehitettiin puuvilla- ja luonnonsilkkiseulojen kudontamenetelmä. Huomattiin että alkuaan myllyissä jauhon ja suurimoiden erotteluun tarkoitettuja seulakankaita voitiin käyttää myös seripainamisessa. 1930-luvun aikana menetelmä levisi ympäri Eurooppaa, aluksi tekstiiliteollisuuteen, mutta myös mainosalalle. Suomeen menetelmä kulkeutui varsinaisesti vasta sodan jälkeisinä vuosina, koska painomenetelmän laitteet on edullisia hankkia.

Puulaatat

Puupiirrostekniikka on yksinkertainen, sillä tasaiselle puulaatalle taiteilija piirtää aiheensa peilikuvana käyttäen apuna kuultopaperia ja kalkiopaperia. Tämän jälkeen piirrokseen kuulumaton osa leikataan pois sopivalta syvyydeltä terävillä työkaluilla, sillä painamaton pinta pitää olla sen verran alapuolella, ettei painamaton pinta paina painavien pintojen mukana. Kaikkia puulajeja voidaan käyttää, mutta koivuvaneri sopii ehkä parhaiten. Vanerin paksuuden tulee olla minimissään 6 mm. Väripuupiirroksissa on kullakin värillä oma painolaattansa. Ohuet- ja hienot linjat leikataan viistosti etteivät särkyisi painettaessa. Suurempia pintoja poistettaessa käytetään suurempia pintoja. Taidepiirroksen voi siirtää laatalle piirtämällä se kuultopaperille, joten kääntämällä kuultopaperi se saadaan helposti peilikuvaksi. Kuultopaperilta se voidaan piirtää kalkiopaperia käyttäen laatalle. Kuvio vahvistetaan tussilla mikä helpottaa laatan leikkaamista. Painoaihe voidaan siirtää myös valokuvamenetelmällä tekemällä laatan pinta valolle herkäksi käyttäen hopeanitraattia.

Kuvalaatat valmistettiin tanskalaisen C. Piilin 1845 keksimällä ns. kemiatypiamenetelmällä ja puupiirroksia käytettiin myös.

Daniel Medelplan oli Turun akatemian kirjapainon palveluksessa puupiirrosten tekijänä ja kirjapainon muissa tehtävissä vuosina 1678-1689. Vuonna 1719 hän teki pappien tilauksesta Pälkäneen puuaapisen, sillä tähän aikaan ei Suomessa toiminut kirjapainoja. Medelplan valmisti kaivertamalla puuhun aapisen sivut ja painoi ne omatekoisella prässillä. Medelplan kuoli Pälkäneellä Taurilan kylässä vuonna 1737.

https://

Kirjapainoalan kehittyminen

Venäjän metropoliitta Makari vaikutti suuresti kirjapainotekniikan käyttöön ottoon Venäjällä, sillä aikaisemmin kirkkoslaavin kieliset tekstit kalenterit, psalmit, liturgiakirjat oli painettu Liettuassa. Kirjapainaminen Venäjällä alkoi 1553, mutta ensimmäinen venäjäksi painettu kirja oli hienosti koristeltu Apostolia (eli Apostolien tekojen ja kirjeiden lukemisto), jota käytettiin liturgiassa. Se ilmestyi maaliskuussa 1564 Makarin kuoleman jälkeen uuden metropoliitta Afanasin käskystä. Vuonna 1564 Venäjän tsaariIivana Julma käski perustaa omalla kustannuksellaan kirjapainon, jonka johtajana oli Krakovan yliopistossa koulutettu venäläinen kirjapainaja Ivan Fedorov. Ivan Feodorov lähti maanpakoon ja kirjanpainaminen jatkui Aleksandrovskaja slobodassa tsaarin valvonnassa.

Ensimmäiset painetut teokset Ukrainassa ilmestyivät 1500- luvun lopulla. Niitä painettiin aluksi Ostrozhskajan kirjapainossa ja sen jälkeen Kiovan luolaluostarin - Kievo- Petsherskaja lavran - kirjapainossa. Koska ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko kävivät tuohon aikaan kiivasta taistelua vaikutusvallasta ja näkemyksistään, kiinnittivät ortodoksisen kirkon papit suurta huomiota uskonnollisen kirjallisuuden ulkoasuun. Niinpä 1500-1600 -luvuilla Ukrainassa alkoikin ilmestyä kirkollisia julkaisuja, joiden teksti oli kaunista ja selkeää, piirrokset ja kaiverrukset taiteellisesti korkeatasoisia ja ornamentiikka vaikuttavaa. Tuhon aikaan kirjansitojat alkoivat luopua nahkakansista ja ryhtyivät päällystämään kansia kultaisilla tai hopeisilla levyillä, joiden sileä pinta koristeltiin vielä korukivillä ja erivärisillä emaleilla. Evankeliumiensitominen hopeapäällysteisiin kansiin oli varsin yleistä 1600-luvun alkupuolella. Kannen keskilaatta oli tavallisesti kaareva ja sen keskellä oli ristiinnaulitun kuva. Laattojen reunat koristeltiin hammaslaitaisella goottilaistyylisellä ornamentilla. Meidän päiviimme säilyneiden vuoteen 1658 ajoittuvien hopeakansien huomattava lukumäärä antaa olettaa, että ne ovat samassa pajassa tehtyjä.

Olof Eriksson "Graafisen tyylin perusteet" (Otava 1974), josta lainaus sivulta 96: "Antwerpenin keskustassa on renesanssiaikainen patriisitalo, jossa sijaitsee Plantin-Moretusmuseo http://www.museumplantinmoretus.be/en. Tässä maailman täydellisimmässä kirjapainomuseossa on 1500-luvun kirjapaino alkuperäisessä asussaan, jollaisena se toimi saman suvun hallussa kolmensadan vuoden ajan. Paitsi painoa alkuperäisine varusteineen on museoon koottu suurenmoinen kokoelma käsikirjoituksia sekä kirjapainotaidon merkkiteoksia kaikilta aikakausilta... Christophe Plantin oli alunperin ranskalainen kirjansitoja, jonka tie eräiden kotimaan välietappien kautta johti vuonna 1549 Antwerpeniin, jossa hän pian perusti oman pienen kirjapainon. Plantin saavutti muutamassa vuodessa arvostetun aseman kaupungin kirjapainajain joukossa. Vuonna 1556 paino muutti siihen taloon, jossa nyt on museo ja jonka oven yläpuolella riippuu Plantinin liikekilpi 'Le Compas d'or', kultainen harppi symbolisoiden sitä harkintaa, jolla työt suunniteltiin. Plantinin kustantamosta ja kirjapainosta kehittyi aikansa suuryritys, jolla oli edustajansa ja myyntipisteensä Euroopan huomattavimmissa kaupungeissa... Plantin sai kuninkaalta vuonna 1570 kuninkaallisen kirjanpainajan arvonimen, johon liittyi erinäisiä etuoikeuksia... Platinin painoa jatkoi perustajan vävy Jean Moretus, kiinnittäen erityistä huomiota kirjan typogafiseen sommitteluun, kuvitukseen ja sidosasuun."

Painokone kehittyi hitaasti, vasta 1783 kirjapainon historiaan muutenkin vaikuttanut ranskalainen François Didot korvasi puristimen osittain metallisilla osilla, ja 1810 englantilainen lordi Charles Standhope (1753-1816) rakensi ensimmäisen kokonaan metallisen painokoneen. Koneella pystyttiin painamaan 2000 - 3000 arkkia päivässä. Tämän jälkeen saksalainen Köning keksi pikapainokoneen jolla pystyttiin painamaan kaksinkertaisella nopeudella. Se muistutti paljon vanhaa käsinpaininta, mutta painovärin levittäminen tapahtui mekaanisesti toimivien nahkatelojen avulla ja kone toimi höyrykoneen voimalla.

Lähinnä yliopistot, jotka olivat sivistyselämän keskuspaikkoja tarvitsivat painettuja kirjoja, ja vanhemmat kirjapainot perustettiin tavallisesti akatemioiden yhteyteen. Tällöin kirjapainajankisälli kuului yliopiston piiriin sen täysivaltaisena jäsenenä, joka arvossa rinnastettiin ylioppilaaseen ja hänellä oli oikeus käyttää miekkaa. Ammatti vei kosketuksiin yliopistomiesten ja kirjailijoiden kanssa, joilla oli kulttuurielämässä keskeinen asema. Kirkko oli kirjojen merkittävä ostaja, samoin ruhtinas- ja aatelishovit sekä kaupunkien vauras porvaris- ja käsityöläisväestö.

Vatikaanin arkisto, jota oli pidetty yllä 300-luvulta lähtien, perustettiin varsinaisesti 1612 ja avattiin tutkijoille 1881. Se sisältää Euroopan keskiajan historian ja vanhimman kirkkohistorian tärkeimmän lähdeaineiston. Vatikaanin kirjaston (Bibliotheca Vaticana) perusti Nicolaus V n. 1450. Varsinaisen kirjaston käsikirjoitusten ja inkunaabelien kokoelmat kuuluvat maailman huomattavimpiin.

Hollannissa Amsterdamissa Manasse ben Israel perusti ensimmäisen heprealaisen kirjapainon, sillä kirjapainotaito toi uuden merkittävän alueen juutalaisten rajoittuneeseen elämään ja vuonna 1650 hän kirjoitti ja painoi "Israelin toivo" nimisen kirjan, jossa Manasse koettaa todistaa, että silloin äskettäin löydetyt Amerikan intiaanit ovat oikeastaan juutalaisia. Israelin Toivo kirjan Manasse käänsi englanniksi ja omisti Britannian parlamentille. Oliver Cromwell kutsui Manassen käymään Lontoossa, jossa Manasse kävi vuonna 1655. Taidemaalari Rembrant on maalannut Manassesta kuuluisan muotokuvan.

Ruotsin kirjakielen isänä pidetään Olaus Petriä s. 6.1.1493, k. 19.4.1552. Olaus Petri oli opiskellut Wittenbergissä ja käänsi Raamatun ruotsin kielelle ja työllisti Ruotsin kirjapainajia. Olaus Petri toimi 1531- 33 Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan kanslerina. Olaus Petrin kirjoja on Svenska krönika. Tämä Olaus Petrin kronikka oli kielletty kirja kuningas Kustaa Vaasan aikana. Ja Tuomarinohjeet vuodelta 1545, mikä on julkaistu Suomeksi Helsinki Kauppakaari 2001.

Myöhäiskeskiajalla (1500 -luvulla) kirjapainajia paljon työllistänyt kirja oli "Hortulus anime" niminen rukouskirja. Se oli olemassa latinaksi vuodesta 1498 ja saksaksi (Seelengärtlein) vuodesta 1502. 'Hortulus animen' alussa oli kalenteriosa, johon sisältyi monenmoisia tähtitieteellisiä ja terveysopillisia opetuksia, sitten pääosa, rukouksia eri lähteistä, Raamatusta ja pyhimyslegendoista (Marian pyhimyskulttia ja ihmeuskoa). Viimeisenä osastona Ars moriendi -jakso, eli kehoituksia ja rukouksia kuolevia varten.

Gutenbergin käyttämä painoväri

Noin vuonna 1450 Gutenberg onnistui kehittämään painovärin, joka jätti pergamentille ja paperille tasaisen läpinäkymättömän painojäljen ja soveltui käytettäväksi metallikirjakkeiden kanssa. Painovärin valmistus säilyi samanlaisena 1800-luvulle saakka. Pellavasiemenistä puristettu, hyvin siivilöity liinaöljy kaadettiin puhtaaseen kuparikattilaan, niin että se melkein täyttyi. Kattila asetettiin rautaiselle kolmijalalle. Sen alle laitettiin tuli, joka säädettiin sopivaksi keittämään liinaöljyä. Ruisleivän palasia laitettiin puiseen vartaaseen. Niitä pidettiin kiehuvassa öljyssä kunnes ne muuttuivat ruskeiksi ja olivat öljyisiä. Tämän tarkoituksena oli saada öljy tummumaan ja tämän seurauksena väri helposti kuivuvaksi painettaessa. Samaan tarkoitukseen käytettiin hienoksi jauhettua lasia ja vuoriöljyä. Kattilan päälle pantiin kaksinkertainen kansi. Keittämistä jatkettiin kunnes öljystä oli kaikki vesi haihtunut ja se oli muuttunut vernissaksi. Keittämisen aikana täytyi varoa ylikiehumista palovaaran vuoksi. Vernissakattila nostettiin hitaasti jäähtymään kuumilla hiilillä lämmitettyyn kuoppaan. Vernissaan sekoitettiin nokea, joka oli valmistettu polttamalla pikeä tai lamppuöljyä metallilevyn alla. Noki kerrostui metallilevyn alle. Muita vernissaan lisättäviä aineita olivat rikkikiisu, tärpätti, hartsi, vihtrilli ja sinooperi. Myöhemmin väriin lisättiin shellakkaa antamaan värille kiiltoa. Perusteellisesti sekoitettuna sitkeä aine oli valmista painomusteena käytettäväksi. Värjäyksessä käytetyt telatKirjakkeiden värjäämistä kehitettiin ja otettiin käyttöön öljytystä nahasta tai kankaasta valmistettuja teloja.

Värinlevitystela

Vuonna 1815 englantilainen Forsterin ja Harrildin kehittämänä otettiin käyttöön joustavasta massasta tehty tela. Tämän telan raaka-aineena käytettiin aluksi liimaa ja siirappia ja myöhemmin tämä telahyty valmistettiin liimasta, glyseriinista ja raakasokerista. Keksintöä oli paranneltu ottamalla käyttöön gelatiini eli liivate. Kumi, kimmoisa ja venyvä, suurimolekyylinen aine, jota valmistettiin kumipuiden maitiaisnesteestä, mutta nykyään myös muista kumikasveista (luonnonkumi) ja keinotekoisesti (tekokumi). Kumin käyttö alkoi yleistyä 1800-luvun puolivälissä, kun keksittiin raakakumin ominaisuuksia huomattavasti parantava vulkanointi eli kumin käsittely rikillä. Lähes kaikki luonnonkumit tuotetaan Kaakkois- ja Etelä-Aasian kumipuuviljelmillä. Tekokumeissa jäljitellään luonnonkumin molekyylirakennetta. Tekokumin tärkein raaka-aine on maaöljy. Kumin ominaisuuksia voidaan muunnella lisäaineilla.

Vulkanointi on latinaa ja se merkitsee rikin lisäämistä kautsuun kumin tai eboniitin valmistamiseksi; kumiesineiden, autonrenkaiden, korjausmenetelmä, jossa puolivulkanoitu kumilevy kuumennettaessa vulkanoituu ja samalla tarttuu kiinni korjattavaan esineeseen.

Nykyään painokonetelassa on n. 32 erilaista aineosasta, jotka sekoitetaan tarkan reseptin mukaan ja mankeloidaan ja lopuksi se kulkee sihdin läpi mattosuikaleeksi. Painokoneen telaruoto puhdistetaan ja lakataan ja kumimatto kierretään telaruodon ympärille. Tämän jälkeen telat viedään uuniin n. vuorokaudeksi, jossa telasta tulee elastinen. Tämän jälkeen tela hiotaan mittaansa. Jos painokoneessa käytetään sopimattomia pesuaineita, niin telan käyttöikä lyhenee. Ja sopimattomat telan pesuaineet voivat myös kutistuttaa telan halkasijoita ja telat täytyy säätää toisiaan vasten sopivan kosketuspuristuksen aikaansaamiseksi.

Paperi

Paperin edeltäjistä tärkeimpiä ovat papyrus ja pergamentti, niitä käytettiin jo n. 2000 eKr. Egyptiläisetvalmistivat papyrysta papyruskaislasta. Papyruskaislan rungon 30 cm pitkistä kappaleista leikattiin suikaleita, jotka ladottiin vierekkäin ja nuijittiin kosteana sileällä alustalla. Toinen samanlainen, myös kosteana muokattu suikalekerros ladottiin edellisen päälle ristikkäin, näin muodostui ristivaneria muistuttava levy, joka puristettiin, kuivattiin ja kiillotettiin. Levyjä liimattiin toistensa jatkeesi arkeiksi, joita säilytettiin rullina.

Pergamentti valmistettiin vuohen-, lampaan- tai vasikannahasta. Nimensä se on saanut Vähässä-Aasiassa sijainneesta Pergamonin kaupungista, joka oli aikanaan tiettävästi pergamentin tuotantokeskus.

Paperinvalmistuksen taito on peräisin Kiinasta. Keksijäksi mainitaan Kiinan keisarin huoltoministeri Ts'ai Lun ja keksinnön ajankohdaksi 105 jKr. Raaka-aineena kiinalaiset käyttivät mulperipensaan kuoren nilakuituja ja kiinanruohoa sekä puuvillaa-, pellava- ja hamppujen kuituja. Kuidut erotettiin, pestiin, keitettiin tuhkalipeässä, survottiin ja laimennettiin vedellä. Kuituliete huopautettiin arkiksi upottamalla siihen verkkopohjainen kehilö, jota nostettiin ja ravisteltiin. Arkit kuivattiin ja valkaistiin auringonpaisteessa. Kehilön pohjasta jäi paperiin kuvio.

Typografia

Typografian olennaisia asioita on kirjasinleveyden ja kirjasinten keskinäinen etäisyys, eli ylipäätänsä miellyttävän ja samalla helposti luettavan kirjoituksen luominen. Kirjasinten leikkausten valinta pitäisi olla sellainen, että se soveltuu tekstin sisällön luonteeseen hyvin. Kirjapainoalalle luotiin oma mittajärjestelmä huomioiden kirjasinten typografiatarpeet.

Ensimmäisissä painetuissa kirjoissa kirjan ulkoasu, kirjasinten leikkaus, tekstiladelma ja koristeelliset lisäkkeet jäljittelivät keskiaikaisia käsikirjoituksia. Mielenkiinto muodon taiteellisuutta kohtaan jatkui 1400-luvun lopun 1500-luvun alkuvuosikymmeniin, jolloin kirjojen painaminen alkoi vapautua goottilaisesta tyyliaineksesta, jonka käsikirjoituksista oli periytynyt. Itse kirjasinleikkaus säilytti Saksassa ja Pohjoismaissa edelleenkin goottilaisen luonteensa schwabachina ja fraktuurana, mutta koristelu lisääntyi, joka ilmeni juhlavisa kehysmuodoissa ja friiseissä, eleganteissa alkukirjaimissa, vinjeteissä ja tekstikuvissa, jotka käytti hyväkseen puupiirrostaiteen mahdollisuuksia. Taiteellisesti muotoiltu renessanssikirja, joka oli kaunistettu puupiirroksin, oli ylellisyysesine, joka pääsi leviämään vähälukuisiin piireihin, eikä sen vuoksi työllistänyt kirjapainoja. Uskonpuhdistusajan tultua taiteelliset vaatimukset saivat väistyä hyötynäkökohtien tieltä.

Kirjainlajit voidaan jakaa kuuteen perusryhmään – goottilaiseen, medievaaliin, antiikvaan, moderniin, egyptienneen ja groteskiin ja nämä ryhmät kertovat kirjainmuotoilun historiallisen kehityksen yleispiirteitä.

Ensimmäisiä painettuja kirjoja, jotka ovat peräisin ennen 1500-lukua, kutsutaan inkunaabeleiksi. Ne jäljittelivät sen aikakauden käsikirjoituksia, jotka tehtiin goottilaisella tekstuurakirjoituksella. Yksilöllisen leimansa ne saivat siitä, että kirjanpainajat tekivät kirjasintyypit itse ja kirjat koristeltiin usein käsinmaalatuilla alkukirjaimilla ja ornamenteilla. Nimiölehteä ei ollut, mutta sen sijaan teoksissa oli loppukirjoitus, kolofoni. 1500-luvulla kirjanpainaminen vapautui keskiaikaisen käsikirjoituksen kaavoista ja löysi oman typografisen muotonsa.

Aldus Manutius Merkittävin Venetsian ja koko renessanssiajan kirjapainajista oli Aldus Pius Manutius (Aldo Manuzio 1450-1516). Hän oli antiikin kirjallisuuteen erityisesti perehtynyt monipuolinen tiedemies. Aldus perusti kustantamon ja kirjapainon vuoden 1490 paikkeilla. Ryhtyi käyttämään pienempiä kirjasinasteita ja ohuempaa paperia, ja välttämällä koristelua hänen onnistui tuottaa pieniä käteviä ja huokeita kirjoja, ns. aldiineja, jotka olivat laajempien piirien saatavissa. Aikalaisensa Lorenzo di Medicin esimerkkiä seuraten Aldus kokosi ympärilleen oppineiden miesten piirin, Alduksen akatemian. Alduksen kirjapainon latinalaiset kirjaimet muotoili ja leikkasi Francesco Griffo. Tästä antiikvatyypistä on myöhemmin tehty useita jäljennöksiä ja muunnelmia mm. Bembo-antikva. Aldus Manutiuksen kustantamo lähetti joka kuukausi maailmalle tuhatkunta kirjaa, mikä oli suuri määrä senaikaisessa maailmassa. Liike pysyi suvun hallussa hieman yli sata vuotta, jona aikana painettiin 1150 eri teosta. Nämä kirjat, aldiinit kuten niitä bibliofiilien keskuudessa kutsutaan, ovat tavoiteltuja harvinaisuuksia. Aldus Manutius alkoi ensimmäisenä käyttää kirjan kansiin pahvia puun asemasta.

K. Malmström "Kirjapainotaidon oppikirja" (Otava 1923) lainaus sivulta 114: "Gutenbergin oppilaiden ja lähimpien seuraajien täytyi itse olla kirjakkeidensa piirtäjiä, kaivertaja ja valaja, kirjakevalimoita niiden nykyisessä merkityksessä kun ei ollut, tahi myöskin täytyi heidän tehdä sopimuksia tällaisia taitoja omaavien henkilöiden kanssa. Tästä oli seurauksena erittäin minilukuisten kirjainlajien syntyminen. Niitä nimitetään, kun ne kaikki kumminkin säilyttivät alkuperäismuotonsa pääpiirteet, vuoteen 1500 saakka inkunaabeleiksi. Erittäin mieltä kiinnittäviä ovat nämä esikoispainokset ei ainoastaan yleisen muotonsa ja koristelunsa, vaan myöskin kirjaintensa ja niiden käytön vuoksi... Vielä on mainittava kirjapainotaidon historiassa kuuluisa nimi Aldus Pius Manutius. Hän oli, paitsi kuuluisa kirjanpainaja, myöskin hyvin oppinut herra. Hän sai appensa kautta Jensonin kirjapainon haltuunsa. Ensimmäinen hänen nimellään varustettu kirja on vuodelta 1494. Hän painoi suuren määrän arvokkaita teoksia... Mutta hänen suurin kuuluisuutensa on kuitenkin siinä, että hän on kursiivi-kirjainten luoja... Venetsiasta muuten näkyy tulleen ikäänkuin kirjapainotaidon toinen kehto. 15. vuosisadan loppupuolella toimi siellä kokonainen sarja miehiä, joiden töitä pidetään paraimpina mitä milloinkaan tällä alalla on tehty."

Suomessa Sven Gelzenius lupautui valmistamaan akatemialle kreikkalaisia kirjakkeita. Vuonna 1648 hän antoi näytteitä leikkaamistaan ja valamistaan kirjakkeista. Gelzeniuksen aikaansaannos ansaitsee huomiota sen vuoksi, että hän valmisti kirjakkeet alusta loppuun saakka itse, eli oli maassamme ensimmäinen (ja ehkä ainoa) kirjakkeiden leikkaaja-valaja.

Giambattista Bodoni syntyi kirjapainajan poikana 1740 Saluzzon kaupungissa Piemontissa Italiassa. Alkuopin Bodoni sai isänsä kirjapainossa. Bodoni pääsi Parman herttuan Ferdinandin omistamaan Stamperia reale -kirjapainon johtajaksi Parmaan. Ensimmäiset kirjakkeet hän tilasi Simon Pierre Fournier'ltä ja ryhtyi myös itse valmistamaan kirjakkeita pitäen Fournier'n ja Didot'n töitä esikuvinaan.

Bodonilta syntyi uusia kirjasimia, jossa oli vahvat perusviivat, hienot hiusviivat. Aluksi hän painoi herttuan laskuun, mutta 1790 jälkeen kirjapainon laajentamisen jälkeen hän sai suuremman itsenäisyyden. Bodoni painoi italian-, kreikan-, latinan-, ranskan-, venäjän-, saksan- ja englanninkielisiä teoksia, joita häneltä tilattiin kasvaneen maineensa vuoksi eri puolilta Eurooppaa. Bodoni kuoli 1813. Hänen muistokseen vietettiin hautajaisia suurin juhlallisuuksin. Viisi vuotta myöhemmin julkaisi hänen leskensä kuuluisan Bodonin kirjakenäytekokoelman Manuale tipograficon, jossa etevän kirjaketaiteilijan ja kirjapainajan elämäntyö säilytettiin jälkipolvien ihailtavaksi.

Typografinen mittajärjestelmä

Kirjapainoalalle luotiin oma mittajärjestelmä huomioiden kirjasinten typografiatarpeet. Ensimmäinen yritys typografisten mittojen yhtenäistämiseksi tehtiin 1700-luvun alkupuolella. Tällöin ranskalainen Pierre Fournier ehdotti, että otettaisiin käyttöön perusmittayksikkö, jota hän kutsui pisteeksi. Firmin Didot, myös ranskalainen, kehitti Fournierin ajatuksia ja loi eurooppalaisen vakiomittajärjestelmän. Eurooppalaisen pisteen suuruus on 0,376 mm, ja kaksitoista pistettä muodostaa suuremman yksikön ciceron. 1800-luvulla alettiin kiinnittää huomiota kirjainmuotoilussa käytännön näkökohtien ohella niiden taiteellisiin arvoihin.

Kirjapainojen ja henkilöiden historiaa Suomessa

Ruotsissa vuonna 1483 Riddarholmenin fransiskaaniveljet perustivat ensimmäisen kirjapainon. Saksalainen Johann Snell painoi ensimmäisen Ruotsissa painetun teoksen nimeltä Dyalogus creaturarum moralizatus (Luomisen opettavainen keskustelu).

Ruotsin kuninkaan Kustaa Eerinkinpoika Vaasan (s. 1496 Rydboholman linnassa Uplannissa) suorittaman uskonpuhdistuksen (Luterilaisuus), eli katolisen kirkon syrjäyttämisen ja sen omaisuuden takavarikoimisen valtiolle, seurauksena nähtiin äidinkielen merkitys tärkeänä, jotta kansa voisi oppia lukemaan Raamattua äidinkielellään. Kustaa Vaasan pojanpoika Puolan ja Ruotsin kuningas Sigismund yritti palauttaa Ruotsi - Suomeen katolisuuden takaisin siinä kuitenkaan onnistumatta. Latinan kieli muodosti yleiseurooppalaisena sivistyskielenä yhdyssiteen eri maiden oppineiden välillä.

V. A. HallaKauko Heikkilä ja Eino Kauppinen ovat kirjoittaneet kirjan "Suomalaisen kirjallisuuden historia" (Otava 1972), josta lainaus sivulta 40: "Huomattavimpiin Agricolan työn jatkajiin ja suomen kielen käyttäjiin kuuluu Eerikki Sorolainen. Hän oli kotoisin Varsinais-Suomesta, Laitilan pitäjästä, jossa hänen isänsä lienee ollut kirkkoherra.Kun hän ulkomailla oli saavuttanut maisterin arvon, hänet nimitettiin 1583 Turun piispaksi, ja hän hoiti tätä tointa kuolemaansa asti (1625). Sorolaisen pitkä toimintakausisattui Juhana III:n uskonnollisten uudistusten, nuijasodan sekä Sigismundin ja Kaarle herttuan valtataistelun aikoihin, ja hänen kirjallinen toimintansa tapahtui vasta hänen viimeisten, rauhallisten elinvuosiensa aikana. Ensiksi hän toimitti käsikirjan, sitten laajan katkismuksen ja vihdoin suuren kaksiosaisen pääteoksensa Postillan, joka sisälsi n. 2300 sivua. Se oli ensimmäinen suomenkielinen saarnakirja, itsenäinen teos, joka oli syntynyt piispan vuosikymmenien kuluessa pitämistä saarnoista. Sorolaisen saarnat ovat hyvin jäsenneltyjä, loogisia, ja niissä on runsaasti maallistakin tietoa. Hän ottaa esimerkkejä historiasta ja tukee esitystään otteilla sekä maallisten että uskonnollisten kirjailijain teoksista kirkkoisistä omiin aikalaisiin asti. Sorolaisen teosta käytettiin kotihartaudessa parisataa vuotta, ja hänen selkeä esitystapansa on vaikuttanut pitkät ajat suomalaiseen saarnatyyliin."

Suomea varten painettavien kirjojen lisääntyvä tarve sai aikaan sen, että Turun papisto ja piispa Sorolainen ryhtivät neuvottelemaan vuoden 1617 alussa Christoffer Reusnerin kanssa kirjapainon sekä kirjakaupan saannista Turkuun. Christoffer Reusner oli syntyisin Saksasta, rostokilainen kirjanpainaja jo vuodesta 1601 alkaen. Vuonna 1608 Kaarle IX kutsui Reusnerin työskentelemään Ruotsiin, jonne hän saapui vasta 1611 ja sai johdettavakseen Tukholman kuninkaallisen kirjapainon. Kustaa II Adolf myönsikin virallisen valtakirjan 16.4.1617 Johan Reusnerille painon ja kirjakaupan perustamisesta Turkuun. Suunnitelma ei toteutunut jostain syystä, eikä Reusner saapunut Turkuun. Mutta Tallinnaan Koulukadulle Reusner vei kirjapainonsa 1634. Tallinnan kimnaasin kirjapaino sai sekä Tallinnan kaupungilta että Viron ritarikunnalta avustusta 25 riikintaaleria vuosittain. Kirjojen kauppa oli alkanut siirtyä kirjansitojille parin sadan vuoden ajaksi. Ensimmäiset tällaiset kirjansitojat mainitaan 1543 ja 1544. Kirjansitoja Thomas kuoli 1588 hankki ulkomailta kirjoja koulunuorison tarpeisiin. Muita kirjansitojia (1610 -1620) olivat Hans Hemming, Frans, Eskil ja Johan. Vaasassa ensimmäinen tunnettu kirjansitoja Carl Carlsson 1660-luvulla. Hänen ammattiaan jatkoi samanniminen poika. Lisäksi Vaasassa kirjansitojana toimivat Lars Larsson Bror (k. 1695), Sven Kijhlman ja Chr. A. Maij (k. 1781).

Turun Akatemian kirjapaino

Kirjapainon perustamisvuosisata Ruotsi-Suomessa piti sisällään hyvin paljon katovuosia ja siitä seurannutta nälkää, kulkutauteja ja spitaalia, jota oli silloin myös Suomessa.

Vuonna 1642 Turkuun perustettiin kirjapaino kreivi (Suomen kenraalikuvernööri) Pietari Brahen toimesta. Pietari Eerikinpoika Wald, Suomen ensimmäinen kirjapainon esimies, syntyi 1602 Vårdsätrassa Bondkyrkan pitäjässä muutamia kilometrejä Uppsalasta etelään. Piispa Petraeuksen Waldista pitämä ruumissaarna on pääasiallinen tietolähde hänen varhaisimpiin vuosiinsa. Pietari Waldilla oli rehelliset ja jumalaapelkäävät vanhemmat Erik Pedersson ja Anna Larsdotter. Vanhemmat laittoivat Pietari Waldin Uppsalan kouluun oppimaan kristilliset opinalkeet ja muita kirjallisia taitoja. Uppasala oli 1613 saanut akateemisen kirjapainon, jota johti Eskil Mattsson, ja hänen johdollaan Pietari Wald sai alkuopetuksen kirjapainoammattiin. Oppiin kuului palveleminen useissa eri kirjapainoissa.

Oppimestarin suostumuksella Wald työskenteli jonkin aikaa Västeråsissa Olof Olofsson Helsingin johdolla piispa Rudbeckiuksen hiippakuntapainossa. Helsing oli vuoden 1618 ruotsalaisen Raamatun painaja. Pietari Wald ”Jumalan johdatuksesta sekä suvun ja ystävien suostumuksella” avioitui ”kunniallisen ja Jumalaa pelkääväisen neitsyen” Ingeborg Pedersdotterin kanssa. Heille syntyi yksi poika, joka kuoli varhain. Pietari Wald kuoli jo vuonna 1653 vain 51 vuoden ikäisenä. Ensimmäinen itsenäinen toimi Pietari Waldilla oli 1631 -35 jumaluusopin professori ja tuomiorovasti Laurentius Olai Walliuksen luona, joka oli perustanut omien kirjoitustensa painattamista varten Uppsalaan pienen kirjapainon. Västeräsin kirjapainaja Olof Olofsson muutti Tukholmaan 1630 ja kuoli pian ruttoon.

Pietari Wald sanoo Västeråsin välikirjassa, että saatuaan kuulla Olof Olofssonin muuttaneen paikkakunnalta ja piispan haluavan uuden miehen hänen tilalleen. Pietari Wald suoritti työnsä Rudbeckiuksen palveluksessa kiitettävästi. 1638 aikoihin Turun akatemia etsi itselleen kirjapainonsa johtajaa, Pietarin Waldin sopimusaika Västeråsissa oli lopussa, niin hän teki sopimuksen Tukholmassa 12.8.1641 kirjanpainajan virasta Turussa. Waldin ei tarvinnut saapua Turkuun ennen kuin 1.5.1642. Välikirjan mukaisesti Pietari Wald saapui toukokuun alussa 1642 vielä ilman kirjapainotarvikkeitaan tutustuakseen Turkuun. Konsistorin pöytäkirjaan on merkitty, että 4.5. hänen pyytäneen kirjapainoa varten laatikoita, tarkoittaen kirjasinkasteja ja muita siihen tarpeellista tavaraa tehtäväksi puusepällä.

Wald matkusti takaisin Ruotsiin, jossa hän Västeråsissa hyvästeli seuraajaansa Eucharius Lauringerin ja inventoi kirjapaino luovutusta varten. Pian tämän jälkeen Wald saapui Suomeen, sillä elokuun 6 päivänä hän oli vaimoineen ja tavaroineen Turussa. Laatikot, jotka valmisti Yrjänä puuseppä, olivat vielä kesken, ja Peter van Selowilta tilatut kirjasimet olivat yhä edelleen Tukholmassa. Marraskuun 2 päivänä 1642 mainitaan konsistorin pöytäkirjassa, että kirjasimet olivat syksyllä saapuneet. Marraskuussa valmistui ensimmäiset turkulaiset painotuotteet, väitöskirja historian ja valtio-opin professori Michael Wexioniuksen (aateloitu Gyldensolpe, 1608/09-70) valtioviisautta käsitellyt Discurs politicus de prudentia ja luonnontieteen professori Georgius Alanuksen (1609-64) ilman olemusta tarkastellut De aere in specie.

Loimaan kappalainen Laurentius Petri Aboicus kertoi kirjansa Selityxet joca-päiväisten huomenehto- ja ruocalucuin eli siunausten omistuskirjoituksessa, jonka Pietari Wald painoi v. 1644. Hän ylistää siinä Gutenbergin keksintöä, joka on edistänyt puhtaan opin leviämistä ja tehnyt mahdolliseksi painattaa sekä Raamattu että muita tarpeellisia kirjoja niillä paikkakunnilla, missä koulut, kimnaasit ja akatemiat kukoistavat; hän johdattaa mieliin, kuinka Jumala viime aikoina sanomattomassa hyvyydessään tässä Suomen suuriruhtinaan maassa ei ainoastaan ole perustanut kouluja ja kimnaaseja, vaan myös sittemmin kuningatar Kristiinan ja hallituksen suuren uurastuksen avulla ja hänen armonsa, kreivi Pietari Brahen ollessa täällä, on pääkaupunkiimme Turkuun sijoittanut kuninkaallisen akatemian. Ja hän mainitsee lopuksi, kuinka vuonna 1642 Turkuun saapui kirjapainajakin, hyvin oppinut ja kirjapainotaidossa kokenut mestari Peter Wald Uplandus, mikä on suuri lahja Suomenmaan asukkaille, varsinkin yksinkertaisille, jotta he tästä lähin aina – Jumala suokoon muuten meille rauhan – saisivat kirjoja, jotka on heidän omassa maassaan painettu, ja niiden avulla ymmärtäisivät ja kuulisivat sekä itse lukisivat Jumalan tahdon ja kunnialliset menot.

Suomalaisen Raamatun painatus järjestettiin syksyllä 1640 niin, että kuninkaallinen kirjapainaja Henrik Keyser Tukholmasta sai tämän vaativan tehtävän suoritettavakseen. Keyserin painamana tämä merkkiteos valmistui 1200 kpl:n painoksena 1642, eli samana vuonna kuin Suomi sai oman kirjapainonsa. Tämän johdosta pidettiin kaikissa Suomen kirkoissa kiitosjumalanpalvelus heinäkuun 31 päivänä 1642. Kirjanpainajan palkka oli akatemian menoarviossa 100 hopeataalaria, mikä oli vain neljännes professorin palkasta, mutta enemmän kuin 75 taalaria, mikä oli akatemian sihteerin. Se palkkamäärä, 50 tynnyriä viljaa, joka 1613 oli myönnetty Uppsalan akatemian kirjapainajalle, ei siellä sisältänyt akatemian vakinaiseen menoarvioon.

Näyttää siltä, että Turun kirjanpainajan asema oli kytketty akatemiaan lujemmin kuin ammattiveljillään Uppsalassa, missä kansleri Oxenstierna tarkastuksessaan 1653 esitti jopa sellaisenkin ajatuksen, että koko kirjapaino myytäisiin kirjanpainajalle tahi jollekulle muulle. Tästä turvallisesta asemastaan huolimatta kirjapainajan, samoin kuin muunkin akateemisen virkakunnan, täytyi tyytyä siihen, että palkka vähäiseltä osalta maksettiin rahana, kun taas jäljellä oleva osa suoritettiin luonnossa kruunun verohinnan mukaan. Usein tämä tapahtui hyvin epäsäännöllisesti ja epätäydellisesti, kun maatiloja, joiden tulot oli määrätty akatemian ylläpitoa varten, rasittivat kadot ja sotaverot, tahi ne olivat rappiolla, jopa autiotilojakin.

Waldin kuoleman jälkeen jokapäiväisistä askareista kirjasinkastien ja painimen ääressä huolehtivat nuoret rengit, jotka hänen johdollaan oli perehdytetty kirjojen painamiseen. He olivat smålantilainen ylioppilas Andres Ståhlfoot ja Waldin sisarenpoika Pietari Antinpoika. Ståhlfoot oli jo toukokuussa 1652 omistanut erään väitöskirjan Pietari Waldille, tervehtien siinä Waldia opettajanaan kirjanpainamisen taidossa. Akatemian konsistorin toimenpiteet Waldin kuoleman johdosta voitiin siis aluksi rajoittaa viralliseen määräykseen, että vastedes painettava työ oli varustettava merkinnällä: Prändätty Turusa Pietari Waldin Lesken tykönä. Maaliskuun 30 päivänä 1653 leskelle myönnettiin se tavanmukainen armovuosi, mikä akatemian viranomaisille kuului.

”Kirjapainotaitureiden kertomaa” kirjaan on koottu Helsingin Faktorikulbin toimesta vuonna 1959 syntyneestä ajatuksesta kerätä ammattikunnan muistelmia. Kirja alkaa Carl-Rudolf Gardbergin selvityksellä kirjapainoalan alkamisesta Turussa 1600-luvulla. Alan osaaminen oli tuotu Ruotsista ja Saksasta Suomeen. Oppiaika saattoi vaihdella 4-8 vuoteen. Kirjasta lainaus sivulta 15 alkaen: ”Pohjoismaita pidettiin tässä suhteessa oikeastaan saksalaisena maakuntana, jossa korkein päätäntävalta oli Saksan mahtavilla kirjapainajajärjestöillä, varsinkin Hampurissa olevalla. Joka ei näiden sääntöjen määräyksiin alistunut, hänelle pysyivät kaikkien ’kelvollisten’ kirjapainojen ovet suljettuina, ja kirjapaino, joka kaikesta huolimatta otti työhön, julistettiin pannaan eikä kukaan sen työntekijöistä saanut paikkaa muista kirjapainoista. Tämä rautainen pakkovalta, jota monilla paikkakunnilla piti käsissään sisärengas, suistui ennen pitkää suoranaiseksi rahankiristykseksi monenlaisten maksujen muodossa, joita oppipojilta ja kisälleiltä kaikenlaisten tekosyiden nojalla perittiin…

Ruotsi-Suomen valtakunnassa olivat kirjanpainajat virallisesti kansliakollegion valvonnassa, mutta vanhojen perinnäistapojen noudattamisesta huolehti täällä, niin kuin Saksassakin, kirjanpainajien epävirallinen ’seura’, johon eivät kuuluneet vain kirjapainojen omistajat vaan myös kaikki opinsuorittaneet taiturit. Seura oli luultavasti olemassa jo ainakin 1600-luvun alusta lähtien, jolloin valtakunta sai useampia kirjapainoja, mutta varhaisin todiste sen olemassaolosta on peräisin vuodelta 1653, jolloin tukholmalaiset kirjanpainajat kirjoittivat Turkuun ja esittivät vastalauseen, etteivät Pietari Waldin leskellä työskentelevät – ylioppilas Anders Ståhlfoot ja Waldin sisarenpoika – saisi ottaa kirjapainoa hoitoonsa, koska he eivät olleet opinsuorittaneita.

Päinvastoin kuin käsityöläisammattikunnassa eivät kirjanpainajien seuran oikeudet perustuneet minkäänlaisiin kuninkaallisiin asetuksiin; mikäli vanhoille perinnäistavoille oli olemassa kirjoitettuja sääntöjä, pysyivät ne salaisina kaikille muille kuin opinsuorittaneille, kunnes seura vuonna 1730 kansliakollegion määräyksestä esitti niistä kirjallisen yhteenvedon. Niitä ei nytkään virallisesti vahvistettu, mutta on esimerkkejä, jotka osoittavat kansliakollegion pitäneet kirjanpainajaseuraa eräänlaisena viranomaisena, vaikkakin epävirallisena. Vasta 1752 annetulla kuninkaallisen majesteetin kirjapaino-ohjesäännöllä laadittiin kirjapainojen työsuhteille lailliset muodot, jotka olivat maassamme käytännössä vielä Ruotsista irtautumisen jälkeenkin...

Faktori titteli voi tarkoittaa kirjapainon johtajaa, kirjapainon teknistä johtajaa, kirjapainon työnjohtajaa. Markku Kuusela on kirjoittanut kirjan "Faktorianalyysi: Helsingin faktoriklubin historia" (Helsingin faktoriklubi 2012).

Kisällien sarvien poistokulttuuri

Sovitun oppiajan kuluttua umpeen julistettiin poika vapaaksi eli päästettiin opista. Totutun tavan mukaan oli hän nyt kornuuti (sarvekas) ’eli sellainen, joka ei vielä ollut suorittanut asiaankuuluvia asteita, niin että hän olisi kisälli, taituri tai seuran jäsen’... Kun kornuuti oli saanut säästetyksi riittävästi rahaa kaikkia maksuja, juhlamenoja ja asiaankuuluvaa kestitystä varten, oli hän valmis postuloitavaksi, joka sääntöjen mukaan merkitsi, että hän oli koko seuralle kustannettava kemut jossakin sopivassa paikassa, jossa hänet seppelöitiin ja annettiin monia tunnuslauseita ja ohjeita.

Tukholmalaiset kirjanpainajat kertoivat 1730, että Ruotsissa entisinä aikoina samoin kuin Saksassa oli ollut samanlaisia juhlamenoja eli depositioita kuin ylioppilailla ’sen yhtäläisyyden vuoksi, joka kirjapainajakisälleillä ja ylioppilailla oli’, mutta melkoisella varmuudella voidaan päätellä mainitun tavan olleen Ruotsissa vallalla vielä 1700-luvun alkupuoliskolla, vaikkakin lievemmässä muodossa. Saksalaisten esikuvien mukaan – juhlamenojen kielenä oli luultavasti edelleenkin saksa – tapahtui postulaatio pienen näytelmän muodossa, jossa opinsuorittaneet kisällit ja kornuutit esiintyivät ja jossa depositio cornuum – ’sarvien poisto’ – puolittain hullunkurisessa muodossa kuvasti raa’an ja eläimellisen kornuutin ihmistymistä ja jalostumista ennen hänen ottamistaan vapaan taiteen harjoittajien piiriin. Kovakouraisen depositiomenon jälkeen oli vastaleivotun kisällin, vanhoja perinteitä seuraten, kustannettava suuret ja perusteelliset kemut, joissa vanhat ja uudet taiturit pitivät tilaisuuden kunniaksi hauskaa keskenään…

Epäilemättä myös muutkin vanhimmat kirjapainajamme, Pietari WaldPietari HansonJohan WallJohan Winter ja Johan Kämpe sekä luonnollisesti myös saksalaiset MerckellPaulssen ja Frenckell olivat postuloineet taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti Ruotsissa, Saksassa tai muualla… Vuoden 1752 kirjapaino-ohjesäännössä kiellettiin selvästi ’kaikki niin sanotut kornuutiudet, postulaatit, depositiot, tervetuliaiset, juhlamenot ja muut senkaltaiset itse otetut tavat, jotka edistävät mielivaltaa ja velkaantumista’...

Saksalaiset perinteet, jotka vielä pitkälti 1700 –luvulle jatkuivat Pohjolassa, määräsivät, että hänen oli joka viikko parin tunnin aikana pidettävä päässään kornuuti-hattua, joka oli naurettavalla tavalla pyntätty sarvilla ja kulkusilla, mikäli hän ei halunnut ostaa itseään vapaaksi antamalla kisälleille jokaisena messuna tukaatin, eli 4 riikintaaleria vuodessa, sekä lisäksi kannun mummaa viikossa. Tämän menoerän lisäksi oli hänen säästettävä palkastaan huomattava summa rahaa voidakseen ’postuleerata’ ja siten tulla julistetuksi nuhteettomaksi kisälliksi.”

Kirjojen kalleus

Ensimmäinen suomalainen Raamattu tuohon aikaan maksoi kokonaisen talon hinnan. Heti Raamatun ilmestyttyä sitomaton kappale maksoi viisi hopeatalaria ja sidottu kuusi hopeatalaria. Turun tuomiokirkon vanhojen tilien mukaan Raamattu 1650-luvulla maksoi sitomatomana 10-12 talaria ja sidottuna 22-30 talaria. 1670-luvulla hinta oli 15-20 talaria sitomattomalta kappaleelta ja 30 talaria sidotulta. Jokunen 1642 painettu Raamattu on joutunut Amerikkaan saakka 1600-luvulla.

Turun Akatemian kirjapainon myöhemmät vaiheet

Pietari Hanson Turun Akatemian kirjapainossa Konsistorin päätöksellä ottiin palvelukseen Pietari Hanson vahvistettiin 27.9.1654 siten, että luvattiin antaa hänelle kirjoitettu valtakirja kirjanpainajan virkaan. Pietari Hanson oli syntynyt 1620 Bogesundin (myöhemmin Ulricehamnin) kaupungissa Länsi-Göötanmaalla. Hänet otettiin Strängnäsin kouluun 1630, mutta jo seuraavana vuonna hän muutti Uppsalaan, jossa hänestä tuli tuomiorovasti Walliuksen domesticus, eli hänestä tehtiin rovastin kirjapainon oppipoika. Hän sai kirjanpainajan oppinsa ensin Pietari Waldilta ja sen jälkeen Amund Grefweltä, tulevalta kilpailijaltansa, joka erään Alnanderin Historiassa esitetyn tiedon mukaan tuli tämän pienen kirjapainon esimieheksi Waldin muutettua sieltä pois 1635.

Pietari Hanson 1.11.1654 solmi avioliiton Waldin lesken kanssa ja siten turvasi pesän tavan mukaan, joka oli yhtä yleinen kirjanpainajasäädyssä kuin sen ajan käsityöläisten ja pappienkin keskuudessa. Samalla hän otti haltuunsa Waldin kirjapainotalon Mätäjärven korttelissa. Ajatus tästä avioliitosta oli varmaan vaikuttanut akateemisten isien päätökseen asettaa Hanson etusijalle ennen Grefweä. Näin akatemia vapautui huolehtimasta lesken elatuksesta, ja myös kirjapainon sijoittamista koskevista murheista, jotka olivat rasittaneet akatemian kovin kireällä olevaa rahastoa. Hanson ei ollut vielä monta vuotta asunut talossaan, kun siellä aamulla 13.5.1656 syttyi tulipalo ja levisi tuhoisana kaupungin keskustaan, ja 450 taloa paloi. Missä määrin kirjapainotalo kärsi vahinkoa, ei ole tunnettua, mutta joka tapauksessa näyttää itse kirjapaino tuli pelastetuksi silloisen kisällin Johan Wallin toimekkuuden johdosta. Vaimo kuoli 1664, ja kahta vuotta myöhemmin Hanson meni uudelleen naimisiin Elisabeth Thuronian kanssa.

H. Impivaara pitää häntä Hämeenkyrön kirkkoherran Thuro Theodorin tyttärenä, joten hän siis oli mm. 1665 kuolleen professori Andreas Thuroniuksen sisar. Hansonin lapsista tunnetaan yksi poika ja kolme tytärtä. Poika Johan Hansonius suoritti Juhana Wallin johdolla oppinsa kirjapainajan alalla. Pietari Hanson kuoli huhtikuun 16 päivänä 1679. Johan Wall Turun Akatemian kirjapainossa Acad. typographus (tarkoittaa yliopiston kirjanpainajaa) Johan Wallia muistutettiin hänen virkavelvollisuudestaan. Mennessään naimisiin Elisabeth Thuronian kanssa, mikä todennäköisesti tapahtui 1680, Wall vuorostaan otti haltuunsa kirjapainon talon, kuten Hanson aikanaan oli tehnyt, ja vapautti siten akatemian huolehtimasta kirjapainonsa huonetiloista. Kirjapainossa, jonka tehtävänä oli ennen kaikkea palvella akateemista opetusta, heprealaisten kirjasimien puuttumisesta oli edelleenkin hyvin tuntuva haitta. Wallin oma poika Daniel kävi oppimassa isänsä ammattia, aluksi Turussa, sittemmin kuninkaallisen kirjapainajan Johan Wernerin luona tämän kirjapainossa Tukholmassa ja Uppsalassa.

Vuoden 1706 henkikirja kertoo yllättävän runsaslukuisesta kirjapainon henkilökunnasta, sillä siihen kuului kaksi kisälliä, Henrich ja Jochim sekä yksi oppipoika. Daniel Wall oli vuonna 1708 Turussa henkikirjoitettuna, mutta ei kerinnyt kauaa avustamaan vanhaa isäänsä, sillä 1709 hän otti haltuunsa Jonköpingin kirjapainon, mentyään naimisiin edellisenä vuonna kuolleen kirjapainaja Petter Hultmanin lesken kanssa. Wallinin kuolinpäivää ei tiedetä, mutta hänet haudattiin marraskuun 22 .päivänä 1710.

Anders Björkman Turun Akatemian kirjapainossa Akatemian kirjapaino Anders Björckmanin aikana 1711-1713. Kesäkuun 10 päivä esiteltiin konsistorissa Keyserin kirjapainon faktorin Anders Björckmanin Tukholmasta lähettämä anomus päästä kirjapainajaksi Turkuun. Hänen asiamiehenään esiintyi kirjansitojamestari Lorenz Höijer, joka heinäkuussa täydentää hakemusta suullisella lupauksella, että Björckman ottaisi huolehtiakseen autuaasti nukkuneen Wallin kuolinpesästä. Valittaessa Akatemian kirjapainoon seuraavaa painajaa, Björkmanin puolesta ei pelkästään puhunut se seikka, että hän oli toimessaan taitava. Asiassa painoi huolenpito kuolinpesän toimeentulosta. Kun varakansleri oli allekirjoittanut valtakirjan, niin kreivi Falkenberg oli lokakuun 5 päivänä 1711 antanut Björckmanille valtakirjan.

Anders Niilonpoika Björckman oli 29.5.1703 otettu Tukholmassa kirjanpainajien kiltaan ja häntä oli tällöin kunnioitettu tavanmukaisella runomuotoisella painetulla onnentoivotuksella, jota kirjapainajain vaakuna koristi. Toukokuun 1 päivänä 1712 vietettiin Anders Björckmanin ja Margaretha Hansonin häät Turussa.

Suuri Pohjan sota alkoi, kun Puola, Tanska ja Venäjä liittoutuivat Ruotsia vastaan. 1713 venäläiset hyökkäsivät Suomeen ja valloittivat nopeasti Etelä- ja Keski-Suomen. Viimeinen suuri taistelu venäläisiä vastaan käytiin 1714 Isossakyrössä. Seuraukset oli ankarat. Suuri osa Pohjanmaan väestöstä, arviolta 20 000 ihmistä, pakeni meren yli Pohjanlahden kiertäen Ruotsiin. Rauha tuli 1721.

Turun akatemian kirjapainon johtajaksi tuli 8.12.1722 Tukholmassa olevan H. C. Merckellin kirjapainon kisälli Eric Flodström. Flodströmin asema huononi huononemistaan, sillä 1729 hänet sanottiin irti toimestaan, koska hän oli ollut joka päivä humalassa. Suomenkielen harrastus on ollut Turun Akatemiassa vilkasta jo niin kutsutun vapauden ajan vaiheilla, ja valtiopäivillä esitettiin vaatimus, että maan virkamiesten tuli hallita Suomen kieltä. Arvokkaaksi suomenkielen opintojen oppaaksi muodostui Grammatica Fennica, jonka Ilmajoen kirkkoherra Bartholdus Vhael oli laatinut. Kirja ilmestyi kymmenen vuotta Vhaelin kuoleman jälkeen hänen leskensä kustantamana ja Juhana Kämpen painamana 1733. Vhaelin kielioppi merkitsi huomattavaa edistystä, vaikka tekijä kertoi suomen- ja hepreankielen olevan sukulaisia keskenään. Uusi muuttumaton painos julkaistiin 1821.

Turun akatemia myi heikosti kannattavan kirjapainonsa vuonna 1730 Jacob Merckellille, tukholmalaiselle kirjapainonomistajalle. Jacob Merckellin. Akatemia luovutti kirjapainon Merckellille 1.313 kuparitaalarista tämän lupautuessa pitämään kirjapainon aina täysin varustettuna kirjasimistolla, joka riittäisi suomalaisen raamatun uuden painoksen julkaisemiseen. Ilmaiseksi hänen tuli painaa Akatemian ohjelma, luettelot, ja muut vähäisemmät julkaisut, mutta korvaukseksi hän saisi nauttia sen erioikeutta suomalaisten virsikirjojen ja katekismuksen julkaisemiseen sekä oikeutta vuosittain tullivapaasti tuoda maahan 1.000 riisiä paperia. Jacob Merckell paransi heti kirjapainon kalustoa Tukholmassa olevasta kirjapainostaan tuomilla tarvikkeilla. Tämä kirjapaino oli piispa Gezeliuksen, joka oli viety Ruotsin puolelle. Jacob Merckellin isä, kirjapainaja Henrik Christoffer Merckell oli ostanut kirjapainon vuonna 1715 oltuaan sen johtajana vuodesta 1706 lähtien. Jacob Merckell kuoli 20.11.1763.

Kirjapainon faktoriksi tuli vuonna 1756 Johan Christoffer Frenckell, Suomen ensimmäinen kirjapainaja-, kustantaja- ja kirjakauppasuvun kantaisä.Kolmas suomenkielinen Raamattu painettiin vasta Akatemian kirjapainossa, sillä ensimmäisen painoi Henrik Keyserin kirjapaino Tulholmassa ja toisen vuodelta 1685 oli painanut Gezeliuksen kirjapaino. Kun Ison vihan jälkeen Raamatuista oli puute, myönsi hallitus 23.9.1741 papiston pyynnöstä ennakkomaksua Pyhän Raamatun uuden laitoksen julkaisemista varten. Vuosien 1741-1743 Hattujen sodan takia työ lykkääntyi, ja 23.12.1747 annettiin uusi päätös, jossa hallitus hyväksyi pappien ehdotuksen, että Raamattu julkaistaisiin Suomen kirkkojen kustannuksella. Ennakolta tilattaessa maksoi uuden Raamatun painopaperiset kappaleet 18 kuparitaalaria ja kirjoituspaperiset 12 taalaria.

Raamattua painettiin Merckellin toimesta 3.600 kappaletta. Raamattu tuli valmiiksi 1758, jonka painatuksesta oli vastannut faktori Frenckell ja kielen oli tarkastanut Antti Lizelius. Seuraava Raamatun painos tuli, kun kirjapaino sai kahdeksikymmeneksi vuodeksi oikeudet Raamatun painamiseen 23.4.1769. Tammikuussa 1771 tuli 2.152 kappaletta kirjoituspaperille ja 6.898 painopaperille painettua kappaletta valmiiksi yleisölle tilattavaksi 33 taalarista kuparirahaa eli yhdestä taalarista 40 killingistä hopearahaa.

Gezeliusten kirjapaino Turkuun

Gezeliusten kirjapaino Turussa Turku sai toisen kirjapainonsa vuonna 1668, sillä sen perustamiseen oli syynä yliopiston kirjapainon huono kunto. Perustaja oli piispa Juhana Gezelius vanhempi, joka tätä tarkoitusta varten oli ostanut paperitehtaan ja hankkinut kirjakkeita. Tästä kirjapainosta tuli ensi sijassa kustannuskirjapaino.

Johannes Gezelius s. 3.2.1615, Romfartuna (Gezalan kartano Taalaimaalla) Ruotsissa, k. 20.1.1690 Turussa. Vanhemmat rustitilallinen Yrjänä Antinpoika ja Anna Gudmundintytär. Ensimmäinen puoliso vuodesta 1643 Gertrud Gutheim joka oli riikalaisen kirkkoherran tytär ja toinen vuodesta 1684 Kristiina Pietarintytär Bergenstierna ruotsalainen laamannin leski. Gezeliuksen kaikki lapset 6 poikaa ja 6 tytärtä olivat ensimmäisestä avioliitosta. Tyttärilleen Gezelius hankki aateliarvon 1675. Pojista kuolivat kaikki muut jo nuorina paitsi Juhana, josta tuli isän elämäntyön jatkaja.

Gezelius opiskeli ensin Upsalassa ja myöhemmin vastaperustetussa Tarton yliopistossa, jossa 26-vuotiaana tuli nimitetyksi kreikan ja itämaisten kielten professoriksi. Gezelius oli jo Tartossa oleskellessaan, missä hänet 1638 oli promotoitu maisteriksi ja missä hän 1641-49 toimi professorina, osoittanut aktiivista harrastusta kirjapainoa kohtaan. Liivinmaan ylisuperindententtinä ja toimintansa lopettaneen yliopiston varakanslerina hän 1661 siirrätti akatemian kirjapainon Tarton Marian kirkkoon varmaan talteen ja oli Riiassa 1662 julkaissut lätinkielisen katkismuksen. Riiasta tämä tarmokas ja oppinut mies nimitettiin 1664 Turun piispaksi ja akatemian varakansleriksi. Hän painatti akatemian kirjapainossa eräitä kääntämiään ja kirjoittamiaan kirjasia (mm. Erasmuksen kuuluisan käytösoppaan Cullainen Kirja Nuorucaisen Tapain Sijwollisudest) ja koki kaikin tavoin kohottaa akatemian kirjapainon tasoa.

Gezelius kyllästyi lopulta akatemian kirjapainon saamattomuuteen ja aloitti oman kirjapainotoimintansa. Gezeliuksen kirjapainon kaappi (upea suuri aito barokki), jossa kirjaimet säilytettiin on alkuperäiskunnossaan lukuisine pienine laatikkoineen säilynyt Svennebyn kartanossa, Östergötlandissa Ruotsissa. Saattaa olla, että jopa kirjaimia on säilynyt. Vanhan kartanon irtaimisto on suuri ja talo täynnä antiikkiesineitä. Siellä kuvittelisi olevan montakin kirjaa jotka ovat painettu piispan kirjapainossa Turussa. Viimeisen Olivecreutzin (Gezelius) tyttäret Karunan kartanosta, niitä oli neljä, olivat kaikki naimisissa Ruotsissa ja arvoirtaimisto kartanosta jaettiin niiden kesken ja siirrettiin sinne 1860-luvulla. Suurin osa kuitenkin Koskull-nimiselle perheelle, jossa se on säilynyt.

Katso tarkemmin Voitto Ahosen kirjasta "Laamanni Johan Gezelius-Olivecreutzin elämä 1721-1804" (SHS 1990).

Gezelius pyrki toteuttamaan laajaa yhteiskunnallista kirkollisten olojen uudistusohjelmaa, jonka ytimenä oli vuoden 1686 kirkkolaki. Gezelius kohotti papiston siveellistä ja opillista tasoa vaatien määriteltyjä yliopisto-opintoja. Papiston välttämättömien jatko-opintojen pohjaksi hän suunnitteli laajan ns. Gezeliusten raamattuteoksen, joka ilmestyi 1711-28 ja jonka laatimiseen osallistuivat Gezeliusten ohella useat Suomen johtavat teologit. Alkusivistystä saaneiden tarpeisiin Gezelius kirjoitti Suomen ja koko pohjoismaiden ensimmäisen ensyklopedian.

Kiertokoulun oppikirjaksi Gezelius kirjoitti tunnetun kirjasensa Yxi paras Lasten tawara (1666), jossa katekismuksen lisäksi oli aapinen ja opetusohjeita. Tämä kirjan yksi painos on vuodelta 1844, jossa lukee julkaistu Turusa: prändätty J. C. Frenckellin ja pojan tykönä. Kirja pitää sisällään ABC kirjan, Catechismuksen, kysymykset, Raamatun erinomaiset opetussanat, Athanasiuksen uskontunnustuksen. Tämä kirjanen kului kansan käsissä, sillä se pysyi yhtenä merkittävämpänä kansankirjasena puolitoista vuosisataa ja ilmestyi 80 painoksena. Gezeliuksen kreikan kielioppia on sen selvyyden ja täsmällisyyden vuoksi käytetty oppikirjana vielä 1800-luvulla. Koska Suomessa oli suuri kirjojen puute, Gezelius perusti oman paperinvalmistamon ja kirjapainon. Suomen ensimmäinen paperimylly perustettiin v. 1667 Pohjan pitäjään Tomasbölen kartanoon. Perustajana oli Johannes Gezelius vanhempi ja teknillisenä asiantuntijana saksalainen paperimestari Bertil Obenher, joka toimi myös paperimyllyn esimiehenä. Obenher perheen jäseniä oli Uppsalan paperitehtaalla töissä myös.

Paperia valmistettiin tähän aikaan yksinomaan käsin kaikenlaisista lumpuista. Ensin lajiteltiin lumput ja kostutettiin sekä annettiin vähän mädätä. Sitten ne leikattiin palasiksi ja kaukaloissa survottiin veden kanssa hienoksi massaksi. Sen jälkeen massa laitettiin isoon astiaan, josta nostettiin arkinkokoisella kehyksellä jossa oli metalliverkkopohja, jolloin vesi valui pois ja paperikuidut jäivät kerroksena verkon pinnalle muodostaen paperiarkin. Näin saatu arkki laitettiin huopien väliin ja tällainen vuorottaiset huopa- ja paperikerrokset vietiin puristimeen, jossa tiivistettiin ja puristettiin vesi pois. Kun arkit oli kuivattu, käytetty liimaliuoksessa, uudelleen kuivattu ja kiillotettu, oli paperi valmista käyttöön.

Pian Turkuun tulonsa jälkeen talvella 1665 Gezelius oli tehnyt aloitteen akatemian heikosti varustetun kirjapainon parantamiseksi. Selkeimmin kuin useimmat muut aikalaisensa Gezelius näyttää käsittäneen kirjojen merkityksen tämän ohjelman toteuttamisen välttämättömänä välikappaleena: kirjoja uskonnolliselle kansanopetukselle, käsikirjoja kirkollisia toimituksia varten ja syvempi papillinen sivistys oli hänen ohjelmanaan. Kaikkia näitä kirjoja pitäisi painaa kyllin suurina painoksina ja myydä sellaisiin hintoihin, jotka varmistaisivat niiden menekin kaikissa niissä piireissä.

Gezeliuksen kirjapainoprivilegio ei ole säilynyt. Kun Juhana Gezelius nuorempi isänsä kuoleman jälkeen 1690 anoi ja sai yleisprivilegion, mikä ei merkinnyt kirjapainon pitämisoikeuden vahvistamista, vaan niiden kirjojen kustannusoikeutta, mitkä isä oli ladottanut ja painattanut. Virallisten privilegion nojalla Gezelius todennäköisesti syksyllä 1667 ryhtyi toimenpiteisiin kirjapainon perustamiseksi. Gezelius välikirja kirjanpainajakisälli Johan Winterin kanssa oli voimassa tammikuun 1 päivältä 1668 alkaen. Vuonna 1669 kirjapaino oli täydessä toiminnassa. Kuninkaallisten plakaattien ja asetusten painaminen Suomeksi siirrettiin akateemisesta kirjapainosta 1674 painettavaksi Gezeliuksen kirjapainoon, mikä aiheutti sen, että piispa hankki Winterin hyväksi kuninkaallisen päätöksen marraskuun 27 päivänä 1680, joka virallisesti vahvisti hänelle tämän tehtävän ja tuotti hänelle kuninkaallisen kirjapainajan nimen ja arvon.

Johan Carlsson Winter oli syntynyt Örebrossa. Ainoa, mikä tiedetään Johan Winteristä, on se, että hän vuoden 1646 jälkeen työskenteli kisällinä akatemian kirjapainajan Johan Vogelin luona Tartossa. Heinäkuun 5 päivänä 1668 Winter ja Kristiina Ertwinintytär Herweg vihittiin Glanshammarin kirkossa Örebron, Winterin syntymäkaupungin läheisyydessä, kuten kaksi hääkirjoitusta osoittaa. Vaimo kuoli 1691 ja haudattiin elokuun 2 päivänä Turun tuomiokirkkoon saarnastuolin alle pääkäytävän varrelle. Viisi lasta tunnetaan tästä avioliitosta. Margareta, jonka puoliso oli kirjansitoja Lorenz Höijer. Johan s. 1674, k. 1765. Ertvin, Anna s. 1680, k. 1764, jonka puoliso oli Kristofer Böckelman s. 1708, k. 1779 ja Karin. Molemmat pojat valitsivat toisen ammatin kuin isä: Juhana, s. 1674, tuli ylioppilaaksi 1693 ja valmistui Uudenkaupungin pedagogion opettajaksi 1699 ja sitten rehtoriksi. Heidän poikansa oli kappalainen Johan Winter s. 1709, k. 1796. Ja hänen poikansa oli Timoteus Winter s. 1738, k. 1806. Ja heidän poikansa oli henkikirjoittaja Karl Arndt Winter s. 1786, k. 1844. Heillä oli poika Johan Petter Winter s. 1788, k. 1872, joka on yksi suurista genealogisista y.m. kokoelmistaan tunnettu valtioneuvos, jonka arkistoa säilytetään Kansallisarkitossa (elämäkerrallisia ja sukutieteellisiä muistiinpanoja käsin kirjoitettuna Ruotsin kielellä 75 kansion verran).

Gezeliuksen kustannustoiminta ja oma kirjallinen tuotanto oli hämmästyttävän laaja ja monipuolinen. Seurakuntaelämän elvyttämiseksi ja kansan uskonnolliseksi mielen ylennykseksi julkaistiin lukuisia kirjoja, papiston tieteellisten harrastusten ylläpitämiseksi väitöskirjoja sekä käytännöllisen sanajulistustyön esikuviksi saarnoja ja saarnan luonnoksia. Koulujen tarpeeksi ilmestyi kielioppeja ja lukukirjoja, tieteellisiä oppikirjoja ja teologisia käsikirjoja.

Juhana Gezeliuksen ja Gertrud Gutheimin poika oli Juhana Gezelius syntynyt Tartossa 6.9.1647, kuoli Viggbyholmin tilalla Täbyn pitäjässä Roslagenissa 10.4.1718. Hänellä oli puoliso vuodesta 1680 Hedvig Lietzen, hovioikeuden asessorin Niilo Lietzenin ja Margareeta Ekebomin tytär (kuoli 1720). Ja heillä oli poika Juhana Gezelius s. 6.5.1686 Narvassa, kuoli Strömsbergin piispankartanossa Porvoon pitäjässä 18.5.1733. Puoliso vuodesta 1720 Helena Arnell, superintendentti Jonas Arnellin ja Helena Svebiliuksen tytär Karlstadista (kuoli 1751). Ja heillä oli poika Juhana ammatiltaan laamanni, joka kirjoitettiin ritarihuoneeseen nimellä Olivercreutz (kuoli 1804).

Suuri tulipalo teki vahinkoa Gezeliuksen kirjapainossa toukokuun 29 päivänä 1681. Tulipalon seurauksena maaliskuussa 1682 Winter sai kiinnekirjan erääseen Karjakadun varrella sijaitsevaan taloon, jonka hän 1.100 kuparitaalarin hinnalla oli ostanut Elina Knuutintyttäreltä, Längelmäen kirkkoherran Arvid Florinuksen leskeltä. Tässä talossa, joka vuoden 1827 tulipaloon asti tunnettiin nimellä Winter, jossa Johan Winter asui kuolemaansa saakka 1705.

Yrjö A. Jäntti "Kirjapainotaidon historia" (WSOY 1940) lainaus sivulta 287: "Kun Gezelius itse v. 1690 kuoli jättäen niin piispanvirkansa kuin kirjapainonsa ja kustannusliikkeensä perinnöksi pojalleen Juhana Gezelius nuoremmalle, kiiruhti viimeksimainittu miltei heti varmistamaan itselleen mahdollisimman suuret aineelliset edut kirjapainon ja kustannusliikkeen tarjoamista perintöosistaan. Kuninkaalle osoittamassa kirjeessä hän kertoi isänsä toimista kirjapainon perustajana ja omistajana sekä hänen kirjallisista töistään ja kustannustoiminnastaan, josta oli koitunut maalle suurta hyötyä, mutta hänelle itselleen 80-90 000 taalerin kustannukset. Sitten hän kertoi, kuinka monet kirjapainajat tekijän ja kustantajan suureksi vahingoksi olivat alkaneet julkaista jälkipainoksia parhaiten kaupaksi käyvistä kirjoista, sekä valitteli, että tällainen asiaintila pelotti häntä jatkamasta kirjapainoliikettä 'Jumalan seurakunnan ja isänmaan hyväksi', jollei hänelle myönnettäisi erikoista armollista yleisprivilegiota. Tätä hän nyt nöyrimmästi anoi kuninkaalta. Kaarle XI oli suopea ja myönsi auliisti pyydetyn privilegion syyskuun 10.pnä 1690... Juhana Winter kuoli v. 1705 johdettuaan kirjapainoa tarmokkaasti enemmän kuin puolet neljättä vuosikymmentä. Hänen seuraajakseen otti Gezelius Henrik Christoffer Merckellin, joka pian sen jälkeen sai ryhtyä valmisteluihin kirjapainon siihen mennessä suurinta painotyötä, Gezeliuksen suurta ruotsinkielistä selitys-Raamattua varten... Suuren Pohjan sodan v. 1710 saadessa sellaisen käänteen, että venäläiset tunkeutuivat Suomeen, valtasi turkulaiset suuri säikähdys. Seurauksena oli, että Gezeliuksen kirjapaino jo kuukautta ennen Viipurin valloitusta evakoitiin kaikkine varastoineen Tukholmaan; siellä se viipymättä ryhtyi jatkamaan alulle pantua suurta raamattutyötä, jota varten oli Ranskan Rouenista tuotettu suuret määrät 'realipaperia' (myöhemmin tehdyn laskelman mukaan vaati teos lähes 800 riisiä paperia à 14 taalaria riisi); Tukholmassa valmistuikin seuraavan vuoden syyskuuhun mennessä alkupuolisko Uudesta Testamentista... Kahta vuotta myöhemmin Gezelius katsoi parhaaksi 4000 kuparitaalarin hinnasta myydä kirjapainon faktorilleen sillä ehdolla, että tämä sitoutui jatkamaan edellisenä vuonna aloitettua Vanhan Testamentin painatusta 22 kuparitaalarin korvauksesta arkilta. Merckell pääsi nyt, tosin epäedullisissa olosuhteissa, omille jaloilleen sekä kirjapainajana että kustantajana."

Winterin seuraaja Merckell oli vielä 1707 henkikirjoitettu vaimonsa, kisällinsä, oppipoikansa ja piikojensa kanssa Winterin talossa Luostarikorttelissa Turussa. Suuressa Turun tulipalossa toukokuun 16 päivänä 1711, kaupunki paloi, niin kirjapaino vahingoittui pahasti. Kirjapainon laitteet oli edellisenä kesänä, venäläisten uhatessa tunkeutua maahan, viety Tukholmaan, mutta jäljelle jätetty 4.000 kappaleen suuruinen painos suomalaista virsikirjaa paloi. Gezelius siirsi kirjapainonsa ensimmäisen kerran vuonna 1710 Tukholmaan venäläisten tunkeuduttua Suomeen Pietarin Suuren aikana. Gezeliuksen kirjapaino evakoitiin toisen kerran vakinaisesti Turusta Tukholmaan, jossa Gezelius myi kirjapainonsa vuonna 1715 faktorilleen Henrik Christoffer Merckellille 4000 kuparitaalarilla. Merckellin kirjapaino osa tuli takaisin Turkuun 13 vuoden perästä.

Merckellin kirjapaino jäi suurimmalta osaltaan Tukholmaan ja vain osa toimi Turussa, jossa kirjapainon hoitajana vuoteen 1734 toimi faktori Frans Philip Paulssen, jonka jälkeen Olof Hessing ja hänen jälkeen H. C. Merckellin vanhin poika Johan Christoffer Merckell, jonka toimesta kirjapaino siirrettiin vuonna 1742 Pikku vihan tieltä pysyvästi Tukholmaan.

H. C. Merckell kuoli vuonna 1730 ja leski Wilhelmina Indebetoun jälkeen poika Jakob Merckell jatkoi Tukholman kirjapainon toimintaa. Jakob Merckell myi vuonna 1759 kirjapainonsa Tukholman kirjansitojien vanhimmalle Arvid Carlbohmille. Jakob Merckell osti vuonna 1750 Turun akatemian kirjapainon, jossa työskenteli kisällinä Johan Christoffer Frenckell. Jakob Merckell kuoli vuonna 1763.

Daniel Medelplan

Kirjapainorakennukseen kuului kirjapainajan asunto, vaikka rakennuksessa tuskin oli muuta kuin tupa ja kamari. Se, että kastit ja painin olivat tuvassa, käy ilmi eräästä tiedosta, jonka Medelplan ohimennen esitti häntä vastaan käydyssä oikeusjutussa. Daniel Medelplan oli Viipurin kirjapainon ensimmäinen kirjanpainaja, oli syntynyt Turussa v. 1657 ja kuollut Pälkäneellä 31.8.1737. Hänen vanhempansa olivat vaunuseppä Juho eli Jonas Sveninpoika Medelplan ja tämän ensimmäinen vaimo Margareta. Turun akatemian konsistorin pöytäkirjoissa on maininta 20.2.1678, jolloin hänet esitettyjen taidonnäytteiden perusteella otettiin akatemian kuvien kaivertajaksi. Vuonna 1688 Medelplan siirtyi Viipuriin piispa Pietari Bångin perustaman kirjapainon johtajaksi, jossa tehtävässä hän oli vuoteen 1693 asti. Kun Medelplanin vaimo Kerttu Berndtintytär vuotta myöhemmin kuin miehensä muutti Viipuriin, niin hänellä oli mukanaan veljensä tytär Maria Akselintytär, joka oli talossa palvelijana. Lainaus Carl Rudolf Gardberg kirjasta: "Jo ennen vaimon kuolemaa 1692 Medelplan oli solminut suhteen tähän nuoreen tyttöön. Medelplan tunnusti isyytensä, mutta kun hän Turun tuomiokapitulilta anoi lupaa ottaa Marian avioksensa, hänen anomuksensa hylättiin, koska asianomaiset olivat lähisukulaisia, ja asiasta ilmoitettiin raastuvanoikeudelle, että heitä heidän syntinsä ja sukurutsauksen vuoksi Jumalan ja Ruotsin lain mukaan asianmukaisesti rangaistaisiin. Heinäkuun 13 päivänä 1695 Medelplan ja Maria tuomittiin kolmannen Mooseksen kirjan 20. luvun 20 jakeen perusteella menettämään henkensä. Turun hovioikeus päätöksellään 12 päivänä 1695 vapautti Medelplanin ja Marian kuolemanrangaistuksesta ja tyytyi määräämään molemmille sakkoa 160 hopeataalaria, kirkkorangaistuksen ja seurakunnalle esitettävän anteeksipyynnön. Viipurin linnassa hän vihdoin 1697 kuittasi sakkonsa kujanjuoksulla. Medelplanin toiminta kirjapainossa päättyi hänen ja Marian paonomaiseen lähtöön Viipurista 1693. Vasta vuodesta 1694 lähtien viipurilaiset painotuotteet signeeraa Matthias Syngman Reg. Gymnasii Typographus."

Frenckell

Oscar Nikula on kirjoittanut kirjan "Kirjapainajat Frenckell ja heidän edeltäjänsä Turun akatemiassa". Frenckellin kirjanpainajasuku polveutuu talonpoikaissuvusta, joka 1600-luvun keskivaiheilta lähtien asui Erfurtin läheisyydessä. Tässä kaupungissa Johan Christopher Frenckell I sai kirjanpainajakoulutuksensa Johann David Jungnicolin kirjapainossa. Hänet otettiin jäseneksi kirjanpainajain ammattikuntaan juhlassa 27.6.1740 Henrik Gabriel Porthan oli Turun Akatemian keskeinen henkilö 1700-luvun viimeisellä neljänneksellä. Hän oli läheisessä yhteistyössä Frenckellin painon kanssa ja julkaisi kirjoituksia lehdissä. Frenckell kuoli 1779, jonka jälkeen hänen 22-vuotias, maisteriksi juuri valmistunut poika Johan Cristoffer Frenckell II ryhtyi Bremerin yhtiökumppanina jatkamaan kirjapainon toimintaa. Bremerin kuoltua syksyllä 1785 Frenckell II sai lunastetuksi kirjapainon omiin nimiinsä.

Suomen Pankin setelipainosta on tehty historia nimeltä: "Suomen Pankin setelipaino 1885-1985" (suomen Pankin setelipaino 1985), josta sivulta 20 lainaus: "Johan Palmstruch luotti 1660-luvulla Gutenbergin alkuperäiseen keksintöön, tavalliseen kirjapainomenetelmään, jota käytettiin varmuuspainatuksessa ahkerasti vielä 1700-luvun mittaan. Valmistettaessa arvopainatteita kirjapainomenetelmällä koetettiin väärentämismahdollisuutta torjua paitsi vesileimaa käyttämällä myös siten, että samassa setelissä käytettiin yhdistellen erilaisia kirjasinlajikkeita. Koska tavallisissa kirjapainoissa ei tuolloin löytynyt kovin monia eri lajikkeita, pyrittiin tällä tavalla jo etukäteen rajoittamaan mahdollisten kilpailevien valmistajien määrää. Niinpä esimerkiksi niissä polettiseteleissä, joita valmistettiin kirjapainomenetelmällä Turussa 1790 nk. Kustaan sodan aikana ja joita kutsuttiin allekirjoittajansa ylikomissaari P. G. Fahnehjelmin mukaan 'fahnehjelmareiksi', käytettiin neljää erilaista kirjasintyyppiä. Ne painettiin Ruotsi-Suomen sotilasjohdon määräyksestä, ja painopaikkana oli Johan Chr. Frenckellin tunnettu paino; sekä vesileimalliselle että vesileimattomalle paperille painettuja tunnetaan."

Suomen sota

Suomen sota oli Venäjän ja Ruotsin välinen sota, joka käytiin vuosina 1808–1809. Sodan syynä oli Venäjän ja Ranskan 7. heinäkuuta 1807 Tilsitissä solmima rauha. Ranska antoi Venäjälle suostumuksensa Suomen valtaukseen, mikä teki Venäjästä Ranskan liittolaisen. Rauha Venäjän ja Ruotsin välillä solmittiin syyskuussa 1809 Haminassa. Rauhassa Ruotsi menetti Suomen, Ahvenanmaan ja suuria osia Länsipohjasta. Venäjä oli jo vuoden 1808 aikana julistanut Suomen pysyvästi osaksi itseään. Keisari Aleksanteri I kutsui valloitetun alueen asioita järjestämään Porvoon maapäivät.

Frenckellin kirjapaino Suomen sodan jälkeen

Vuonna 1809 hän sai suoritettavakseen Suomen kaiken virallisen painatustyön. Vuonna 1789 hän perusti myös Frenckellin kirjakaupan ja harjoitti laajaa kustannusliikettä ja sai erikoisoikeudet Suomen virallisten sanomalehtien julkaisemiseen. J. C. Frenckell kuoli 1818. Avioliitostaan Margareeta Elisabet Björmanninkanssa hänellä oli kaksi poikaa. Vanhempi Juhana Kristofer III syntynyt Turussa 22.6.1789, kuoli Helsingissä 16.4.1844. Puoliso vuodesta 1815 Amalia Ulriika Tillman, asessori Fredrik Vilhelm Tillmanin ja Charlotta Margareta Hedmanin tytär (kuoli 1844). Heidän vanhempi poikansa Johan Christoffer IV s. 1819 kirjanpainaja ja tehtaanomistaja. Hän kuoli naimattomana 1856, jonka jälkeen Turussa oleva
kirjapaino ja kirjakauppa myytiin. Hänen nuorempi veljensä Frans Wilhelm Frenckell s. 19.3.1821, k. Montreux´ssä Sveitsissä 24.5.1878 aateloitiin 1865 nimellä von Frenckell. Puoliso vuodesta 1845 Ida Mathilda Bublina Kuhlström, viipurilaisen pankinkomissaarin, hovineuvos Lars Fredrik Kuhlströmin ja Anna Nathalia Mottin tytär (kuoli 1903). Vuonna 1827 Turun kaupunki palaa, jonka yhteydessä myös Frenckellin Kirjapaino tuhoutuu ja samoin sen korvaamaton arkisto.

Vuonna 1828 J. C. Frenckell III (1789-1844) päättää perustaa uuden kirjapainon Helsinkiin. Vuonna 1823 oli Frenckell perustanut Suomen ensimmäisen kirjasinvalimon, joka paloi myös Turussa. Painoon kuului 7 painokonetta ja 257 sentneriä kirjakkeita, kustannusliikkeeseen n. 70 suomalaista ja n. 50 ruotsalaista teosta, jotka arvioitiin 126 947 ruplaksi pankkoassignatsioneja. Hänen isänsä oli omistanut Prunkkalassa vähäpätöisen Järvenojan paperitehtaan, jonka vuoden 1820 tienoilla siirrettiin Kakskerran Myllykylään. Vuonna 1832 Frenckell osti Tampereen paperitehtaan, johon hän hankki 1841 Suomen ensimmäisen paperikoneen, joka oli käynnissä vuoteen 1905 saakka. Turun Wiikko-Sanomissa vuonna 1822 oli ollut tiedotus, jossa kehotettiin rahvasta keräämään ja säilyttämään vanhat, rikkinäiset vaatteet ja toimittamaan ne Turkuun, jolloin maksuksi luovutettaisiin kirjoja. Lopuksi vedotaan herrasmiehiin ja pappeihin, että he Wiikko-Sanomia luettuaan "tahtoisivat tehdä hyvin ja antaa tästä asiasta tietoa yhteiselle kansalle, josta ei uskottavasti useampi sattuisi lukemaan aviisia, mutta haluaisi lumppunsa kirjoihin vaihtaa".

Kirjapainonjohtaja Johannes Mikander syntynyt Turussa 24.6.1891, k. 1955, jonka vanhemmat oli rovasti Hilarius Albin Ferdinand Mikander ja Elvira Hamberg. Johannes Mikander oli Frenckellin kirjapainon toimitusjohtaja vuosina 1917-19, Turun kirjapaino ja sanomalehti oy:n 1919-26, Hufvudstadsbladets förlags och tryckeri ab:n apulaisjohtaja 1926-29 ja toimitusjohtaja 1930-46, Hufvudstadsbladets förglags ab:n ja Hufvudstadsbladets tryckeri ab:n toimitusjohtaja 1946-49, johtokunnan varapuheenjohtaja 1949-55, oy Tilgman ab:n toimitusjohtaja 1951-53. (Lähde: Kuka kukin oli 1900-1961 (Otava 1961). Hemming Mikander on Frenckellin kirjapainon toimitusjohtajana vuosina 1920 - 56.

Suomen sota oli 1808-1809. Tämän sodan taustalla oli Ruotsin liitto Englannin kanssa. Venäjän tsaari uhkasi ottaa Suomen haltuunsa, ellei liitto purkautuisi. Näin ei käynyt. Venäläiset hyökkäsivät 21.2.1808 ja valloittivat Suomen. Sota päättyi Kustaa IV Aadolfin vallasta syöksemiseen ja kuningas joutui maanpakoon. Haminan rauhassa 1809 Ruotsi luovutti Venäjälle koko Suomen. J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat kertovat tästä sodasta.

Frenckellin kirjapainon entinen faktori Anders Cedervaller perustaa Viipuriin kirjapainon 1815.

J.W. Lillja (1817-1878) aloitti kustannustoimintansa ollessaan apulaisena Frenckellin kirjakaupassa, jonka osakkaaksi ja myöhemmin Frenckell IV:n kuoltua yksinomistajaksi. Vuonna 1850 hän liitti liikkeensä Chr. L. Hjeltin kustannustoiminnan. Lillja oli väsymätön ja yretteliäs mies ja oli mukana useissa yhdistyksissä ja yhtiöissä. Perusti kirjapainon Turkuun v. 1851, mutta kirjapaino siirtyi 1860-luvulla G.W.Wilénille. Julkaisi Sanomia Turusta -lehteä sekä Lukemisia kansalle -kirjasarjaa, jossa julkaistiin erilaisia oppaita, oppikirjoja ja myös viihdelukemistoja. Lilljan kustannustuotteisiin kuului myös Kristillisiä Sanomia lehti.  Åbo Underrättelser -lehden päätoimittaja J. W. Lillja vietti vuonna 1865 kuukauden vankina Turun linnassa kirjoitettuaan valtiovaltaa loukkaavaa tekstiä Puolan tapahtumista. Harjoitti varsin mittavaa kaupallista lainakirjastotoimintaa 1800-luvun puolivälin tienoilla , jolloin kirjastossa oli enimmillään 1860-luvun alussa jopa 50 000 nidettä.

Olavi Autero on kirjoittanut kirjan "J. W. Lilja 1817-1878 kirjamiehestä poliittiseksi taistelijaksi" (Suomen historiallinen seura 1993). Pipliaseuran kirjapaino Turkuun oli vuonna 1812 englantilaisen esikuvan mukaan perustettu Suomen pipliaseura levittämään Raamattuja mahdollisimman halvalla laajoihin kansan kerroksiin. Seuran johdossa oli arkkipiispa Tengström. Keisari Aleksanteri I lahjoitti käsikassastaan 5000 ruplaa seuran tarkoitusperien hyväksi. Heinäkuun 2 päivä 1816 senaatti antoi asianmukaisen privilegiokirjan, jolla seura oikeutettiin perustamaan kirjapainon ja julkaisemaan Raamattuja ja muita uskonnollisia teoksia, joiden painattamiseen Turun yliopistolla oli ollut yksinoikeus. Vuoden 1817 kuluessa kirjapaino aloitti toimintansa. Vuonna 1824 kirjapaino siirtyi C. L. HjeltilleChristian Ludvig Hjelt polveutui vanhasta turkulaisesta käsityöläissuvusta. Suomi liitettiin Venäjään 1809, jolloin kirjapainojen valtiollisen muuttuneen aseman seurauksena vapauduttiin Ruotsin vallan aikaisesta kirjapainojen etuoikeudesta oppi- ja kirkollisten kirjojen painamisessa. Ruotsin vallan loppuessa oli kirjapainot Turussa ja Vaasassa.

Rolf Martinsen on kirjoittanut kirjan "Helsinki Zachris Topeliuksen silmin, kertomuksia 1830- ja 1840-lukujen Helsingin elämästä" (Helsinki-Seura 2006), josta lainaus sivulta 41: "1830- ja 1840-luvuilla Suomessa oli kirjapainotuotteita niin vähän, että niiden nimet mahtuivat muutamalle harvalle palstalle Borgå Tidiningissä, jonne ne kirjasi ahkera keräilijä historijoitsija J. E. Öhman. Enemmistönä olivat väitöskirjat ja hengelliset lentokirjaset. Harva kustantaja uskalsi ottaa painattamisen vastuulleen, vielä harvempi maksaa kirjailijalle palkkiota. Parhaiten tuottavia kirjoja olivat virsikirja, katekismus ja almanakka molemmilla kielillä ja joskus jokin koulukirja. Luettiin paljon saksalaista kirjallisuutta, vähän ranskalaista; englantilaiset kirjat olivat harvinaisia. Useimmat kirjat, myös koulukirjat, tilattiin Ruotsista; mutta jos poikkeuksellisesti sattui, että Suomessa painettu kirja lähetettiin levitykseen Tukholmaan, sitä oli kysyttäessä vaikea saada, koska siitä ei ilmoitettu ja se työnnettiin ullakolle - syynä oli kirjakauppiaiden kilpailu, johon Ruotsin yleisöllä ei ollut osuutta..."

Kirjapaino Viipuriin

Kolmas Suomen kirjapainoista syntyi Viipurin piispa Pietari Bångin (1633-96) toimesta ja hänen kustannuksellaan. Asiaa oli hyvin valmisteltu ja pari viikkoa myöhemmin 16.4.1688 julkaistiin kuninkaallinen päätös, jolla Viipurin kimnaasille myönnettiin lupa vapaasti ja esteettömästi perustaa kirjapaino ja paperinvalmistamo paikkakunnalle sekä siihen hankkia omilla varoillaan ylläpitää kirjanpainajaa ja paperintekijää. Kimnaasi saisi julkaista ja painaa kaikkea, mikä havaittiin tarpeelliseksi hyödyttämään ja edistämään opiskelevaa nuorisoa, mikäli se ei toisten saavuttamia vapauksia siten loukkaisi, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, ettei mitään, jolla oli vähänkin arvoa, saisi painaa ennen kuin kansliakollegio oli sen tarkastanut ja hyväksynyt. Kirjapaino oli käynnissä viimeistään syksyllä 1689; Gezelius nuorempi puhui keväällä 1690 eräästä katkismuksesta, minkä piispa Bång oli syksyllä julkaissut.

Vuonna 1690 Viipurin kirjapainossa painettiin Bångin laaja teos Chronologia sacra, joka on Pyhä historia, missä on yli 400 sivua. Jo alussa keskeytyi kirjapainon toiminta, kun kaupungissa syttyi 9.5.1690 tulipalo, joka tuhosi 60 rakennusta kaupungin keskiosassa. Piispa Bång ilmoitti muutamia päiviä myöhemmin, että kimnaasi, triviaalikoulu ja kirjapaino paloivat kokonaan, niin että ainoastaan muutamia kirjoja, pallokarttoja ja kirjasimet voitiin pelastaa. Vahingot korjattiin tiilillä, hirsillä ja laudoilla, jotka saatiin kruunun varastosta ja elokuun 21 päivä 1690 voitiin kimnaasitalossa viettää oppilaitoksen puolivuosisataispäivää.

Medelplan Ison vihan aikana pakeni Pälkäneelle, missä hän asui loisena Taurialan kylässä. Toinen Medelplanin vaimo oli Kirsti Grelsintytär, kuoli Pälkäneellä 1744. Medelplan valmisti Pälkäneellä papiston ja Turun tuomiokapitulin toimesta puulaatoille kaiverretun ja niillä painetun kirjasen, Lasten Paras Tawara, eli ABC-kirja, joca suuren tarpen tähden leicattu Puuhun ja Pälkänen Seuracunnan Saarnamiesten toimituxen cautta, prändätty Pälkäneellä Daniel Medelplanilda Tauralan Kylässä 1719.Suomalaisen valitusmiehen Jaakko Juteini (syntyi Hattukassa Juutilan talossa 1781, koulussa oli saanut sukunimen Judén) julkaisi mm. vuonna 1827 ja painatti kokoelmansa "Anteckningar af Tankar uti Warianta Ämnen", jossa hän käsitteli "Järki ja uskonto", "Mietteitä vapaa-ajattelusta" ja "Luonnon luomisvoimasta". Viranomaiset tulivat siihen käsitykseen kirjasta ettei se ollut sopusoinnussa evankelis-luterilaisen opin kanssa, eikä sille oltu haettu painolupaa. Viipurin kämnerinoikeus tuomitsi teoksen takavarikoitavaksi ja Turun hovioikeus määräsi sen hävitettäväksi. Teosta oli painettu 250 kappaletta ja ne vietiin Viipurin Turun sillan päässä olevalle torille, jossa ne poltettiin 8.1.1829.

A. R. Cederbergin kirjassa "Vanhaa ja uutta" (WSOY 1916) käydään läpi, kun Viipuriin anottiin perustettavaksi uudelleen kirjapainoa kirjapainokisälli Juhan Christopher Frenckell toimesta 1750. Frenckell sai luvan perustaa kirjapainon, mutta ei käyttänyt sitä hyväkseen. Vuosisadan lopulla saatiin Viipuriin kirjapaino, koska prokuraattori ja asianajaja von Brandt kutsui kuvernementin kanslian luvalla kirjanpainaja M. C. Iversenin Räävelistä (Tallinnasta) Viipuriin kruunun omistamaan taloon. Kirjapainossa painettiin vuosina 1798 ja 1799 muutamia suomenkielisiä painotuotteita. Johan Christoffer Frenckell v. 1750 osti Turun akatemian kirjapainon, työskenteli kirjapainossa kisällinä Johan Christoffer Frenckell, josta tuli aikanaan eräs kirjapainohistoriamme merkkimiehistä ja maamme ainoan kirjapainodynastian perustaja. Vuonna 1743 saapui Saksin Erfurtista J.C. Frenckell Turkuun ja sai toimen Johan Kämpen hoitamassa Akatemian kirjapainossa. Myöhemmin hän avioitui Kämpen tytärpuolen Else Maria Leijerin kanssa ja heille syntyi poika Juhana Christofer Frenckell 1757. Vuonna 1756 Merckell otti hänet kirjapainonsa faktoriksi. Ja kahta vuotta myöhemmin 11.8.1758 hän pääsi Merckellin yhtiökumppaniksi saattaen ruveta johtamaan sitä kuin omaa liikettään, jollaiseksi se tuli Merckellin kuoltua 1763.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino

Einari Teräskivi ja Olavi Suominen ovat toimittaneet "Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900-1942 (Helsingin Graafillinen Klubi 1942) josta lainaus sivulta 294 alkaen: "Suomalaismielisen yritteliäisyyden varhaisimpia aikaansaannoksia on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino. Sen syntysanat lausuttiin jo v. 1846, jolloin seura helmikuun kokouksessaan päätti anoa itselleen oikeuksia kirjapainoliikkeen harjoittamiseen, koska kokemus oli osoittanut, että seuran painatustöiden teettäminen vieraissa kirjapainoissa oli hidasta ja kallista. Seuran tarkoituksena ei kylläkään ollut itse ryhtyä kirjapainoliikettä harjoittamaan, vaan vuokrata oikeutensa jollekin sopivalle yksityishenkilölle, mutta silloisissa oloissa oli kirjapainoprivilegion saanti seuran nimiin helpompaa kuin jonkun yksityishenkilön. Jo maaliskuussa samana vuonna senaatti myönsikin anotut oikeudet. Aluksi seura päätti vuokrata oikeutensa kymmeneksi vuodeksi silloiselle rahastonhoitajalleen, asessori F. Rabbelle, mutta syystä tai toisesta tämä ei saanut kirjapainoa perustetuksi ja luopui yrityksestä maisteri Paavo Tikkasen hyväksi, joka v. 1847 perustetun Suomettaren toimittajana puuhasi lehdelle omaa kirjapainoa. Helmikuussa 1849 tehtiin uusi kahdenkymmenen vuoden vuokrasopimus Tikkasen kanssa. Pikapainin ja kolme muuta painokonetta hankittiin Kööpenhaminasta. Kirjapainon oli oltava valmiissa kunnossa huhtikuun alkuun 1850 mennessä, mutta Tikkanen ja hänen yhtiötoverinsa maisteri, sittemmin professori Herman Kellgren suoriutuivat perustamisesta niin nopeasti, että kirjapainon toiminta saattoi alkaa jo syksyllä 1849, jolloin Suometar kesken vuotta siirtyi tähän uuteen kirjapainoon, ilmestyen elokuun 6 p:nä 1849 ensimmäisen kerran siinä painettuna... Taloudellisten vaikeuksien vuoksi Tikkanen v. 1856, Kellgrenin erottua yhtiökumppanuudesta, myi painon yhtiölle, jonka osakkaina olivat Suomettaren toimittaja, maisteri R. Polén, apteekkari A. Collan ja faktori D. H. Levin, ja tälle yhtiölle seura nyt siirsi vuokrasopimuksen 13 vuoden ajaksi. V. 1858 yhdistettiin kirjapainoon myös kivipaino, jonka Polén jo ennestään omisti. Sen johtajana toimi vv. 1862-1869 saksalaissyntyinen F. Tilgmann, mutta viimeksimainittuna vuonna sen toiminta päättyi ja Tilgmann perusti oman kivipainon. Uusi yhtiökin, josta apteekkari Collan oli eronnut jo v. 1862, joutui erään takaussitoumuksen johdosta taloudellisiin vaikeuksiin ja vihdoin vararikkoon v. 1867. Kolmisen vuotta kirjapaino nyt jatkoi toimintaansa konkurssihallinnon tiliin, mutta sitten se syksyllä 1870 toimitetussa pakkohuutokaupassa siirtyi yhtiölle, jonka toimitusjohtajana oli Oskar af Heurlin ja muina jäseninä tohtori O. Blomstedt sekä Uuden Suomettaren päätoimittaja, maisteri Viktor Löfgren (Lounasmaa). Kirjapaino toimi ensin raatimies Crohnsin talossa Mariankadun varrella, sitten Kasarminkadun 48:ssa, mutta siirtyi vuoden 1871 alussa Antinkadun (nyk. Lönnrotinkadun) 4:ssä sijaitsevaan, valtioneuvos C. W. Gyldéniltä ostettuun taloon. Tällä tontilla, jolla kirjapainon nykyinenkin toimitalo on, oli jo 1850-luvulta saakka sijainnut silloisissa oloissa kylläkin suurehko rakennus, kaksikerroksinen kivitalo, mutta sellaisenaan tämä ei soveltunut uuteen tarkoitukseen, vaan sitä oli v. 1877 ryhdyttävä laajentamaan. Ennen pitkää tontille kohosi kolmikerroksinen kirjapainorakennus, jossa jo v. 1879 oli 4 höyrykoneella käyvää pikapaininta, 2 käsipaininta, satinoimiskone, leikkuukone sitomista varten sekä n. 55.000 kiloa kirjasimia. Liikkeen palveluksessa oli n. 80 henkeä... V. 1911 kohosi Antinkadun (nyk. Lönnrotinkadun) 4:ssä sijainneen, mutta nyt puretun kolmikerroksisen rakennuksen tilalle uusi, kuusikerroksinen toimitalo, ja vuonna 1911 asetettiin paikoilleen 24-sivuinen rotatiokone, joka siihen aikaan oli alallaan harvinaisuus maassamme ja samalla osoitti Uuden Suomettaren kasvamista suurlehdeksi. Kirjapainon faktorina vv. 1855-1911 toimi Rob. Ahlstedt, lahjakas ja kirjapainoasioihin monipuolisesti perehtynyt mies, joka mm. harrasti alan ammattisanaston suomalaistumista."

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainonjohtaja oli Robert Johan Ahlstedt (1850-1919). Kirjapainonjohtajalle kuuluneita kirjeitä, asiakirjoja, muistiinpanoja sekä kalentereita v. 1871-1919 sekä erilaisia painotuotteiden arkistokappaleita ja lehtileikkeitä v. 1640-1919 säilytetään Kansallisarkistossa (10 kansiota, 3 nidettä). Arkiston yhteyteen kuuluneet Suomen kirjansitojaliittoa koskevat ainekset on siirretty Työväen arkistoon 7.10.1977. Lisäksi Helsingin yliopiston kirjastossa vuodesta 1959 lähtien on ollut side Robert Ahlstedtin kirjapainotaidon historiaa koskevia kirjoituksia. Faktori Robert Ahlstedt (1850-1919), joka toimi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, tutki maamme kirjapainotaidon historiaa.

Matti Pohto

Hänen muistiinpanoistaan, joita säilytetään yliopiston kirjastossa, löytyy ammattitovereille pidetty esitelmä Matti Pohdosta. Vuonna 1827 tuhoutui Turun tulipalossa 7/8 osaa kaupungista ja sen mukana 1640 perustettu Turun Akatemian kirjasto, eikä yhtään teosta saatu pelastetuksi. Palon jälkeen palautettiin lainasta 800 teosta. Pohjanmaalla Isossakyrössä vuonna 1817 talollisen Iisakki Jaakonpojan poikana syntyi Matti Pohto, joka merkittävästi auttoi lahjoituksillaan yliopiston kirjastoa. Ensimmäisen kerran yliopiston kirjastossa käydessään Pohto antoi, Pippingin tekemän lahjoitusluettelon mukaan 161 painotuotetta. Matti Pohto oli luonut suhteita Kirjapainoväkeen. "Vuosien 1838 ja 1857 välillä kävi maamme kirjapainoissa tällöin keski-ikäinen, perin vaatimattomasti pukeutunut mieshenkilö. Hän toi terveisiä toisten kaupunkien kirjapainajilta, joihin hän oli tutustunut. Erityisen hyvin hän tunsi painajat, sillä käydessään kirjapainoissa hän oli jutellut heidän kanssaan painon äärellä. Miehen yksinkertainen, jopa kehnolta näyttävä ulkoasu antoi usein pilkan aihetta, mutta siitä hän ei ollenkaan välittänyt. Kutsuttiinpa häntä sitten Maailman Matiksi tai Kirja-Matiksi, ei hän piitannut. Jos hän sai pari pientä painotuotetta ja luvan pitää nyyttiään kirjapainon nurkassa tai ullakolla, hän oli tyytyväinen. Siellä hän sitten vietti yönsä vailla sen enempiä mukavuuksia, rakas nyytti päänaluksena."

Kansalaissodan aika

Ensimmäisen maailmasodan jälkimainingeissa Suomen Suurruhtinaskunnan ollessa osa Venäjää, niin Venäjän tsaari Nikolai II luopui vallasta, jota seurasi lokakuun vallankumous vuonna 1917, mikä heijastui myös tänne itsenäistyvään Suomeen kansalaissotana jakaen jopa perheitä punaisiin ja valkoisiin vuonna 1918. Suomen kirjapainoteollisuudella oli vahvat siteet Saksaan, joka oli sodassa Venäjän kanssa, mikä hankaloitti Suomessa toimivaa kirjapainoalaa, myös Venäjän sortopolitiikka oli sensuurin kautta vaikeuttanut kirjapainoalan toimintaa silloisessa Suomen suurruhtinaskunnassa. Suomen itsenäistyessä joulukuun 12 päivä vuonna 1917 moni tunnettu kirjapaino osoitti elinkelpoisuutensa kansalaissodasta huolimatta ja monet toimivat edelleen.

Kirjapainoja Helsinkiin

Vuonna 1829 tuli voimaan sensuuriasetus, joka alisti kirjallisuuden ennakkotarkastettavaksi, koska kenraalikuvernööri Zakrevski oli havainnut painovapautemme liian laajaksi. Sensuurihallitus perustettiin Helsinkiin ja sen alaisena toimi sensuuriviranomaisia Helsingissä ja muutamassa muussakin kaupungissa. Tämä uusi järjestelmä pohjautui Venäjäällä olevaan painovapausjärjestelmään.

Jacob Simeliuksen kirjapaino perustetaan 1819 Helsinkiin. Siitä tuli maan kaikkien virallisten julkaisujen painopaikka. Kirjapainotuotteiden kysyntä lisääntyi 1827, koska yliopisto muutti Turusta Helsinkiin. Jacob Simelius kuoli 40-vuotiaana 1826. Leski Maria Simelius os. Tulindberg (äidin puolelta Nylandereita) jatkaa kirjapainotoimintaa ja kirjapaino muuttaa 1833 Uudenmaakatu 9:n. Maria Simelius kuoli 1843. Marialla oli kaksi tytärtä ja toisen tyttären huoltaja tarkastusoikeuden asessori Johan Chydenius hankkii muutaman vuoden kuluessa omistukseensa perillisten kirjapaino-osuudet. Asessorin kuoltua leski Sofie Chydenius ja vuonna 1876 hänen poikansa Anders Chydenius jatkavat kirjapainotoimintaa. Sofie Chydenius toimi Simeliuksen kirjapainon johtajana kuolemaansa 1886 saakka ja tämän jälkeen tytär Emilia Chydenius jatkoi kirjapainotoimintaa veljensä avustamana.

Vuonna 1840 sai Kaarle Akseli Gottlund privilegion perustaa kirjapaino Helsinkiin. Oleskeltuaan n. 20 vuotta Ruotsissa ja julkaistuaan siellä paljon suomen ja ruotsinkielisiä teoksia palasi hän Suomeen 1834 mukanaan paljon julkaisemattomia käsikirjoituksia. Gottlundin kirjapainossa painettiin epäsäännöllisesti ilmestyvää Suomalainen lehteä (pääkaupungin ensimmäinen suomen kielinen sanomalehti), joka viranomaisten toimesta lakkautettiin puolen vuoden kuluttua. Seuraajaksi tuli vuosina 1847-48 ilmestynyt Suomi. Vuonna 1851 Gottlund yritti uhmata sensuurikieltoa painattamalla kirjapainossaan ”Jumalasta ja hänen monenaisesta nimittämisestä moaliman erinäisillä kielillä”, jossa hän esitti sanoja 536 eri kielestä ja tahtoi todistaa kaikkien kielten alkusukulaisuuden. Tästä omapäisyydestä johtuen teoksen painos takavarikoitiin ja Gottlund menetti kirjapaino-oikeutensa. Itsepäisenä ihmisenä vuonna 1853 kielloista piittaamatta painoi toisen väitöskirjansa ”Försök att förklara de finska stamordens uppkomst” (72 sivua), jonka painopaikaksi vain merkittiin J. C. Frenckell & Son”. Vuonna 1860 pastorit Reuter ja Fredriksson ja ostivat Gottlundin kirjapainon 1000:lla hopearuplalla ja kuljettivat kirjapainon koneet ja laitteet Tammisaareen. Tämän jälkeen kirjapaino myytiin Jyväskylään.

Joulukuun 3. päivänä 1834 Oli 'Helsinfors Tidningar' –lehden osastossa Kotimaasta uutinen: 'Kivipaino näinä päivinä avattavan'. Uutinen oli lyhyt, mutta se kertoi tapahtumasta, joka oli omassa lajissaan historiallinen: Helsingissä oli aloittamassa toimintansa Suomen ensimmäinen kivipaino. Yrityksen perustaja oli Fredrik Tengström (1799-1871). Paino sijaitsi Ladaun talon kolmannessa kerroksessa Senaatintorin laidalla (Unionin- ja Aleksanterinkatujen kulmassa). Ilmoituksessa mainitaan, että liike ottaa vastaan ja suorittaa kaikenlaisia litografisia töitä, minkä jälkeen esitetään pitkä luettelo näistä töistä. Luettelossa on esimerkkejä henkilö-, maisema-, ja rakennuspiirroksista sekä kartoista julisteisiin ja viini- likööripullojen etiketteihin, virallisista asiakirjoista, kauppakirjeistä ja nuoteista käyntikortteihin, pääsylippuihin ja surukirjeisiin saakka. Helsinkiläiset kirjapainot, lähinnä Wasenius, kokivat Tengströmin uuden yrityksen vaaralliseksi kilpailijakseen juuri pienten tilapäispainatteiden alueella. Toiminnan vilkastumisesta ja laajentumisesta saattoi olla merkkinä myös se, että Tengströmin kivipaino lokakuussa 1835 muutti uusiin tiloihin raatimies Borgströmin perillisten taloon Marian- ja Rauhankatujen kulmaan. Kaksi vuotta epäonnistuneen laajennusyrityksen jälkeen Tengström vuokrasi painonsa Liewendalille ja vuonna 1845 tämä osti sen. Kun paino 1849 muutti uusiin tiloihin Etelä-Esplanadin varrelle Korkeavuorenkadun kulmaan, oli sen palveluksessa jo yhdeksän työntekijää

Hans R. Wasastjerna on kirjoittanut kirjan "Valtioneuvoston kirjapainon historiaa: 1859-1959" (Valtioneuvoston kirjapaino 1959). Helsingissä toiminut Valtion painatuskeskus on perustettu 1967, joka on lähtöisin Valtion julkaisutoimistosta, joka oli taas perustettu vuonna 1952. Valtion julkaisulaitos on saanut alkunsa Valtioneuvoston kirjapainosta, joka oli perustettu 1859 Senaatin kirjapainona. Näiden vaiheiden jälkeen Valtion painatuskeskuksesta on muodostettu liikelaitos, joka 1993 muutettiin osakeyhtiöksi nimeltään Painatuskeskus Oy ja vuodesta 1996 Oy Edita Ab, joka toimii Vantaalla.

Saksalainen Ferdinand Friedrich Christoph Tilgmann syntynyt Kurhessenissä (1832–1911) ja sai siellä litografin koulutuksen. Hän kiersi kisällinä useissa Euroopan maissa ja saapui Suomeen ja 30 vuotiaana vuonna 1862.

Tilgmannin historiasta on kirjoitettu kirja: "Tilgmann 100 vuotta - kehitys perinteitten pohjalta nykyaikaiseksi painoyritykseksi 1869-1969", josta lainaus: "Ferdinand Friedrich Christoph Tilgmann määrätietoinen tahto ja pystyvyys tuli näkyviin alusta alkaen... Suomen Pankki antoi hänen tehtäväkseen maan ensimmäisen setelipainon perustamisen... Käydessään vuonna 1862 kolmikymmenvuotiaana ensi kerran Suomessa Tilgmann luultavasti oli kyllin selvänäköinen oivaltaakseen ne suuret tulevaisuudenmahdollisuudet, jotka maa voisi tarjota taitavalle painoalan ammattimiehelle. Suomi oli paino-oloiltaan tuolloin vielä selvästi takapajuinen maa... Hän oli syntynyt Kurhessenissä hyvässä taloudellisessa asemassa olevista vanhemmista, ja saatuaan litografin koulutuksen Altenburgissa hän oli suorittanut ammatin vaatimat kisällinvaelluksensa halki Euroopan, työskennellen useissa maissa. Toimittuaan lyhyen aikaa itsenäisenä yrittäjänä Verviers'ssä, Belgiassa, hän oli vuonna 1857 muuttanut Ruotsiin, palvellen siellä Wahlberg & Co:n kivipainossa Norrköpingissä. Tilgmannin Suomeen-muuton syynä oli kuitenkin osaksi tietty sukulaisuussuhde. Tilgmann oli vuonna 1861 mennyt naimisiin göteborgilaisen Amalia Lewinin kanssa, jonka veli David Herman oli jo noin neljännesvuosisadan ajan asunut Suomessa. Viime aikoina David Lewin oli ollut osakkaana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painossa yhdessä fil. tri Fredrik (Rietrikki) Polénin kanssa... Tilgmannilla tilannetta vaikeutti lisäksi jossakin määrin se seikka, että aika huomattava osa graafisen puolen parhaan ammattikoulutuksen saaneista työntekijöistä oli ulkomaalaisia. Luonnollisista syistä Ferdinand Tilgmann oli aivan erityisen mieltynyt saksalaisiin eikä suinkaan vähiten heidän kieltämättömän ammattitaitonsa vuoksi... Vielä niin myöhään kuin 1905 hänessä oli kylliksi ammatillista elinvoimaa perustaakseen paperinjalostusyrityksen Ab Chromo:n jonka erikoisalana tuli olemaan taidepainopaperin ja -kartongin valmistus."

Tilgmann perusti kirjapainon Helsinkiin 1869. Kolme vuotta myöhemmin hän osti kolme tonttia Antinkadun, nykyisen Lönnrotinkadun ja Annankadun kulmasta. Näille tonteille rakennettiin kirjapainotalo. Tilgmann oli Suomen ensimmäinen setelipainaja, sillä Suomen Pankki teetti setelit siellä. Enimmillään punatiilisessä 8-kerroksisessa kirjapainotalossa työskenteli n. 1.000 henkeä. Vuonna 1872 Tilgmannin kivipainossa painettiin Topeliuksen kuvitettu suurteos Matkustus Suomessa. Tilgmann oli maan suurin kirjapainoalan tuotantolaitos, siellä oli kirja-, kivi-, syvä- ja teräspaino. Kivipainokoneita oli 16, joilla tehtiin kaikki vaativat laakapainotyöt: arvopaperityöt, kartat, esitteet, koulujen opetuskuvat sekä kivikäsipainon puolella myös litografiavedokset.

Kemigrafia tuli Suomeen Tilgmannille valokuvaaja Michael Wagnerin ja kemigrafikopisti J. Schmiedbauerin kautta vuonna 1891. Kemigrafialla tarkoitettiin kuvalaatan valmistusta happojen avulla. Isot painokivet olivat miltein neliömetrin kokoisia ja niiden paksuus 6 cm. Tilgmannilla oli 5 000 kiven varasto. Vähitellen alkoi offsetin laadullinen kilpailuasema parantua, sillä painomenetelmän nopeus ja alistajien määrän väheneminen tekivät kivipainosta lopun. Tilgmann romutti koko kivipaino-osaston, eikä mitään myyty. Vuodesta 1972 Espoossa Suomenojalla. Tilgmann on ollut 1985–98 Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n (UPM Kymmene Oyj) ja vuodesta 1999 Editan tytäryhtiö. Se fuusioitiin vuonna 2000 Lauttasaaren Paino Osakeyhtiöön ja samalla sen nimi muutettiin Edita Label Oy:ksi. Kirjoittaja itse on ollut myös 1980-luvun alussa muutaman vuoden syväpainajana Tilgmanilla Suomenojalla Espoossa.

Ferdinand Tilgmanilla oli ensimmäisestä avioliitosta kolme poikaa, Knut, Ernst ja Herman, joista kaksi ensimmäistä jatkoivat isänsä kanssa kirjapainoalalla. Suomen kansalaisuuden Ferdinand Tilgmann oli saanut 1864.

Suomen Pankin setelipainosta on kirjoitettu kirja "Suomen Pankin setelipaino 1885-1985" (Suomen Pankin setelipaino 1985). Ferdinand Tilgmann toimi Setelipainon ensimmäisenä johtajana ja asiantuntijana aina kuolemaansa saakka vuoteen 1911. Suomessa toimivan Gemalto Oy:n Vantaan toimipiste (aiemmin Setec Oy) on entinen Suomen Pankin setelipaino, joka perustettiin 1885. Setelipainon uudisrakennus, kuparipaino, valmistui 1921 arkkitehti W. G. Palmqvistin suunnittelemana Helsingin keskustaan Rauhankatu 16, joka purettiin vuonna 1958. "1920-luvun alkua voidaan syystä pitää Suomen Pankin setelipainon historiassa, ellei aivan merkittävimpänä, niin ainakin selvästi käänteentekevänä jaksona. Muutamaan vuoteen ajoittui voimakas tekninen kehittyminen mittavine uudisrakennuksineen ja koneinvestointeineen. Tänä aikana edettiin myös kohti entistä turvallisempaa setelien valmistusta, kun oma kaiverrusosasto perustettiin. Setelipaino liitettiin organisatorisesti Suomen Pankin osaksi, ja viimein sen toimintakenttää laajennettiin, kun leimapaino kaikkine tehtävineen yhdistettiin setelipainoon... Painoteknisen kehityksen kannalta oli vuosien 1920-1921 uudistuksissa kyse kahdesta eri toimenpiteestä: Kliseelaitoksen perustaminen ei investointina ollut kovin merkittävä, mutta se edellytti ainakin aluksi ulkomaisen ammattityövoiman hankkimista setelipainoon. Kuparipainkoneiden hankinta sitä vastoin oli setelipainon siihenastisen historian suurin koneinvestointi. Ruotsista tilattiin vuoden 1920 kuluessa yhteensä neljä kuparipainokonetta... Setelipainon teknilliseksi johtajaksi palkattiin Ernst Tilgmannin välityksellä edellä mainittu berliiniläinen Erich Stahl, jonka vastuulle tulivat ns. esivalmistusosasto... Saksalaiset työntekijät saapuivat maahan helmikuun lopulla 1921; ryhmään kuului aluksi yksi piirtäjä, neljä kaivertajaa, valokuvaaja, kaksi galvanoplastikkoa ja työnjohtaja.

Vuonna 1991 se yhtiöitettiin. Gemplus S.A. osti Setecin vuonna 2005. Setec valmisti Suomen markkasetelit sekä passit ja muut turvapainotuotteet. Setec teki myös hetken euroseteleitä, kunnes niidenkin valmistus Suomessa lopetettiin. Nykyään Gemalto ei valmista Suomessa enää rahaa, vaan keskittyy passien, arvopapereiden (viisumit, lounassetelit, erinäiset todistukset jne.) ja id-korttien (pankkikortit, jäsenkortit, ajokortit ja henkilökortit) valmistamiseen ja tuotekehitykseen.

Valtioneuvoston kirjapaino

Einari Teräskivi ja Olavi Suominen ovat toimittaneet "Suomen kirjapainotaidon historiaa 1900-1942 (Helsingin Graafillinen Klubi 1942) josta lainaus sivulta 301 alkaen: "Senaatissa ja keskusvirastossa oli kuitenkin päässyt vallalle sellainen mielipide, että olisi taloudellisesti ja muissakin suhteissa tarkoituksenmukaista ja edullista valmistuttaa asetuskokoelmat, tilastot, valtiopäiväin esitykset, vuosikertomukset, kiertokirjeet ym. painotyöt, joiden joukossa oli luonteeltaan salaisiakin, omassa kirjapainossa senaatin laskuun. Tämän johdosta senaatin talousosasto heinäkuun 28 päivänä 1859 päätti, että Suomen valtion kustannuksella oli perustettava Helsinkiin kirjapaino, joka aloittaisi toimintansa seuraavan vuoden alusta. Valtiovaraintoimituskunnan tehtäväksi annettiin ryhtyä hankkimaan kirjasimia sekä muita työvälineitä ja tarvikkeita uutta kirjapainoa varten, jonka nimeksi samalla vahvistettiin Keisarillisen Senaatin Kirjapaino. Senaatin kirjapainoa alettiin lokakuussa 1859 sisustaa senaatintalon Ritarikadun puoleisen sivurakennuksen ensimmäiseen kerrokseen pihan puolelle. Uuteen kirjapainoon siirrettiin Suomen Pankin kirjapainosta se osa kirjasimia ja muita työvälineitä, joita oli pääasiallisesti käytetty siellä suoritetuissa senaatin ja keskusviraston töissä... Henkilökunnan muodostivat faktori, kaksi latojaa, painaja apulaisineen, ainoata painokonetta, sekä juoksupoika. Työntekijät siirrettiin kirjapainoon Suomen Pamkin kirjapainosta... Maamme tultua itsenäiseksi muutettiin kirjapainon nimi, Keisarillisen senaatin kirjapaino, v. 1918 Valtioneuvoston kirjapainoksi."

Olavi Perilä, Leo Eskola, Urpo Heikkilä, Helvi Josefsson, Ida Pelttari, Simo Riemunen, Antero Sarkila ja Raimo Tuomi "125-vuotias Valtion Painatuskeskus - historiaa ja nykypäivää" (Valtion painatuskeskuksessa 1984) lainaus sivulta 5: "Kun Helsingistä tuli Suomen Suurruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812, ei kaupungissa ollut yhtään kirjapainoa. Ensimmäiselle Helsingin kirjapainolle annettiin perustamislupa 1818 sillä ehdolla, että uusi paino olisi valmis ottamaan vastaan myös valtion töitä... Suomen itsenäistyttyä kirjapaino sijoitettiin vuonna 1918 valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Vuonna 1954 laitos siirrettiin valtionvarainministeriön alaisuuteen. Keisarillisen Senaatin Kirjapaino muuttui yhteiskunnan mullistusten myötä Suomen Senaatin Kirjapainoksi vuonna 1917 ja seuraavana vuonna Valtioneuvoston kirjapainoksi."

Helsingin Sanomat

Yrjö A. Jäntti "Kirjapainotaidon historia" (WSOY 1940)  lainaus sivulta 408: "Hufvudstadsbladetin perustettua oman kirjapainon jäi Aug. Schaumannin omista kirjapaino aivan vähäiselle töille. Kun liikkeen nimikin (Hufvudstadsbladetin kirjapaino) oli vanhentunut, katsoi Schauman parhaaksi v. 1889 muuttaa kirjapainonsa osakeyhtiöksi samalla siihen yhdistettiin kollegianasessori Woldemar Westzynthiuksen edellisenä vuonna huutokaupasta ostama Helsingfors Dagbladetin kirjapaino. Uuden kirjapainolaitoksen nimeksi tuli Helsingin sentraalikirjapaino, myöh. Keskuskirjapaino (Helsingfors Centraltryckeri). Kirjapainon painotöinä tulivat olemaan mm. valtiopäiväasiakirjat ja joukko ruotsinkielisten kustantajien teoksia. V. 1897 siihen liitettiin E. A. Favorinin suurehko kirjansitomo, jonka yhteyteen muuten v. 1890 oli perustettu maan ensimmäinen stereotypialaitos; kirjapaino ja kirjansitomo sijoitettiin samalla omaan taloon Bulevardi 2:een, josta se maailmansodan jälkeen muutti Töölön kaupunginosaan samoihin aikoihin kuin se oston kautta sirtyi Eugé Nygrénin haltuun. Tästä kirjapainossa on viime vuosina painettu verraten runsaasti myöskin Ruotsin markkinoille tarkoitettuja kirjoja. 1880-luvun puolivälistä alkaen voimakkaasti eteenpäin rynnistävän kirjallisen ja tietoisesti eurooppalaistumaan pyrkivän 'Nuoren Suomen' piirissä heräsi vuosikymmenen lopulla uuden suomalaisen sanomalehden perustamisajatus. Tuloksena oli Päivälehti, joka alkoi ilmestyä v:n 1890 alussa Eero Erkon ollessa päätoimittajana ja lukuisten eturivin kirjallisten kykyjemme toimiessa lehden vakinaisena avustajina. Lehdelle tarvittiin tietysti oma kirjapaino, joka saatiinkin v. 1891 pystyyn Päivälehden kirjapainon nimellä. Huomattavimpana koneena siinä oli aluksi Sentraalikirjapainosta ostettu entinen Helsingfors Dagbladin Marinonikaksoispainokone. Sanomalehden lisäksi painettiin kirjapainossa jo 1890-luvulla huomattava määrä suomalaista kirjallisuuttakin. Päivälehden useat lakkautukset sortovuosien aikana tuottivat kirjapainolle harmeja ja vaikeuksia, mutta tarmokkaan faktori Emil Vainion, joka v. 1900 tuli kirjapainon johtajaksi, onnistui kuitenkin selviytyä niistä eri tahoilta runsain määrin saamiensa 'siviilitöiden' avulla. Kun lehti v. 1904 lopullisesti lakkautettiin, perustivat eräät sitä lähellä olleet henkilöt uuden osakeyhtiön nimellä Helsingin Uusi kirjapaino osakeyhtiö, joka osti Päivälehden kirjapainon. Myöhemmin samana vuonna saatiin lupa uuden lehden, Helsingin Sanomain julkistamiseen, jota varten perustettiin eri yhtiö nimellä Sanoma Osakeyhtiö. Helsingin Sanomat alkoi ilmestyä v:n 1905 alussa saavuttaen nopeasti suuren levikin. Kirjapainon huomattavana työnantajana oli Kustannusosakeyhtiö Otava, joka ennen oman kirjapainonsa perustamista (1908) painatti siinä suuren joukon julkaisustaan. Myöhemmin erikoistui Helsingin Uusi Kirjapaino kokonaan sanoma- ja aikakauslehtipainoksi."

Otava Helsingissä

Suomessa 1800-luvun lopulla Suomeksi kustannetut kirjat olivat käännösten laadun suhteen monesti huonoja ja tämän vuoksi oli tarve kustantaa Suomen kielellä kielellisesti laadukasta kirjallisuutta, sekä korjata markkinoilla ollut puute. Hannes Gebhard ja Eliel Aspelin-Haapkylä perustivat Otavan vuonna 1890. Gebhard johti kustantamoa vuoteen 1892, jolloin toimitusjohtajaksi nimitettiin 24-vuotias filosofiankandidaatti Alvar Renqvist 17.12.1892 tehtävästään eronneen Hannes Gebhardin tilalle, joka oli tuttaviensa avulla löytänyt seuraajansa.

Alvar Ranqvistin isoisä Henrik Renqvist (s. 1.8.1789 e. Heikki Kukkonen Ilomantsista) oli ollut 1830-40 luvulla kirjailija, suomentaja, kustantaja ja kirjakauppias papin toimen ohessa. Yhden miehen työnä aikaansaatu laaja kustannustuotanto ja sen tehokas levitys oikeuttavat Henrik Renqvistille kunniasijan maamme kirjallisuuden ja kirjakaupan historiassa. Renqvistillä oli oma noin puolensataa ihmistä käsittävä asiamiesverkosto heränneiden ystäviensä keskuudessa ja hän harjoitti myyntiä myös yksityisteitse. Toimintansa viimeisissä vaiheissa hän saattoi käyttää varsinaisia kirjakauppaliikkeitä, joita silloin oli jo kaikissa isoimmissa kaupungeissamme.

Alvar Renqvist pysyi Otavan johdossa 55 vuotta ja jäi myös kirjakauppalaitoksemme historiaan perustamalla vuonna 1893 yhdessä Gösta Brandersin kanssa Akateemisen Kirjakaupan. Alvar Renqvist perustaa Otavan kirjapainon vuonna 1908 Helsinkiin. Alvar Renqvistin jälkeläiset muuttavat sukunimensä Reenpäiksi 1935. Otavan kirjailijanimimerkki K. A. Järven taakse kätkeytyy Oululaista syntyperää oleva K. A. Mällinen (1869-1942) ja oli Otavan ensimmäisiä kirjailijoita. Ensimmäinen Mällisen teos oli nimeltään Työmiehiä 1891 Otava.

Vuonna 1906 Otavassa huomattiin kirjapainojen ja sitomoiden nostaneen painatushintoja työnpaljouden vuoksi. Tämän vuoksi Otavassa ryhdyttiin alustaviin toimiin oman kirjapainon ja sitomon perustamiseksi. Otavan kirjapainon johtajaksi kiinnitettiin Kauppakirjapainon silloinen faktori Lauri Lyytikäinen. Lyytikäinen toimi Otavassa 1907-17. Vuonna 1908 Otavan oma kirjapaino ja sitomo valmistui, mikä oli yksi merkittävämpiä tapauksia yhtiön toiminnassa. Kalle Koistinen tuli 1908 Otavan sitomon johtajaksi. Vuonna 1911 Otava joutui kärsimään tappioita kirjaltajalakon vuoksi. Kirjapainon väkimäärä pidettiin alhaisena, jotta oli ylityömahdollisuus lisätä ansioitaan.

Alvar Renqvistin juhlajulkaisussa hänen täyttäessään kuusikymmentä vuotta 15.2.1928
Otava oli seuraava selvitys Otavan kirjapainosta: "V:n 1909 lopussa oli Otavan kirjapainossa 7 painokonetta, 3 latomakonetta ja 1 valinkone sekä muutamia pieniä työkoneita. Sitomossa oli 23 erilaista työkonetta. Kirjapainossa oli silloin 10 ja sitomossa 11 moottoria. Liikkeen kasvaessa on sekä toimisto- että varastorakennuksia ja tehdaslaitoksia tuntuvasti suurennettu. Niinpä kirjapainossa on nykyään 16 painokonetta, 7 latomakonetta ja 4 valinkonetta sekä useita pienempiä työkoneita. Sitomossa on nyt kaikkiaan 65 erilaista työkonetta. Kirjapainossa on 27 ja sitomossa 35 moottoria... Hietalahdessa Otava omistaa tilavat huoneistot syvennyspainolaitostaan varten, joka hankittiin v. 1921 ja oli ensimmäinen syvennyspainolaitos maassamme. Siellä painetaan mm. Suomen Kuvalehti, jonka painos v. 1928 on 140,000 kpl."

Syvennyspainokoneesta käytetään nykyään syväpainokone nimitystä. 8 tunnin työpäivän tultua voimaan päätti johtokunta toukokuussa 1917 ottaa kirjapainossa käyttöön kaksivuorotyön. Venäjän vallankumousta seurannut levoton aika vei vakaviin sosiaalisiin häiriöihin myös Suomessa. Kirjaltajain lakko oli heinä-elokuussa 1917. Tammikuussa 27 päivä 1918 alkoi viikon kestänyt suurlakko ja sitä seurasi vapaussota, jonka aikana Otavan toiminta joutui miltei kokonaan pysähdyksiin ja pääsi uudestaan käyntiin Helsingin valtauksen jälkeen.

Nämä Otavan Ilomantsin Kukkoset ovat minun (kirjoittajan) sukua myös isoäitini Hilja os. Kukkosen kautta. Tässä lisätietoa Ilomantsin Kukkosista:

Anna-Maija Raittilan "Suomen kirkkohistoria" kirja toteaa: "Henrik Renqvist (1789-1866) kiersi kulkukauppiaana Oulun ja Karjalan välillä. Näillä kauppamatkoilla hän tuli tutkineeksi Arthur Dentin Totisen kääntymisen harjoituksesta. (tämä kirja on edelleenkin saatavilla EV. Lut. Herätysseura r.y:n julkaisemana). Tuo kirja paljasti, että häneltä puuttui elävä usko. Ystävien rohkaisemana hän valmistui 28 vuotiaana papiksi. Kun hän siirtyi papinvirkaansa Liperiin, hän huomasi joutuneensa sangen pimeään Karjalaan. Laajassa pitäjässä oli vallalla tietämättömyys, taikausko ja paheellinen elämä. Uuden apulaispapin laskelman mukaan kaksi kolmesta pitäjän miehistä oli juoppoja, ja vain neljäsosa täysi-ikäisistä seurakuntalaisista osasi lukea. Sairaskäynneillä hän ei keskustellut vain sairaan kanssa, vaan otti sielunasiat puheeksi koko talonväen kesken. Jokaisessa kodissa, mihin hän poikkesi, hän esitti kysymyksiä, piti hartauksia ja polvirukouksia. Vähitellen hedelmät alkoivat näkyä. Renqvistin kolmantena virkavuotena herätykset levisivät yli koko seurakunnan. Toisista pitäjistäkin tuli kansaa hänen jumalanpalveluksiinsa ja seuroihinsa, varsinkin miesväkeä ja nuorisoa. Seurauksena oli myös tapojen korjautuminen. Yksinomaan hänen uuttera kirjallinen työnsä tuotti noin 60 teosta, pääosaltaan käännöksiä (esim. Viinan kauhistus). 1840-luvun alussa renkvistiläinen herätys levisi voimakkaana koko Laatokan-Karjalaan sekä pohjoisessa Ilomantsiin ja lännessä Mikkelin tienoille." Osmo Durchman & Lotte Reenpään kirjassa Kukkonen, Renqvist Reenpää suku sanotaan lisäksi näin Henrik Renqvististä: "Svartholman vankilan saarnaaja 1826. Sortavalan kappalainen 1835. Kuollut Sortavalassa 1866. Seurakuntalaiset pystyttivät hänelle hautapatsaan 1887 ja 1943 pystytettiin muistomerkki hänen pappilansa paikalle Sortavalassa. Sodan jälkeen pystytettiin uusi muistokivi vuonna 1953 Ilomantsin kirkon kupeelle." Helsingin Sanomissa oli artikkeli Musta saaren linnakkeesta eli Svartholmasta. Loviisa perustettiin 1745 raja- ja linnoituskaupungiksi. Degerbyn ratsutilan mukaan nimetty kaupunki muuttui 1752 Loviisaksi Ruotsin kuningattaren Loviisa Ulriikan mukaan. Svartholmaa alettiin rakentaa 1747 ja se sijaitsi vain kymmeniä kilometrejä suojattomalta itärajalta länteen. Svartholma oli tärkeä kuninkaantien suojana. Linnoituksen suunnitellut Augustin Ehrensvärd oli innokas kasvien tutkija. Hänen tiedetään olleen kirjeenvaihdossa Uppsalalaiseen Carl Linnén kanssa.

Hämeenlinna

Aukusti Simojoki kirjassaan "Arvi A. Karisto osakeyhtiö 1900-1950" (Arvi A. Karisto osakeyhtiön kirjapaino 1950), jossa kauppaneuvos Karisto e. Karlsson kertoo kirjankustantamon synnystä näin: "Vuosi 1900 oli maamme kansalaiselämässä raskasta aikaa. Edellisenä vuonna alkanut valtiollisten oikeuksiemme sorto oli vastapainoksi herättänyt monenlaista kansalaistoimintaa, jonka tarkoituksena oli kansamme sivistystason kohottaminen, sen yksilöjen valistus ja kehitys, voidaksemme vastustuskykyisinä kestää idästä päin yhä vaarallisempina uhkaavia iskuja. Niinpä perustettiin kotikouluja tietojen levittämiseksi ja seuroja itsekasvatuksen tehostamiseksi ja toisaalta suunniteltiin sanomalehtiä ja kaikin tavoin edistettiin niiden leviämistä. Jokainen valveutunut yksilö tunsi velvollisuutensa: tehdä kukin kaikkensa itsensä ja ympäristönsä kehittämiseksi, kansan kokonaisuudessaan nostamiseksi valistuneeksi, itsenäisyytensä arvosta tietoiseksi."

Syyskuussa 1900 syntyi yhtiö Boman & Karlsson, jonka toisena osakkaana oli hämeenlinnalainen kirjapainonjohtaja Aug. Boman. Yhtiön tarkoituksena oli julkaista nuorisolle joululehteä, jonka jälkeen ryhtyivät kirjoja kustantamaan mm. seuranäyttämöjä varten kirjasarjan (kotimaisia aatteellisia näytelmäkappaleita). Vuonna 1902 kustantamo julkaisi 20 julkaisua mm. K. A. Järven e. Mällinen"Sanomalehtipoika" kirjan. Kirjapaino sai alkunsa myös vuonna 1900, mutta se oli silloin erillinen ja oli nimeltään Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino, jonka perustaja oli Kusti Laurén. Vuonna 1917 perustettiin Arvi A. Karisto Osakyhtiö johon yhdistettiin O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino ja O. Y. Hämeen sitomo ja konttorikirjatehdas.

Annukka Ahopalo on julkaissut kirjapaino Erwekon historian alkaen vuodesta 1877 nimellä: "Erwekon vuosikymmenet, omenapuutarhasta Suomen parhaaksi kirjapainoksi".

Porvoo

Porvoon ensimmäinen kirjapaino perustettiin v. 1829. Perustaja oli C. L. Hjelt. Hjeltin kirjapaino lakkautettiin v. 1835, mutta välittömästi P. Widerholm avasi uuden kirjapainon. Widerholm osti Vaasasta maamme ensimmäisen pikapainokoneen. Widerholmin kirjapaino muutti 1850-luvun lopussa Helsinkiin, Porvoo jäi lyhyeksi aikaa ilman kirjapainoa.

Kirjakauppias G. L. Söderström perusti uuden kirjapainon v. 1860. Latomo- ja painohuoneiden pinta ala oli ensimmäisien vuosien aikana 50 neliötä ja vuosituotannon suuruus keskimäärin sata arkkia.

Turkulainen Chr. Ludv. Hjelt sai senaatilta privilegion perustaa Porvooseen kirjapainon vuonna 1828. Turun palo oli estänyt Hjelttiä heti aloittamasta Porvoossa, vaan hän aloitti kirjapainoalan toimintansa vasta 1829 vapunpäivänä.  C. L. Hjeltin kirjpaino aloitti toimintansa Porvoossa kirjapainokisälli Nils Rosenblomin ja kahden oppipojan avulla. Kirjapainossa painettiin mm. Svartholman vankilan pappina toimineen Henrik Renqvistin kirjasia. Kirjapaino lopetti toimintansa vuonna 1835 kannattamattomana.

Porvoolainen nuori kirjakauppias Gustaf Leopold Söderström (s. 1844) ja jätti senaatille 1858 Porvoon tuomiokapitulin puoltolauseella varustetun anomuksen saada perustaa Porvooseen uusi kirjapaino. Maaliskuun 29 päivänä 1859 senaatti antoi privilegion velvoituksella kahden vuoden sisällä saada kirjapainotoiminta käyntiin. Puolentoista vuoden kuluessa hankittiin painokone ja kirjakkeet, palkattiin Widerholmin kirjapainon kisälli Karl Johan Forstén faktoriksi ja pari oppipoikaa apulaisiksi.

Kirjakauppias, varakonsuli Gustaf Leopold Söderströmin vaimo oli Hilda Eugenia os. Winter s. 1840 hovineuvos Alexander Emanuel Winterin ja Amalia Vilhelmina Elfströmin tytär. Werner Leopold Söderström s. 1860 ja avioitui vuonna 1883 serkkunsa Viola Emilia Winterin s. 1859 Turussa kanssa. Viola oli eversti Alexander Emil Winterin ja Matilda Platanin tytär. Tämä Winterin suku on saksalaista alkuperää 1600-luvulta Viipurin porvareista lähtenyt. Vuoden 1888 alussa Werner Söderström osti isänsä kirjapainon ja antoi sille oman nimensä. Työpäivä kirjapainossa ja kustantamossa oli alkanut kello kuusi työntekijöille pidetyllä aamuhartaudella ja töitä oli riittänyt myöhäiseen iltaan saakka. Werner Söderströmin kirjapainon johtajana toimi Hugo Winter s. 1872 Violan veli, joka oli opiskellut kirjapainotaitoa ulkomailla.

Werner Söderströmistä tuli osakeyhtiö 1904. Edelleen vuonna 1904 lauantaisin WSOY:llä pidettiin työviikon päätteeksi jumalanpalveluksia. Werner Söderström kuoli 1914. Vuoden 1918 tapahtumista WSOY selvisi hyvin. Kansalaissodan johtohahmoja oli Porvoolainen Uusimaa-lehden erotettu toimittaja Kullervo Manner. Kullervo Manner pakeni Neuvostoliittoon. Jukka Paastela ja Hannu Rautkallio ovat tehneet kirjan: Rakas toveri, Kullervo Mannerin ja Hanna Malmin kirjeenvaihtoa 1932-33, WSOY 1997. WSOY:n kirjailija Mika Waltari on kirjassaan Isästä poikaan kertonut hyvin elävästi omakohtaisista kokemuksistaan kansalaissodasta.

1920 kirjapainoon oli tilattu Saksasta ja Yhdysvalloista höyrykone ja dynamo, sekä kaksi latomakonetta ja kaksi arkin taittokonetta, kultauskone jne. Ja vuonna 1924 kirjapaino hankki runsaasti lisää koneita. Vuonna 1926 kirjapaino hankki aikakauslehtien painamista varten suuren sylinteripainokoneen ja syväpainolaitoksen. Uuden laitoksen käynnistämiseen tarvittiin saksalainen syväpainotekniikan uranuurtaja Weberiä. Syväpainotekniikalla saatiin kirjapainon tuottavuus nousemaan. WSOY:n toimitusjohtaja Jalmari Jäntti syntynyt Viipurin pitäjässä 9.4.1876. Vanhemmat työnjohtaja Matti Jäntti ja Maria Heiskanen. Jalmari Jäntin puoliso vuodesta 1904 Hildur Kalenius. Tuli vuonna 1899 Porvooseen Werner Söderströmin kustannusliikkeeseen kirjalliseksi apulaiseksi ja liikkeen muututtua osakeyhtiöksi vuonna 1904 ja hänet nimitettiin kirjalliseksi johtajaksi. Toimitusjohtajaksi hänet valittiin 1914. Jalmari Jäntin poika Yrjö Jäntti oli saanut tehtäväkseen WSOY:n historian kirjoittamisen. Perustana oli 400 -sivuinen laudaturtutkielma Porvoon kirjakauppa-, kirjapaino- ja kustannustoiminnan vaiheista vuoteen 1888.

Tampere

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö saa 1846 keisarilliselta senaatilta luvan kirjapainotoiminnan aloittamiseen Suomessa. Kirjapaino käynnistetään 1849 ja se aloittaa vuonna 1847 perustetun Suometar-nimisen sanomalehden painamisen. Lehti ilmestyi Uusi Suometar nimisenä 1869-1918 ja Uusi Suomi -nimisenä 1918-1991.

Uusi Suomi

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjapaino Osakeyhtiö saa 1846 keisarilliselta senaatilta luvan kirjapainotoiminnan aloittamiseen Suomessa. Kirjapaino käynnistetään 1849 ja se aloittaa vuonna 1847 perustetun Suometar-nimisen sanomalehden painamisen. Lehti ilmestyi Uusi Suometar nimisenä 1869-1918 ja Uusi Suomi -nimisenä 1918-1991. Vuonna 1919 perustettiin itse Uusi Suomi, joka oli kokoomuksen pää-äänenkannattaja vuoteen 1976 asti. Vuoden 1976 jälkeen Uusi Suomi julistautui riippumattomaksi porvarilliseksi lehdeksi. 1970-luvulla lehti ajautui kuitenkin taloudellisiin ongelmiin. Se alkoi olla ahdingossa 1980-luvun lopussa ja tappiollisen lehden viimeinen numero ilmestyi 29. marraskuuta 1991. Johanna Garam, Ahti Pohjalainen ja Unto Tikkanen ovat kirjoittaneet kirjan "Tapaus Uusi Suomi" (Otava 1992).
http://www.sanomalehtimiesliitto.fi/ARTIKKELIT/Uuden%20Suomen%20viimeinen%20nousu%20ja%20tuho_Vesikansa.pdf

Alma Media

Alma Median edeltäjäyhtiöiden juuret ulottuvat 1800-luvun puoliväliin, kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura käynnisti Uusi Suomi -lehden painamisen vuonna 1849. Vuosisadan vaihteen molemmin puolin perustettiin nykyisen Alman suurimpia sanomalehtiä, kuten Satakunnan Kansa 1873), Aamulehti (1881), Kauppalehti (1898), Pohjolan Sanomat (1915), Kainuun Sanomat (1917) ja Lapin Kansa (1928). Iltalehti ilmestyi ensi kerran vuonna 1980 Uuden Suomen kolmanneksi painokseksi. Vuonna 1988 Tampereen Kirjapaino Oy ja Uusi Suomi yhdistettiin. Yhtiö nimettiin myöhemmin Aamulehti-yhtymä Oy:ksi. Aamulehti-yhtymä julkaisi ensimmäisinä vuosina Aamulehteä, Iltalehteä ja Kauppalehteä. Myöhemmin siihen yhdistyivät Lapin Kansa (1995), Satakunnan Kansa (1996), Pohjolan Sanomat (1998) ja Kainuun Sanomat (1999).

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, jonka perustivat v. 1849 maisteri Paavo Tikkanen ja tohtori A. H. A. Kellgren. Paavo Tikkanen (2. maaliskuuta 1823 Kiuruvesi – 7. marraskuuta 1873 Helsinki) oli suomalainen toimittaja, runoilija, kääntäjä ja tunnettu suomalaisuusmies. Hän toimi Suomettaren päätoimittajana 1847–1850 ja 1856–1864. Tikkanen toimi myös liikemiehenä. Hän vuokrasi 1848 Herman Kellgrenin kanssa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta kirjapainon ja osti Öhmanin kirjakaupan haaraliikkeen Helsingistä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon johtajana toimi myös Robert Johan Ahlstedt (1850-1919). Kirjapainonjohtajalle kuuluneita kirjeitä, asiakirjoja, muistiinpanoja sekä kalentereita v. 1871-1919 sekä erilaisia painotuotteiden arkistokappaleita ja lehtileikkeitä v. 1640-1919 säilytetään Kansallisarkistossa (10 kansiota, 3 nidettä). Arkiston yhteyteen kuuluneet Suomen kirjansitojaliittoa koskevat ainekset on siirretty Työväen arkistoon 7.10.1977. Lisäksi Helsingin yliopiston kirjastossa vuodesta 1959 lähtien on ollut side Robert Ahlstedtin kirjapainotaidon historiaa koskevia kirjoituksia. Faktori Robert Ahlstedt (1850-1919), joka toimi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, tutki maamme kirjapainotaidon historiaa.

Syväpaino Helprint Oy perustettu 1998 fuusion seurauksena, Hertson ja SKK:n syväpainojen yhdistyttyä (SKK, eli Suomalaisen Kirjallisuuden Kirjapaino Oy, Ruoholahdenkatu 21 Helsingissä). On Suomen suurin syväpaino nykyään Mikkelissä, jonne se muutti Herttoniemestä Helsingistä. Helprintin entinen pääomistaja A-lehdet Oy myi Helprintin liiketoiminnat yhdessä muiden osakkaiden kanssa 1997 sveitsiläiselle UBS Capital BV:lle (Union Bank of Switzerlandin eli UBS AG:n tytäryhtiö) ja sijoitusrahasto MB Yritysrahoitukselle, jotka omistavat mm. ruotsalainen TINA-painokonsernin (Tryckinvest i Norden Ab).

Poriin perustetaan vuonna 1873 suomenkielinen Satakunta-lehti. Nuorsuomalaiset perustivat vuonna 1907 Satakunnan Sanomat -nimisen lehden. Nämä lehdet yhdistyivät vuonna 1917 Satakunnan Kansaksi.

Kunnallisneuvos C. W. Åkerlund (1840-1911) oli varattoman äidin poika Helsingistä. Hän oli Tampereen Suomalaisen klubin ja Aamulehden perustaja. Åkerlund kuului lehtiyhtiön johtokuntaan 27 vuotta. Tampereen Kirjapaino Oy julkaisee ensimmäisen Aamulehden 3.12.1881. Aamulehteä kustantava Tampereen Kirjapaino Oy hankki 1970 ja -80 luvuilla omistukseensa useita paikallislehtiä ja laajensi toimintaansa myös painotoiminnassa. Yhtiö hankki omistukseensa 1980-luvulla runsaasti myös tietotekniikka-alan yrityksiä. Suomen Liikemiesyhdistys perustaa vuonna 1898 liike-elämän tarpeisiin kerran viikossa ilmestyvän Kauppalehti -nimisen aikakauslehden. Vuonna 1918 lehti muuttui sanomalehdeksi. Vuonna 1958 lehden osti Uusi Suomi Oy.

Forssa

Forssan Kirjapainon historia on alkanut vuonna 1917, kun Esko Aaltonen perusti Forssaan lehden, jonka ensimmäinen numero ilmestyi muutama viikko ennen Suomen itsenäistymistä. Vuonna 1919 säädetyn painovapauslain jälkeen Esko Aaltonen perusti kirjapainon jolle antoi nimen Forssan Kirjapaino Oy. Forssan Kirjapaino oli ensimmäisten joukossa ottamassa silloin uutta offsetpainokonetekniikkaa vuonna 1972 ja samalla siirtyivät valoladontaan. Vuonna 2007 Acta Print Oy:n aikakauslehtiliiketoiminta siirtyi Forssan Kirjapaino Oy:lle ja ostetuista liiketoiminnoista muodostettiin Forssan Kirjapanon tytäryhtiö. Konsernin uudeksi toiminimeksi on otettu 2010 alkaen Forssa Print.

Vaasa

Maaherra Bror Cederström Vaasasta kirjoitti anomuksen kirjapainoprivilegiosta Georg Wilhelm Londicerille vuonna 1776 Tukholman kansliakollegiolle. Kollegio päätti ja antoi privilegion ja luvan perustaa Suomen toinen kirjapaino Vaasaan. Syyskuussa 1776 kirjapainon laitteet tuotiin raatimies Thölbergin laivalla Vaasaan. Londicer kuoli vuonna 1804, jolloin leski Anna Christina Londicer os. Sparman jatkoi kirjapainon toimintaa niin kauan kuin poika Carl Anton Londicer otti vastuun kirjapainon pyörittämisestä. Kirjapainon osti vuonna 1838 kauppaneuvos ja laivanvarustaja Carl Gustaf Wolff. Vaasaan perustivat 1838 kirjapainon ja kirjakaupan kauppaneuvos C. G. Wolff ja hovioikeuden notaari, tohtori C. J. Boy. Kirjapainon johtajaksi otettiin faktori P. M. F. Lundberg. Lundberg oli saanut ammattioppinsa isänsä kirjapainossa Tukholmassa, josta muutti Vaasaan. Vaasassa Lundberg jatkoi kirjakauppaa ja kirjapainoa käyttäen C. G. Wolffin liikenimeä vuoteen 1846 saakka, jonka jälkeen toiminta oli hänen omalla nimellään. Tässä kirjapainossa painettiin sanomalehti Wasa Tidning, joka oli kooltaan pieni ja ilmestyi kerran viikossa. Sen toimittajana oli edelleen kirjapainon toinen perustaja tri Boy. Pohjanmaalla siihen aikaan vaikuttanut voimakas herännäisyysliike toi paljon tuloja Lundbergin yrityksille. Hän suhtautui herännäisyyteen myötämielisesti. Kirjapainon menestymisen johdosta sinne hankittiin uusi pikapainokone, joka oli ensimmäinen Suomessa.

Kirjakaupan vanhentunut varasto ja muut syyt johtivat rahallisiin vaikeuksiin, minkä vuoksi Lundberg myi liikkeensä vuonna 1852 F. M. Saukolle ja Edward Renqvistille (s. 15.1.1828 Svartholma, jossa isä Henrik Renqvist e. Kukkonen oli Svartholman vankilan saarnaaja vuodesta 1826 alkaen ja kuoli ilmeisesti Pietarissa) Henrik Renqvistin (s. 1.8.1789 Ilomantsi) poika. Samana vuonna tulipalo hävitti Vaasan ja keskeytti kirjakaupan toiminnan. Seuraavana vuonna Renqvist ilmoittaa: "Kirjakauppa on taas avattu, ja löytyy siinä myötävänä kaikkia Suomalaisia kirjoja, niinkuin Virsi- ja Aapiskirjoja, Katekismuksia, Almanakkoja m.m., joka vanhoille ystäville ja halullisille ostajille ilmoitetaan."

Edward Renqvist valmistui ylioppilaaksi 20.6.1848 Porvoon lukiosta, johon tuli Porvoon koulusta 25.8.1845. Sai tulevan lankonsa, silloisen ylioppilaan F. M. Saukon kera erikoisoikeuden P.M. Lundbergin kirjakauppaan Vaasassa 16.12.1851. Teki vararikon 1852, kun kirjakauppa ja -paino olivat tuhoutuneet kaupungin palossa. Siirsi kirjakaupan Porvoon kirjakauppiaalle C. Ch. Gröhnille 19.12.1854. Sanomalehti Ilmarisen aputoimittaja. Sai Saukon kera Suomalaiselta Kirjallisuuden Seuralta matka-apurahan satujen ja laulujen keräystä varten Räisälässä, Kurkijoella, Hiitolassa ja Impilahdella 5.6.1860. Teki uudelleen vararikon Sortavalassa 1861. Kuoli naimattomana Pietarissa.

Oulu

Oulussa C. E. Barck aloitti kirjapainotoiminnan 1827 julkaisemalla pikkukirjasia ja Oulun Viikkosanomia. Ruotsissa syntynyt Christian Evert Barck oli 24 vuoden vanha tullessaan Turkuun 1819 ja ryhtyessään hoitamaan Pipliaseuran kirjapainoa. Vuonna 1826 Barck anoi senaatilta oikeutta perustaa kirjapaino Ouluun. Talousosasto 21.11.1826 suostui Barckin anomukseen. Barck ei osannut puhua suomea, mutta tästä huolimatta hän painatti suomenkielisiä kirjasia. Merkittävä toimenpide oli ensimmäisen oululaisen Oulun Viikko Sanomain perustaminen vuoden 1829 alussa. Lehden tarkoituksena tuli olemaan sikäläisen talousseuran avustaminen sen valistaessa rahvasta, lisäksi sen tuli valmistaa kansan mieltä vastaanottamaan uutta suomalaista virsikirjaa (virsikirjakomitea oli asetettu vähän aiemmin), edistää rahvaan keskuudessa siveellisyyttä ja vihdoin avustaa viranomaisia julkaisemalla heidän kuulutuksiaan ja ilmoituksiaan. Tämän jälkeen hän perusti kirjakaupan Ouluun.

Eino Railon kirjasta "Kyösti Wilkuna ihmisenä, kirjailijana, itsenäisyysmiehenä" (Kustannusosakeyhtiö Kirja 1930) sivulta 69 lainaus: "Lehti, jonka palvelukseen Wilkuna tällöin tuli, oli Kiusta eronneen toimittajan, ent. pohjalaisen ylioppilaan Juho Raappanan perustama ja toimittama... Oulun molemmat muut lehdet, Kaiku ja Louhi, olivat silloin kutakuinkin elinvoimaisia. Kaikua toimitti särmikkyydellään K. F. Kivekäs, joka oli tehnyt lehdestänsä vanhasuomalaisten politiikan kannattajan, Louhea toimitti Gust. Stenvik (Kivistö) nuorsuomalaisten ohjelman mukaisesti. Päästäkseen nyt sanomaan jotakin hänkin, Raappana heti alusta antoi lehdelleen kansanomaisen, työväen ja muiden vähäväkisten asioita puoltavan ja harrastavan leiman, alaotsakkeena 'Kansan kaikuja Oulusta ja Oulun läänistä', pysyen valtiollisessa taistelussa perustuslaillisen ohjelman kannalla. Tämä oli viisaasti harkittu, sillä Oulussa ei ollut vielä silloin työväen omaa lehteä,... Kaleva siis perustettiin onnellisella hetkellä, ja siitähän sen jatkuva kehityskin on hyvänä todistuksena. Yhdistipä se itseensä vanhoja Pohjanmaan kirjapainollisia perintäolojakin sikäli, että Raappana osti lehteänsä varten Christian Ew. Barackin kirjapainon, joka oli Oulun seudun vanhimpia 'graafillisia laitoksia' ja oli vuosikymmenien kuluessa uskollisesti painanut ne hengelliset kirjaset ja virret sekä maalliset arkkiveisut, joita ihmiskunta näilläkin 'raukoilla rajoilla' tarvitsi..."

Sortavala

Sortavala sai 1847 oman kirjapainon, kirjapainaja C. W. Holmströmin toimesta. Vuonna 1850 Holmström siirsi kirjapainonsa Viipuriin. Sortavalan Raamattutalo perustettiin 1915 julkaisemaan kristillistä kirjallisuutta. Sotien jälkeen kirjapaino muutti Pieksämäelle. Vuonna 1914 rakennettu talo on arkkitehti Väinö Leanderin piirtämä. Rakennus oli Luterilaisen Sisälähetysseuran kirjapaino Risti ja Raamattu. Sortavalan aikuinen rakennus on edelleen pystyssä Sortavalassa ja se toimii edelleen kirjapainona. Rakennuksen julkisivun yläosaan ilmestyi vanha suomenkielinen teksti Risti ja Raamattu vuonna 2003. Vuonna 2005 tämä RT-Print myi kirjapainotoimintansa Gummerus Kirjapainolle.

Kuopio

Kuopio sai ensimmäisenä maaseutukaupunkina suomalaisen kirjakaupan, jonka perustaja oli talonpoika Pietari Väänänen. Hän sai senaatilta privilegion vuonna 1818. Väänäsen myymä kirjallisuus oli hengellistä kirjallisuutta. Vuonna 1841 sai majuri J. A. Karsten Kuopioon toimiluvan kirjapainolle ja kirjakaupalle. Useamman omistusvaiheen jälkeen kirjapaino yhdistettiin 1878 perustettuun Kuopion Uuteen Kirjapainoon.

”Kirjapainotaitureiden kertomaa” kirjassa  (julkaisija Helsingin Faktoriklubi 1961) sivulta 152 alkaen Emil Halonen kertoo kirjapainoalalla olostaan Kuopiossa näin, josta tämä lainaus: ”Erityistä opetusta ei latojanoppilaille annettu, joku vanhempi latoja neuvoi alussa ja sitten sai itse selviytyä jatkosta. Kuopion Uudessa Kirjapainossa saivat oppilaat tehdä hyvin monipuolista työtä, pikkutöitä enimmäkseen, mutta tekstiä täytyi oppia latomaan mahdollisimman nopeasti, niin että kolme vuotta opissa oltua piti nopeudessa kilpailla ulosoppineitten kanssa. Backmanin painossa olivatkin oppilaat erittäin nopeita ’uksin’ ladonnassa, kun taasen Kuopion Uuden Kirjapainon pojat olivat monipuolisempia… Syytä lienee mainita kuopiolaisten kirjaltajien kaukokaipuusta. Olin elokuun 15. pnä ollut opissa neljä vuotta. Ilmoitin, että nyt alkaa viides oppivuosi ja että palkkakin tästä lähtien olisi 45 mk kuukaudessa. ’Odota, vuoden alusta tulee korotus’, sanottiin. En odottanut vaan aloin heti jatkaa ruotsin kielen opiskelua ja lokakuun 15. pnä läksin Tukholmaan, 100 mk taskussa, josta maksoin kaikki matkani. Sain paikan Thaveniuksen perillisten kirjapainossa Scheelenkadun varrella, Kungsholmassa. Paikka jossa seisoin, oli jo aikaisemmin ollut kovin kuopiolaisten miehittämä. Vanhempi latoja, joka seisoi takanani, sanoi tässä ennen minua seisoneen Frans Miettisen, Lauri Lyytikäisen ja Gust. Vuorenjuuren. Vuosisadan alussa, ennen minua, oli Tukholmaan tullut Aatu Puustinen. Minun jälkeeni, vajaan vuoden ajalla, tulivat Armas VuorenjuuriArvi Antikainen, Ferdinand Puustinen, kirjansitoja Kalle Koistinen, Jussi Rissanen (hänen matkansa jatkui Amerikkaan), myöhemmin E. Happonen. Olihan tässä jo tarpeeksi kuopiolaisia, kun vielä lisään toimittaja Pekka Brofeldtin rouvineen ja erään kirjansitomon johtajan, jonka nimi oli luultavasti Aspegren… Noin pari vuotta myöhemmin matkusti Malmströmin painosta latoja, nimi taisi olla Lindfors, Australiaan ja painaja Kuopion Uudesta Kirjapainosta Amerikkaan… Siirryn jutussani vuoteen 1912, edelleen kaukokaipuun merkeissä. Kun tulin Chicagoon, niin ensi iltana jouduin seuraan, jossa ei tarvinnut vieraita kieliä. Selvällä savolla tulj toimeen. Siellä iltaansa viettämässä olivat kirjansitoja Kalle Tuukkanen, Mömmö, entinen kansanedustaja Vilho Boman ja entinen kansanedustaja, painaja Aatu Boman.”

Kuopiolaisen faktori Pekka Närhen (s. 1928 Käkisalmi, k. 2009 Kuopio) kertomus: "Eino Närhi oli pyytänyt Pekka Närheä Äänekoskelle kirjapainoon töihin, sillä Pekka oli jäänyt sodan jälkeen postityöstä vapaaehtoisesti pois, koska eräs poika tarvitsi työpaikkaa Pekkaa enemmän. Työtilanne vaikeutui miesten palattua rintamalta kotiinsa. Eino ja Pekka Närhi olivat olleet töissä Helsingin Kansakoulukadulla Ajansuunta nimisessä kirjapainossa latojina. Ensin he asuivat lähellä Porkkalaa ja myöhemmin Käpylässä. Pekka Närhi sai sodan jälkeen ostettua vain lääkäreille ja pastoreille tarkoitetun Hermes-polkupyörän, koska polkupyörän tilaaja oli perunut tilauksensa ja Pekka oli kysellyt polkupyörää. Polkupyörä maksoi silloisen latojan kuukausipalkan verran eli 16 000 markkaa. Vapaa Sana lehti vaati Einoa vapautettavaksi töistä, koska oli latonut latojan huomautuksen. Eino Närhi vietiin myös poliisin toimesta Ratakadulle kuulusteluihin, sillä Vapaan Sanan toimituksen ikkunoita oli rikottu. Eino voitti Vapaa Sana lehteä vastaan käymänsä riitajutun. Seuraavana vuonna 1951 Eino muutti pysyvästi Ruotsiin. Eino oli saanut koko palkan myös lomautetulta ajalta. Eino Närhi oli toiminut konelatojaseuran sihteerinä."

Joensuu

Joensuuhun perusti H. Piipponen vuonna 1874 kirjapainon, joka toimi osakeyhtiömuodossa, jonka nimenä on ollut Painoyhtiön kirjapaino, Joensuun painoyhtiön kirjapaino, Joensuun kirjapainoyhtiön kirjapaino ja Joensuun kirjapaino-osakeyhtiön kirjapaino, kunnes se liitettiin
vuonna 1899 perustettuun Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy:n.

Kirjakaupat Suomessa

Artturi Virtanen on kirjoittanut kirjan ”Suomen kirjakaupan- ja kustannustoiminnan vaiheita” (Suomen kustannusyhdistys 1958) mm. näin: Suomen kustannus- ja kirjakauppatoiminnan historian juuret löytyvät siitä, kun Turun hiippakuntaa varten tilattiin katolisen kirkon julkaisema ”Missale Aboense”, Bartholomaeus Ghotanilta Lyypekistä 1488. Tilaajana ja julkaisijana oli Turun tuomiokapituli, jota voidaan pitää ensimmäisenä kirjankustantajana. Tämän ja seuraavien kirjojen menekin lisäämiseksi saattoivat kaniikit käyttää lupausta, että jokainen kirjan ostaja saa neljänkymmenen päivän synninpäästön. Kirkko ei myynyt siihen aikaan kirjoja maallikoille.

Pietari Wald ei itse kustantanut painamiaan kirjoja, vaan kustantamisesta vastasivat kirjojen teettäjät. Vaikka Sigfrid Salko kustansi vain Manuale-kirjan, häntä on pidettävä maamme ensimmäisenä kirjankustantajana, koska ryhtyi siihen liiketoimen kaltaisesti. Akatemian ensimmäisenä kirjansitojana toimi vuodesta 1642 alkaen saksalaissyntyinen Friedrich Elers. Kirjansitojien oli myytävä kirjansa kohtuuhintaan sekä ylioppilaille ja akatemialle. Akatemian velvollisuus oli valvoa etteivät kirjansitojat levittäneet asetusten vastaista kirjallisuutta. Turun akatemian perustaminen sai aikaan myös ensimmäisen kirjakauppaliikkeen syntymisen.

Vuonna 1642 Turkuun saapui lyypekkiläinen kirjamyyjä Laurentius Jauchius (Lorentz Jauch), mukanaan kirjavarasto Pietari Brahen suosituksesta. Jauchiukselle anomuksesta myönnettiin oikeus kirjakaupan harjoittamiseen ja etuoikeuksia ja vapautuksia kaupungin maksuista, tulleista ja lisenseistä. Konsistorin ehtona oli ettei hän saisi tavoitella häpeällistä voittoa, uskollisesti huolehdittava akatemian kirjatarpeista ja varottava tuomasta tai tuottamasta uskonnolle vahingollisia kirjoja, sekä laadittava akatemialle luettelo Saksan, Hollannin ja muiden maiden kirjoista tehtäviä tilauksia varten. Jauchiuksella oli liiketoimintaa myös Baltian maissa. Vuonna 1655 hän ilmoitti konsistorille, ettei voi pitää enää vakinaista kirjakauppaa Turussa, koska hän toimi Tallinnassa.

Jarl Hellemann on kirjoittanut kirjan ”Kirjalliset liikemiehet” (Otava 2002), kirjassa tutustutaan kustantajapersoonallisuuksien historiaan, Alvar RenqvistY. A. JänttiEsko Aaltonen jne. Kaikki kirjassa mainitut kustantajat olivat taustoiltaan, katsomukseltaan ja elämäntarinoiltaan erilaisia, mutta yhteistä heille oli kirjojen tekemisen intohimo ja käsitys siitä mitä intohimon toteuttaminen vaatii. Esko Aaltosesta Helleman toteaa, että kustannusyritys Gummeruksen toimitusjohtaja Aaltonen nosti Gummeruksen 1930-luvulla maan keskeiseksi kirjalliseksi vaikuttajaksi. Kaarle Jaakko Gummerus perusti yhtiön 1870-luvulla. Monipuoliseksi kustannus-, kirjakauppa- ja kirjapainotaloksi kasvanutta yhtiötä oli 1900-luvun alussa koetelleet monet vaikeudet.

Tuija Laine on kirjoittanut kirjan "Kolportöörejä ja kirjakauppiaita - Kirjojen hankinta ja levitys Suomessa vuoteen 1800. (SKS 2006), josta lainaus sivulta 13: "Erityisen merkittävää koko Euroopan kannalta on ollut saksankielisellä alueella käyty kirjakauppa, koska pian kirjapainotaidon keksimisen jälkeen Euroopan keskeiseksi kirjakauppa-alueiksi muotoutuivat Leipzigin ja Frankfurtin kirjamessut. Myös Suomen kirjanvälityksen juuret ovat lujasti saksalaisessa maaperässä. Saksalaiset kiertelivät Suomessa kauppamatkoillaan ja heiltä paitsi ostettiin kirjallisuutta omaksuttiin myös myyntimenetelmiä. Lisäksi saksankielisellä kirjallisuudella on meillä ollut perinteisesti vankka asema aina 1900-luvulle saakka. Saksan ohella Virossa ja Ruotsissa käydyllä kirjakaupalla on niin ikään ollut tärkeä merkitys suomalaisille... Vasta Turun piispan ja akatemian varakanslerin (vuodesta 1664) Johannes Gezelius vanhemman aktiiviset pyrkimykset oman paperimyllyn ja kirjapainon perustamiseksi johtivat siihen, että sekä pedagogioissa ja triviaalikouluissa käytettävää kirjallisuutta että kirkollisia kirjoja ryhdyttiin julkaisemaan Suomessa laajamittaisesti. Toimiessaan Baltiassa ensin Tarton akatemian kreikan ja itämaisten kielten professorina ja sittemmin Liivinmaan superintendettinä Gezelius oli pyrkinyt huolehtimaan koulu- ja oppikirjojen tuotannosta sekä joidenkin kirjojen painattamisesta Baltian tarpeisiin. Tultuaan Turkuun 1664 hän jatkoi Tartossa ja Riiassa aloittamaansa kirjailija- ja kustannustoimintaansa. Jo talvella 1665 hän kiinnitti konsistorissa huomiota akatemian kirjapainon kehnoon varustetasoon. Piispa oli tyytymätön myös kirjapainaja Hanssoniin, jonka palstaladelmia hän piti liian pieninä ja painotyötä kohtuuttoman kalliina... Oma sitoja, paperintuonnin tullivapaus, osittainen omavaraisuus paperin suhteen ja kirjojen massatuotanto saivat aikaan sen, että piispa kykeni, lupaustensa mukaisesti, tuottamaan huomattavasti halvempia kirjoja kuin upsalalais- ja tukholmalaispainot. Sekä Lietzen että Gebhardt harjoittivat myös kirjakauppatoimintaa... Gezelius meni kirjallisuuden levitystoiminnassaan edeltäjiään askelta pidemmälle. Hän ei tyytynyt kaupittelemaan kustanteitaan  tarkastusmatkoilla, vaan palkkasi useita kolportöörejä, jotka kiertelivät ainakin Turun hiippakunnassa ja Tukholmassa tarjoamassa Gezeliuksen kirjapainon tuotantoa niin papeille kuin maallikoillekin... Kolportööritoiminnan ohella Gezelius myi kirjoja Turussa. Kirjapainoilla oli oikeus myydä omia julkaisujaan painossa sitomattomina. Gezelius, joka oli huolehtinut painatteidensa sidottamisesta palkkaamalla oman sitojan, myi sekä sidottuja että sitomattomia julkaisuja. Kirjapainon yhteydessä on ilmeisesti ollut jonkinlainen kirjakauppa, sillä vuonna 1689 Gezelius luettelee joukon kirjoja, jotka ovat jo puodissa. Puodista tekivät hankintoja niin yksityishenkilöt kuin sitojat ja ilmeisesti tavalliset kauppiaatkin... Gezelius nuorempi kyllä painatti vuonna 1690 saamansa privilegion turvin koulukirjoja ja virsikirjoja, mutta pyrki kustantamaan etupäässä varmasti kaupaksi käyviä tuotteita... Gezelius nuorempi halusi pudottaa päältään kirjapaino- ja kustantajapiispan kapan, mitä osoittaa sekin, että varsin pian isänsä kuoleman jälkeen hän myi 1715 koko kirjapainon Henrik Christofer Merckellille."

Turussa yliopistonlehtori F. A. Meyer vuonna 1813 perusti kirjakaupan Turkuun ja muutti Helsinkiin, jossa jatkoi kirjakauppatoimintaa kuolemaansa vuoteen 1834 asti. Meyerin privilegio siirrettiin 1834 G. O. Waseniukselle, joka oli jo 1823 avannut kirjakaupan. Juutalaisuudesta luterilaiseksi kääntynyt Meyer Levin (Fredrik Anton Meyer), joka 1799 hyväksyttiin Turun Akatemian lääketieteelliseen tiedekuntaan. Hän toimi sittemmin yliopistonsa saksan kielen opettajana ja vuonna 1813 oli yliopiston kansleri Armfelt konsistorin suosituksesta myöntänyt hänelle akateemisen kirjakauppiaan oikeudet avoimen kirjakaupan pitoon. Meyerin anoessa oikeutta kirjapainon perustamiseen asettui konsistori 3.3.1815 pitämässään kokouksessa miltei yksimielisesti puoltamaan kilpailevan liikkeen perustamista. Meyerin kirjapainosta ei kuitenkaan jostakin tuntemattomasta syystä tullut mitään.

Mainostoimistoala

Aukusti Tuhka (vuoteen 1919 August Tuhkanen) syntyi Viipurissa 15.9.1895. Tuhka opiskeli litografiksi Wiipurin Kirja-& Kivipaino Oy:ssä saksalaisen Oskar Fuhrmanin johdolla. Tuhka työskenteli 1916 ensin Pietarissa Tehtar Kibell -nimisessä painossa ja syksyllä Moskovassa Venäjän väripainossa. Sisällissodan jälkeen 1919 Tuhka muutti Tampereelle. Erottuaan Kirjokuvan palveluksesta hän muutti Helsinkiin.Tällöin hän perusti 1924 yhdessä vaimonsa ja Viljon Korven kanssa Oy Litho Ab -kivipainon, joka kuitenkin meni jo seuraavana vuonna konkurssiin. Tämän jälkeen hän työskenteli Erwin, Wasey & Co -toimiston (myöhemmin Erva-Latvala) taideosaston päällikkönä ja kuului myös yhtiön johtokuntaan. Hän ei kuitenkaan tullut toimeen toimiston johtajan W. K. Latvalan kanssa. Vuonna 1926 Tuhka siirtyi mainospiirtäjäksi Uuden Suomen Reklaamitoimistoon, jossa toimi vuoteen 1929 saakka. 1920-luvulla suomalaisessa mainosmaailmassa koettiin raju murros, kun vanhantyyppisestä lehti-ilmoittelusta siirryttiin uusien mainostoimistojen lanseeraamaan amerikkalaistyyliseen mainontaan. Tuhka pärjäsi ammattitaitoisena litografina ja latojana mainosalalla hyvin. Hän hallitsi piirros- ja painotyön niksit perusteellisesti, minkä vuoksi hän solmi kiinteät suhteet Reklaamitoimiston piirtämön ja latomon välille samoin kuin kuvatuotannon puolelle.

Lähetyskirjapainot

Anglikaaninen kirkko lähetti 1800-luvun puolivälissä Robert Henry Codrington (s.15.9.1830 Wroughton, Wiltshire, k. 11.9.1922) -nimisen lähetyssaarnaajan (pappi) Norfolkin saarelle Tyynelle valtamerelle. Lähetyssaarnaaja vei matkassaan käsikäyttöisen painopuristimen melanesialaiseen saarivaltakuntaan. Pian hän muurasi rakennetun painotalon perustusta ja jo ensimmäisenä vuonna sieltä valmistui motan kielinen Johanneksen evankeliumi. Esteistä huolimatta lähetyskirjapaino tuotti vuosina 1868-1920 yli 150 painotuotetta, vuosittain almanakan sekä kahdesti vuodessa sanomalehden, jota painettiin 30 kielellä 300-1000 kappaleen painoksina.

Leonard Auala "Kerron elämästäni" (Kirjapiiri Oy 1978) kirjasta muutama lainaus. Leonard Auala oli Ambo-Kavangon kirkon ensimmäinen piispa. Helsingin yliopisto myönsi hänelle vuonna 1967 teologian kunniatohtorin arvon. Lainaus sivulta 53 alkaen: "Vihdoin lähetyssaarnaaja Tylväs pani minut kirjapainoon oppiakseni kirjapainotöitä. Siellä oli vanhempia kirjapainotyöläisiä kuten Festus Ambing ja Moses Viktor, äidin veljen Viktor Shikongon poika. Nämä vanhemmat työntekijät olivat neuvojiani opetellessani kirjapainotöitä... Kun kuningas tuli lähetysasemalle vierailemaan, Ngelundu, Tylväs, toi hänet katsomaan, miten kirjapaino toimi... Lähetyssaarnaajani joutuivat taas muuttamaan, nyt Ontanangasta Elimiin Uukuambissa.. Menimme sinne kirjapainomme kanssa. Ngalundu, lähetyssaarnaaja Tylväs, oli nimittäin siihen aikaan ainoa, joka pystyi olemaan kirjapainotyössä papinvirkansa ohella... Kirjapaino palasi siis Oniipaan, paikalle, jossa sen oli vuonna 1901 perustanut lähetyssaarnaaja Albin Savola. Kuten te kaikki tiedätte, Suomen Lähetysseura perusti Ambomaalle kirjapainon edistämään kansamme kehitystä. Ja että saisimme luettavaa ja lukemiseen tarvittavaa järkeä."

Sanomalehdistön vaiheet

1400- ja 1500-luvuilla oli ilmestynyt uutislehtiä, mm. augsburgilaisen kauppahuoneen Fuggerin julkaisema Zeitungen, jonka vuosikerrat 1568-1604 ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Ensimmäinen painettu lehti oli Kölnische Händel, jota itävaltalainen Micel von Aitsinger julkaisi vuodesta 1583 alkaen kauppamessuille saapuvia varten. Pariisissa 1665 oppineille tarkoitettu Journal des Scanvans (sittemmin Savants) on ilmestynyt kautta vuosisatojen. Ranskalaislehden vuosikertoja ensimmäisestä alkaen on katseltavissa Helsingin yliopiston kirjastossa. Suomessa ilmestyi ensimmäinen sanomalehti 1771 Turussa. Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti oli Suomenkieliset Tietosanomat. Vuonna 1782 Turussa julkaistiin Om Konsten att rätt behaga lehteä 16 numeron verran. Todennäköisesti lehden toimittaja oli pastori Samuel Lizelius, ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomenkielisten Tieto-Sanomien toimittajan, kirkkoherra Anders Lizeliuksen poika.

Päivälehti oli Eero Erkon 1889 Helsinkiin perustama vapaamielinen ja kulttuuriradikaalinen sanomalehti, joka ilmestyi vuoden 1890 alusta kuusi kertaa viikossa. Päivälehden ympärille ryhmittyi ns. Nuoren Suomen piiri, johon kuului mm. huomattavia taiteilijoita ja kirjailijoita. Sortokauden kiristyessä Päivälehdestä tuli perustuslaillisten johtava äänenkannattaja, mutta se lakkautettiin määräajaksi useita kertoja ja lopullisesti heinäkuun alussa 1904. Päivälehden seuraajaksi perustettiin Helsingin Sanomat. Päätoimittajat Eero Erkko1890–1902 ja Santeri Ingman (Ivalo) 1902–04. Päivälehden arkistosäätiön perustama Päivälehden ja sen seuraajan Helsingin Sanomien historiaa esittelevä Päivälehden museo avattiin Helsingin Sanomien entisissä toimitiloissa Ludvigin kadulla Helsingissä 2001.

Tapettipainatus

Tukholman Nordiska museet (www.nordiskamuseet.se) on tapettinäyttely ja jossa on myös painokoneita esillä joilla on painettu tapetteja. Museon myymälässä on laaja kirja tapeteista.

Laakapainomenetelmät

Laakapainomenetelmä jakaantuu kahteen päämenetelmään, joiden välille jäi kokonainen vuosisata, nimittäin kivipainoon eli litografiaan ja siitä kehitettyyn epäsuoraan painomenetelmään, joka Amerikassa sai tunnetun nimensä offsetpaino. Kivipainon keksijä on saksalainen typografi Aloys Senefelder, joka syntyi näyttelijän poikana 6.11.1771.

Isänsä toivomusta noudattaen hän aluksi opiskeli lakia, mutta isänsä kuoltua hän meni teatteriin. Hän kirjoitteli menestyksellä esitettyjä näytelmiä, joiden painatuskysymys johti hänet mullistavaan keksintöönsä. Laakapainomenetelmän salaisuus selvisi Senefelderille 1798, kun hän keksi, että koholle syövyttäminen ei ollutkaan tarpeen, kun litografisella musteella piirrettyä kalkkikiveä ensin käsiteltiin vedellä laimennetulla kumiliuoksella. Tämän jälkeen levitettiin painoväriä, niin se tarttui vain rasvapitoisella värillä kirjoitettuun tekstiin muun osan kivipinnasta jäädessä puhtaaksi, eli vesi, joka ei ottanut rasvaista painoväriä vastaan. Puristamalla paperiarkin kiveä vasten Senefelder sai siitä tarkan jäljennöksen. Painatusta varten hän rakensi yksinkertaisen koneen, jossa painaminen aikaansaatiin pitkävartisella, joustavalla hankaajalla.

Vuonna 1799 Baijerin kuningas myönsi 15 vuodeksi yksinoikeuden kivipainon taidon harjoittamiseen. Senefelder kirjoitti vuonna 1818 kivipainotaidon oppikirjan, joka lukuisine painatusnäytteineen on todisteena keksinnön jo silloin saavuttamasta korkeasta tasosta ja monipuolisuudesta. Senefelder kuoli 1834. Tuhannet kivipainajat eri puolilla Eurooppaa ansaitsivat silloin omaisuuksia hänen keksinnöllään, mutta itse keksijä kuoli köyhänä ja unohdettuna ja perhe jäi vaivaishoidon varaan.

https://

Offenbach am Mainissa Anton André vuonna 1799 oli ihastunut Alois Senefelderin kivipainojälkeen. André maksoi 2000 guldenia oikeudesta kivipainolla painaa nuotteja. Hän velvoitti Senefelderin asentamaan Offenbach am Mainiin viisi kivipainokonetta. Tästä sopimuksesta alkoi litografian kaupallinen hyödyntäminen. Vuonna 1800 Mozartin pianokonsertot olivat maailman ensimmäiset litigrafiset nuottipainatukset. Yli puolen vuosisadan ajan alkuperäisnuoteista painettiin Offenbachissa monia painoksia, kaikkiaan 79 Mozartin sävellystä.

Taiteilijat käyttävät kivipainomenetelmää taidelitografian vedostamiseen. Hyviä kirjoja tähän aiheeseen on Lauri Koivusen Taidelitografian vedostustaitoa, Weilin + Göös 1971. Juho Karjalainen Kivipiirros/Litografia, Luova Grafiikka ry. Richard Vicary Lithography, The Thames and Hudson London 1976.

Olof Eriksson "Graafisen tyylin perusteet" (Otava 1974) lainaus sivulta 134: "Oikeastaan on paradoksaalista, että tekninen kehitys 1800-luvun loppupuoliskolla johti graafisen ilmaisun tyypilliseen mauttomuuteen tai oikeammin sanoen rappioon. Tosin eräänä syynä oli yhä nopeutuva työtahti ja kasvavat painosmäärät, mutta suurin syy oli suuresti kehittyneiden toisintamismenetelmien helppous. Jo 1700-luvun loppuvuosina oli saksalainen Alois Senefelder keksinyt kivipaino- (eli laakapaino-) menetelmän. Hienorakeiselle, sileäksi hiotulle kalkkikivelle käden käänteessä piirretty tai maalattu kuva oli mahdollista toisintaa kaikkine hienoine vivahduksineen. Tämä sinänsä nerokas kivipainomenetelmä tuli hyvin suosituksi ja yleiseksi kohopainon rinnalla nimenomaan kaikissa erityispainatuksissa, kuten etiketeissä, julisteissa ja kuvapainatuksessa. Kivipainossa oltiin täysin riippumattomia valetuista kirjakkeista ja myös kirjainkokojen samoin kuin -muotojen vaihtelumahdollisuudet olivat miltei rajattomat. Kirjainten muotoilun ei enää tarvinnut merkitä vaivalloista teräkseen kaivertamista, sillä kivipaino toisi millaiset piirretyt ja maalatut koukerot tahansa."

Vuonna 1903 Baltimoressa USA:ssa asuva saksalainen Caspar Herman kehittelee ja patentoi mm. 6 värisen painokoneen. Vuonna 1907 Caspar Herman palaa takaisin Saksaan ja patentoi offset sylinteripainomenetelmän. Amerikkalainen kivi- ja sinkkipainaja Ira W. Rubel New Jerseystä keksi epäsuoran tavan painaa kumikangassylinterin kautta. Rubelin keksinnön perusteella ryhtyi sinkkipainokoneita valmistanut Potter Printing Press Company rakentamaan kumipäällysteisillä sylintereillä varustettuja offsetkoneita, joista ensimmäinen valmistui 1904. Kivipaino ja valopaino ovat suoria painomenetelmiä, mutta offsetpainomenetelmä on epäsuora painomenetelmä, koska painojälki siirretään painolevysylinteriltä kumikangassylinterin kautta painettavalle materiaalille, joka on painosylinterillä. Offsetpainosta käytetään toisinaan nimitystä laakapaino, jolla nimityksellä painomenetelmä jää epätäsmälliseksi määritellyksi.

Syväpaino

Yrjö A. Jäntti "Kirjapainotaidon historiaa" (WSOY 1940) lainaus sivulta 217: "Kaikkien syväpainomentelmien yhteisenä ominaisuutena on se, että painettava kuva tai teksti on, aivan päinvastoin kuin kirjapaino- eli kohopainomenetelmässä, painopintaan syvennettynä, ja että painamiseen ryhdyttäessä nämä syvennykset täytetään värillä, joka siirtyy painopintaan vasten puristetulle paperille. Keksinnön arvellaan saaneen alkunsa keskiajan kultaseppien ns. niellotöistä eli tavasta kaivertaa mettalliesineisiin koristeellisia linjoja ja kuvioita, jotka selvemmin näkyäkseen täytettiin mustalla massalla. Olihan lähellä mahdollisuus värittää kaiverrettu metallilevy ja poistaa väri sen kirkkaalta tasapinnalta sekä sitten pehmeätä paperia sitä vasten painamalla saada syvennyskohtien väri ja sen ilmaisemat kuvat siirretyksi paperille. Vaski- eli kuparipiirros, syväpainomenetelmistä vanhin, jota todistettavasti harjoitettiin  jo 1400-luvun alkupuoliskolla (vanhin päivätty vaskipiirros on v:lta 1446), aikaansaatiin siten, että kuva piirrettiin ensin kevyesti terävällä neulalla kirkkaaksi hiotulle kuparilevylle, jonka jälkeen erivahvuisilla kaivertimilla uurrettiin alkupiirroksen linjat kyllin syviksi. Jo varhain koetettiin tätä puhdasta käsityötä helpottaa kemiallisilla keinoilla ja keksittiin etsaus (syövytys, radeeraus). Sen tekniikka oli verraten yksinkertainen. Kirkkaalle kuparilaatalle levitettiin asfaltin, mastiksin ja lamppunoen sekoituksesta tehtyä massaa ns. syövytyspohjaksi. Teräsneulalla taiteilija sitten uursi piirroksensa tähän massaan siten, että kirkas metallipinta tuli näkyviin jokaisessa piirroksen kohdassa, jonka jälkeen laatta asetettiin rautakloriidikylpyyn syövytettäväksi. Happo tunkeutui paljastetuista kohdista levyn pintaan syövyttäen siihen ohuempia tai paksumpia uurteita, joiden syvyys riippui siitä, miten kauan laatan annettiin olla hapon vaikutukselle alttiina. Sitten pestiin syövytyspohja tärpätillä pois ja laatta oli valmis painettavaksi samalla tavoin kuin vaskipiirroskin ns. kuparpainokoneessa. Tämä kone erosi hyvin huomattavasti kirjapainokoneesta. Värin irroittamiseksi syvennyksistä tarvittiin paljon voimakkaampaa puristusta kuin mitä tavallisella painokoneella voitiin aikaansaada. Tämä saatiin kuparipainokoneessa kahden rautasylinterin avulla. Painolaatta pantiin sen päälle sijoitettuine papereineen, pehmusteineen ja metallisine päällyslevyineen kulkemaan hyvin ahtaasta raosta kahden pyöritettävän sylinterin välistä, jolloin sylinterien aina kerrallaan vain kapeaan kohtaan kohdistuva voimakas paine aikaansai toivotun vaikutuksen ja kuva tuli painetuksi... Ponnistellessaan valokuvauksen sovelluttamiseksi syväpainatukseen käsittelivät wieniläinen anatomi Berres ja ranskalainen Niepce itse daguerrotypialevyä syövytysaineilla aikaansaaden siten eräänlaisen painokelpoisen syväpainolaatan. Mutta vasta e. m. Fox Talbotn keksimä kromigelatiinin ominaisuus, että se valotettuna menetti liukenevaisuutensa, viittoi tien uudenlaiselle syväpainotekniikalle, jonka ensimmäistä vaihetta merkitsi saksalais-böömiläinen Karl Klicin (lue: Kliitsh) v. 1879 keksimä heliogravyyri."

Syväpainomenetelmän kehitti 1875 itävaltalainen Karl Klietsch. Painaminen tapahtui kaiverretulla metallilevyllä. Metallilevyn syvennykset täytettiin painovärillä, liikaväri poistettiin raakelilla ja tämän jälkeen väri siirrettiin levyltä paperille. Syväpainomenetelmä on kehittynyt grafiikan ja taiteen monistamismenetelmästä. Ensin tehtiin kuvalaatta, johon kaiverrettiin käsin ja myöhemmin myös syövytettiin pieniä erikokoisia kuppeja, jotka muodostaa painoaiheen. Laatalle levitettiin väriä ja ylimäärä kaavittiin pois terällä, jota kutsutaan raakeliksi. Lopuksi kuva siirrettiin paperille telaamalla tai puristamalla paperi laatan päälle, jolloin väri siirtyi kupeista paperiin. Menetelmän teollistuminen perustui värinlevityksen, raakeloinnin ja painamisen koneelliseen automatisointiin sekä painavan pinnan muuttamiseen pyöriväksi sylinteriksi. Teollistumisen voidaan katsoa alkaneen vuonna 1910 Saksassa, kun Freiburger Zeitung painettiin syväpainosylintereiltä. Painojälki oli huomattavasti parempi kuin senaikaisissa kohopainokoneissa.

Syväpainomenetelmässä painavat pinnat ovat painamattomia osia alempana muodostaen syvennyksiä, joihin painoväri levitetään, joka on nestemäistä. Näiden syvennyksien tai toiselta nimeltään kuppien syvyys vaihtelee muutamasta mikrometristä muutamaan kymmeneen mikrometriin. Painamattomilta osilta väri pyyhitään pois metalliterällä, raakelilla, ja paperi puristetaan painopintaa vasten niin, että väri syvennyksistä siirtyy paperille. Laakapainomenetelmässä painavat ja painamattomat osat painopintaa ovat samalla korkeudella ja eroavat toisistaan kemiallisesti niin, ettei painopinnalle ensin levitettävä vesi tartu pinnan painaviin osiin. Painoväri ei tartu niihin osiin painopintaa, jotka ovat kostutusvesikalvon peittämiä, mutta kyllä kuiviksi jääneisiin, painaviin osiin, joista väri siirtyy kumikankaan kautta paperille.

Reprokameroiden ja kuvien rasteroiden merkitys alan kehitykselle

Reprokamera on periaatteessa täysin amatöörikameran tavoin toimiva, kooltaan vain huomattavasti suurempi. Erot ovat käyttötarkoituksesta johtuvia.Rasterin avulla muutetaan sävykuvan harmaa-arvot eri pinta-alan ja koon omaaviksi pisteiksi, joilla on vastaavuus kuvaoriginaaliin. Eero Hämäläinen "Kuvausrasterilla muutetaan originaalin aidot sävyarvot musta/valkeajäljitelmäksi, jossa mustan eli painavan osan voi vaihdella... Kuvanvalmistuksen tekniikka" (Otava 1978) lainaus sivulta 119: "Lasirasterit valmistetaan kahdesta tasohiotusta lasilevystä, joihin on mekaanisesti uurtaen ja sen jälkeen syövyttäen tehty linjatiheyttä vastaavat urat. Nämä täytetään mustalla värillä ja lasilevyt liimataan yhteen siten, että syntyneet mustat linjat muodostavat 90 asteen kulman. 1861 James Clerk Maxwell (1831-1879) keksii värikuvan värien erottelun suotimien avulla ja luo näin perustan additiivisen värinmuodostuksen pohjautuvalle värikuvan projisoinnille ja värivalokuvaukselle. 1877 Max Jaffe (1845-1938) valmistaa ensimmäiset rasterikuvat reprokamerassa käyttäen rasterina kuvapinnasta erillään olevaa tiukaksi pingoitettua ja mustaksi värjättyä kangasta. Salzburgissa perustetaan ensimmäinen reprokuvauksen linja sikäläiseen ammattikouluun. 1880 Carl Angerer (1838-1915) valokuvaa valmistamallaan linjarasterilla rasterikuvia kamerassa. .."

Katso lisätietoja... http://www.saunalahti.fi/eeromari/graafinen/kuvalaatta.html

Kemian merkitys kirjapainoalan kehitykselle

Valonherkät emulsiot mahdollistivat kirjapainoalalla kuvien siirron painoalustalle laakapainomenetelmässä. Eero Hämäläisen ”Kuvanvalmistuksen tekniikka” (Otava 1978), josta lainaus sivulta 116 alkaen: ”Kuvansiirtoon käytetään myös erilaisia muita valonherkkiä kalvoja kuin hopeabromidin hopeaksi mustumiseen perustuvia. Tällaisia ovat mm. erilaiset diazokalvot, joiden valonherkkyys perustuu diazoanhydridin ja jonkin fenolin tai aminin värjäytymiseen emäksisessä kaasuissa (esim. ammoniakki). Valmiiksi kalvotetuissa offsetlevyissä on kalvo usein diazokinonilla herkistetty muoviyhdiste. Fotopolymerisaatio. Tässä tyydyttämättömät polyamidit tai einnamat-polyesterit muodostavat valon vaikutuksesta suurempia molekyyliliitoksia aineen fysikaalisten ominaisuuksien näin muuttuessa. Valotetut kohdat karkaistuvat eivätkä liukene valmistusliuotteisiin. Valotukseen käytetään tavallisesti UV-valoa. Liima-aineiden (kolloidien) ja dikromaattien yhdisteiden valonherkkyyttä käytetään hyväksi esim. pigmenttipaperissa ja kopiokalvoissa. Lämpöön perustuvassa kuvakopioinnissa tapahtuu valotus esim. infrapunaisella valolla. Valotetut osat muuttuvat liukenemattomaksi, värjäytyvät tms. Joissakin menetelmissä täytyy valottumaton osa pestä tai liuottaa pois. Puolijohdetekniikka perustuu taas elektrokopiointi. Jotkut puolijohteet käyttäytyvät valon vaikutuksesta toisin kuin pimeässä. Kun alustalle levitetty puolijohdekalvo saa pimeässä sähköstaattisen latauksen, se ei pääse maattumaan puolijohteen toimiessa vastuksen tavoin. Valottaessa muuttuu puolijohde johtimeksi päästäen valottuneilta kohdin positiivisen latauksen maattumaan. Lataus säilyy niissä kohdin, jotka eivät ole saaneet valoa. Käsittelemällä kuvataso negatiivisesti ladatulla pulverilla se tarttuu kiinni positiivisesti latautuneisiin kohtiin muodostaen näin positiivisen kuvan. Pulveri voidaan tämän jälkeen kiinnittää alustaansa esim. lämmön avulla. Liimaisen fotopolymeerikalvon kovettumiseen UV-pitoisen valon vaikutuksesta perustuu menetelmä, jossa valottumisen jälkeen kalvolle levitetään värillistä pulveria. Pulveri tarttuu valottumattomiin liimaisiin kohtiin ja muodostaa postiivijäljennöksen. Kalvot voidaan laminoida paperille päällekkäin, jolloin ne muodostavat sävytteiden värin ja originaalin mukaisen kuvajäljennöksen… 1725 Metallisuolojen valonherkkyyden keksii venäläinen kreivi Alexei Petrowits Bestuzev (1639-1766). 1727 Johann Heinrich Schulze (1687-1744) keksii hopeasuolojen valonherkkyyden. 1800 Johann Wilhelm Ritter (1776-1810) keksii UV-säteet. 1850 Gustav Le Gray (1820-1882) esittää kollodiumin käyttöä kalvomateriaalina. ”

Antoine Laurent de Lavoisier (26. elokuuta 1743 Pariisi – 8. toukokuuta 1794 Pariisi) oli ranskalainen kemisti. Hän julkaisi aineen häviämättömyyden lain ensimmäisen version, tunnisti ja nimesi hapen ja todisti sen osuuden palamisreaktioon ja näin flogiston-teorian vääräksi ja uudisti kemian nimistöä. Lavoisieria pidetään usein nykyaikaisen kemian isänä. Lavoisier'n teosta Traité Élémentaire de Chimie (Elementary Treatise of Chemistry, 1789, englanniksi kääntänyt Robert Kerr) pidetään ensimmäisenä nykyaikaisena kemian oppikirjana, mikä esitti yhtenäisen kuvan uusista kemian teorioista, määritteli selkeästi massa häviämättömyyden lain (law of mass action).

Kirjansidonta

Viidennellätoista vuosisadalla kirjansitominen siirtyi luostareista maallikkojen käsiin ja alan kehityksestä vastasivat ammattikunnat. Ensimmäiset painetut kirjat saivat jykevät kupariheloilla somistetut tammipuiset kannet. Tämän jälkeen kannet tehtiin ohuemmasta puumateriaalista, joiden päälle pingotettiin joko sileää tai kohokoristuksin painettua pergamenttia tai siannahkaa, sekä kannet varustettiin vielä hakasilla. Painetun kirjainkoon pienentyessä kirjojen sivukokin pieneni, jolloin puiset kirjankannet jäivät pois, jonka sijalla ryhdyttiin käyttämään pahvia, jonka päälle siannahan sijaista laitettiin vasikannahkaa. Tämän jälkeen 17 vuosisadalla Ranskassa ryhdyttiin tekemään ranskalaisia siteitä. Kokoranskalaisessa siteessä on nahkapäällys kauttaaltaan, mutta puoliranskalaisessa on vain selkä ja kulmat nahkaa ja muu osuus on paperipäällystä. 18 vuosisadalla kirjansitomistaito rappeutui. Kirjansitomoonkin saatiin koneet, joita käytettiin höyryllä, sähköllä. Kirjan syrjiä ei tavallisesti jätetty valkoisiksi, vaan ne värjättiin jollakin sopivalla värillä. Marmoroiminen tapahtuu, kun liimaseoksen pinnalle  levitetään väriä, joka levitessään muodostaa kauniin marmorijuovaisen pinnan.

Kirjablokki asetetaan kahden laudan väliin ja syrjä kastetaan varovaisesti liuokseen, jolloin liimaseoksen pinnalla oleva väri tarttuu. Kirjasyrjien kultaukseen käytettiin joko lehtikultaa tai jotakin muuta lehtimetallia, josta leikataan kirjan syrjien suuruiset palaset ja nämä kananmunanvalkuaisella kiinnitetään silitettyyn kirjan reunaan. Kultauksen kuivumisen jälkeen kirjan syrjät kiillotetaan. Tämän jälkeen lankasidottu kirjablokki laitetaan puristuksiin kahden laudan väliin ja selkää taotaan keskeltä syrjiin päin, kunnes se leviää kahden puolen, kannen paksuuden verran. Kannet kiinnitetään siteeseen siten, että ne liimataan kiinni sidelankojen purettuihin päihin, sidenauhaan tai kankaaseen. selän vahvikkeeksi laitetaan
taipuisa kartonki. Tämä selkäkartonki voitiin jättää pois, jos nahka tai kangas liimattiin selkään kiinni. Lopuksi kannet verhotaan, johon käytetään monenlaisia materiaaleja, kuten pergamenttia, nahkaa, kankaita, samettia, nahkajäljitelmiä (pegamoidia) ja paperia. Nahka on ohennettava ennen kuin se liimataan selkään.

"Kirjapainotaitureiden kertomaa" (Helsingin Faktoriklubi 1961) on Väinö Jokivaaran kirjoitus Suomen kirjansidonnan vaiheita, sivulla 254, josta tämä lainaus: "Tietenkin oli jo, ennen kuin Pietari Waldin v. 1642 perustama kirjapaino aloitti toimintansa Turussa, maassamme suoritettu kirjojen sidontaa kuten tuomioistuimien ym. virallisten laitosten pöytäkirjojen ja tiedotusten kansiointia arkistoja varten, sillä jo v. 1617 mainitaan mm. Viipurissa toimineen Matti Grelsson -nimisen kirjansitojan, jonka perilliset ainakin parissa polvessa jatkoivat isältään oppimaansa ammattia. Saksassa, jossa kirjapaino- ja kirjansitomistaito olivat jo 1600-luvulla pitkälle kehittyneet, oli opin suorittaneita kirjansitojakisällejä huomattavasti siirtynyt naapurimaihin työhön. He toivat myötänsä omat työtapansa ja oman makusuuntansa. Näistä saksalaisista kirjansitojista Lorentz Höijer, joka 1600-luvun loppupuolella tuli Turun Akatemian kirjansitojaksi, keräsi itselleen huomattavan omaisuuden, kunnes v. 1713 joutui lähtemään sotaa pakoon Ruotsiin, jossa toimi kirjansitojana kuolemaansa asti. Sodan päätyttyä palasi Höijerin vävypoika, kirjansitojakisälli Erland Lorenz takaisin Turkuun ja jatkoi siellä työtään. Toinen Höijerin tyttäristä avioitui myös isänsä kisällin kanssa, joka työskenteli Turun akatemian palveluksessa. Muuan näistä yritteliäistä saksalaisista kirjansitojamestareista, Trapp nimeltään, perusti Turkuun maamme ensimmäisen kirjakaupan, ja hän oli tiennäyttäjä tämän alan vastaiselle liiketoiminnalle."

"Kirjapainotaitureiden kertomaa" (Helsingin Faktoriklubi 1961) sivulla 274 A. Hellsten kertoo: "Kuten jo aikaisemmin mainitsin, vieraili Helsingin kirjansitomoissa hyvin usein kuljeksivia kisällejä, joilla oli paljon kerrottavaa oloista vierailla mailla. Luonnollisesti herättivät nämä kertomukset omissa kisälleissämme halua itse kokea kuulemiaan ja samalla kartuttaa ammattitaitoaan vieraissa, alalla pitemmälle ehtineissä maissa. Olin yksi niistä, joilla oli halu oppia enemmän kuin kotikaupunkini saattoi tarjota, ja seurauksena olikin, että melkein heti kisällinkirjan saatuani lähdin kisällinvaellukselleni. Elokuussa 1903 matkustin Kööpenhaminaan, jossa sain paikan eräässä konttorikirjoja valmistavassa kirjansitomossa. Kööpenhaminassa oloni aikana selvisi minulle, että jos halusin oppia parasta ammattialaltani, niin oli hakeuduttava Saksaan, joka siihen aikaan oli pisimmällä kehittynyt maa kirjansitomo- ja painoalalla. Kööpenhaminassa sain ammattitoverini avulla haltuuni kirjan, joka oli kirjansitojamestarin kirjoittama. Lyhyesti mutta ytimekkäästi hän selosti oloja eri kirjansitomoissa Saksassa ja työnsaantimahdollisuuksia ulkomaalaiselle. Tämä kirja matkaoppaanani matkustin jo marraskuussa 1903 Saksaan. Matka kohdistui ensin Berliiniin, jossa en kuitenkaan saanut työtä, ehkä puutteellisen saksan kielen taitoni takia. Matkani jatkui kuitenkin rohkealla mielellä edelleen Leipzigiin, joka jo silloin oli huomattava graafisen teollisuuden keskus. Leipzigissä onnistuin melkein heti saamaan työtä. Se oli onneksi, sillä matkakassani oli aivan lopussa. Liike, Fikenscher-niminen, oli suuri, yli sata henkeä käsittävä laitos, joka teki minuun valtavan vaikutuksen, kun en ollut tottunut niin suuriin oloihin... Samalla kisällinvaelluksellani halusin tutustua oloihin eri tahoilla Saksaa, ja näin ollen tutustuin ja työskentelin kirjansitojana eri kaupungeissa: Dresdenissä, Chemnitzissä, Gerassa, jossa kävin 3 kk:n kurssin konekultauksessa ja hienojen yksityissiteiden valmistuksessa. Lisäksi työskentelin lyhyemmän ajan Munchenissä, Augsburgissa sekä Konstantz- ja Bielefeld-nimisissä kaupungeissa ennen kotimaahani paluuta syksyllä 1905."

Kirjapainon koneellistuminen

Höyrykoneen keksiminen mahdollisti painokoneen motorisoimisen 1800-luvun alussa. Ensimmäisen mekaanisen höyrymoottorikäyttöisen arkkipainokoneen rakensi Friedrich König 1811. Hänen rullarotaatiokoneessa valmistui n. 1860. Saksan teollisuuden kehittymättömyyden johdosta oli Königin mentävä Englantiin saadakseen keksintönsä yleisesti käyttöön. Hänen ensimmäinen painokoneensa oli monessa suhteessa samanlainen kuin vanha käsipainin. Alus- ja puristuslevy olivat tasopintoja. Väritela levitti jo painovärin automaattisesti. Nopeus oli kaksinkertainen tavalliseen käsipainimeen nähden. Vuonna 1813 Köning sai rakennetuksi ensimmäisen sylinteripainokoneen, ja vasta se ratkaisi nopean painamisen ongelman. Puristuslevy oli korvattu sylinterillä, jonka alla aluslevy liikkui edestakaisin. Sylinteripuristus avasi monia mahdollisuuksia, sillä nopeutta voitiin lisätä ja painaa suuriakin arkkikokoja puristuksen kohdistuessa vain kapeaan alaan kerrallaan. 1820-luvulla sylinteripainokoneet yleistyivät lyhyessä ajassa Euroopan kirjapainokeskuksiin; siihen tehtiin jatkuvasti pieniä parannuksia eri painokonetehtaiden toimesta. Ennen erilaisten moottoreiden käyttöönottoa painokoneet toimivat ihmisten käyttövoimalla. Oli sokeita ja kuuromykkiä, jotka ansaitsivat elantonsa painokonetta pyörittämällä. Suurempia painokoneita pyöritettiin porukalla. Vähitellen konevoima, ensin höyry- ja kaasu-, sittemmin sähkökäyttö korvasi lihasvoiman.

Vuonna 1845 amerikkalainen Hoen keksi rotaatiopainokoneen. Tämän painokoneen avulla kyettiin painamaan nopeasti sanomalehtiä. Perusedellytyksenä rotaatiokoneen aikaansaamiselle oli stereotypiamenetelmän kehittäminen. 1800-luvun alussa saatiin kevyet ja huokeat paperimatriisit ja matriiseista voitiin helposti valaa stereotypialaattoja, ja näin kyettiin painamaan suuripainoksisia kirjoja ja sanomalehtiä. Stereotypia valettiin puolisylinterinmuotoisessa muotissa ja valos kiinnitettiin levysylinterille, oli mahdollisuus painaa pyörivältä sylinterikehilöltä. Pyöreä sylinterikehilö pyöri puristussylinteriä vasten
joiden välistä painettava paperi kulki. Hoen rotaatiokoneet olivat käytössä 1860-luvulle asti. Ranskalaiset Jules Derriey ja Hippolyte Marinoni valmistivat taittolaitteella varustetun rullarotaation 1878. Taittolaitteessa voidaan koota useampia paperiratoja päällekkäin haluttuun sivujärjestykseen, taittaa lehti haluttuun muotoon ja leikata haluttuun kokoon.

Heidelbergin painokonetehtaan 150-vuotisesta historiasta on tehty kirja 150 Years Heidelberg Druckmaschinen Aktiengesellschaft. Heidelbergin painokonetehtaan syntymähetkeksi määritellään 11.3.1850, silloin yrityksen nimi oli Hemmer, Hamm und Compagnie. Andres Hamm johti kirkonkellojen valutehdasta Frankenthalissa, jonka sivutuotantolinja oli kohopainokoneiden tuotantolinja, jossa valmistettiin "Pro Patria" sylinteripainokonetta, joka maksoi silloin 1.350 Saksan markkaa. Hamm myi näitä painokoneita yli 500 kappaletta. Vuonna 1873 Andreas Albert lopetti kymmen-vuotisen yhteistyön Anders Hammin kanssa. Ja heistä tuli kovia kilpailojoita keskenään painokoneiden valmistamisessa. Carl Hamm myi isänsä painokonetehtaan 19.8.1894 Wilhelm Müllerille ja Wilhelm Molitorille ja tuotanto siirtyi Heidelbergin kaupunkiin. Vuonna 1899 A. Hamm OHG:sta tuli osakeyhtiö. Painokonetehtaan yhtiökokouksessa 1905 Julius Lutz lyhensi tehtaan nimen muotoon Schnellpressenfabrik Aktiengesellschaft Heidelberg (Heidelberg Letterset Press Factory Inc.)

Ensimmäinen kuuluisa Heidelberg tiikelipainokone esiteltiin 1914 Burgan näyttelyssä Leizpigissä. Tätä painokonetta valmistettiin kymmeniä vuosia ja siihen saa nykyäänkin varaosia. Painokonetehtaan omistajalla Richard Kahnilla oli myös moottoripyörätehdas Stock Motorpflug AG Berliinissä. Tämä tuotanto siirrettiin Heidelbergiin 1931 ja sen toiminta sulautettiin painokonetehtaan muuhun tuotantoon. Ensimmäinen automaattinen sylinteripainokone esiteltiin 1935. Painatuspuristustapa on antanut erityyppisille kohopainokoneille nimen, kun puristus saadaan aikaan taso tasoa vasten, niin kyseessä on tiikelipainokone, kun puristus muodostetaan puristussylinterillä ladelmatasoa vasten, niin näitä painokoneita nimitetään sylinteripainokoneiksi. Rotaatiopainokoneiksi kutsutaan sanomalehtipainokoneita joissa painosylinteri puristaa painoaiheella valettua toista sylinteriä vasten. Painoaihe kopioitiin sylinteripainokoneille tasossa olevasta ladelmasta matriisipaperille, josta se valamalla tehtiin puolisylinterin muotoisiksi sanomalehden sivunkokoisiksi painoelementeiksi, jotka kiinnitettiin painosylinterille.

Kohopainokoneita ei nykyään juuri käytetä painamiseen, mutta kohopainokoneet (tiikeli- ja sylinteripainokoneet) ovat käyttökelpoisia erilaisten paperin jälkikäsittelytoimenpiteiden valmistuksessa, kuten värittömässä kohopuristuksen preeklauksen valmistuksessa, arkin osan repäisyä helpottavan katkorei'ityksen eli perferoinnin valmistuksessa. Nuuttauksen eli kartonkien taivuttamista helpottavan taiveuran valmistuksessa. Muotoleikkausten eli stanssauksien valmistuksessa. Lomakkeiden numerointiin kohopainokoneita saatetaan käyttää vielä. Aiemmin oli erikseen kohopainokoneille omat värinsä, mutta offsetpainon syrjäytettyä suosiossa kohopainon ei kohopainokoneille valmisteta erikseen painovärejä, sillä kohopainovärit erottaa offsetväreistä se asia, että offsetpainoväri sisältää aineita veden huonontavien vaikutuksien estoon. Kohopainomenetelmään fleksopainoväri on rakenteeltaan erilainen liuotinohenteinen juokseva painoväri, joka kuivuu painoalustalle kuivumalla, mutta offsetpainoväri kuivuu, joka on tahmeaa ja jäykkää, hapettumalla ja imeytymällä paperiin.

Suomen kirjapainoteollisuuden koneistumisprosessin ensimmäinen vaihe alkoi pikapainokoneen tullessa maahan 1848 Vaasaan. Pikapainokone saapui 1820-luvun alussa Saksaan, sitten Tanskaan 1825, Ruotsiin 1829. Englannissa olivat jo ensimmäiset sylinteripainokoneet käyneet höyryllä. Suomen kirjapainoteollisuudessa otettiin höyryvoima käyttöön paljon myöhemmin.

Vuonna 1878 Helsingissä Simeliuksen kirjapainossa ryhdyttiin käyttämään kaasumoottoria käsivoiman sijasta. Seuraavana vuonna Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino alkoi käyttää höyryä painokoneittensa voimanlähteenä. Vuonna 1898 sähkö otettiin painokoneen voimanlähteenä käyttöön Finsk Tidskriftin kirjapainossa Helsingissä. Suomen ensimmäinen rotaatiokone alkoi toimia 1896 Hufvudstadsbladetin painossa Helsingissä. 1800-luvulla oli tehty parisataa patenttihakemusta metallilatomakonekeksinnöille. Koneerakentajat pyrkivät ratkaisemaan kolme ongelmaa: miten kirjakkeet (tai valumatriisit) saadaan ladottua riviksi koneellisesti, miten rivit suljetaan tasapitkiksi, miten kirjakkeet (tai matriisit) saadaan jälleen purettua paikoilleen. Ensimmäinen tärkeä keksintö oli William Churchin kone vuodelta 1822. Koneessa kirjakkeet olivat kanavissa, joista ne putoilivat latojan käskyjen mukaan. Tämä kone ei päässyt puista mallikonetta pidemmälle. Tärkeimmät 1800-luvun latomakonekeksinnöt olivat Linotype ja Monotype.

Ladonnan kehittyminen ja koneellistuminen

Linotypen keksi Ottmar Mergenthaler 1880-luvulla. Ensimmäisessä kehitysvaiheessa matriisit olivat matriisikiskoina. Tästä kehittyi lopullinen ratkaisu, joka säilyi sitten sellaisenaan 1970-luvulle saakka. Linotypen rinnalle kehitettiin eri tahoilla muita samaan toimintaperiaatteeseen perustuvia latomakoneita, mm. Intertype. Monotypen keksi amerikkalainen Tolbert Lanston. Keksintö oli merkittävä, koska koneen toiminnan ohjaamiseen käytettiin reikänauhaa, johon oli lävistetty myös rivinsulkemiskäskyt. Reikänauha ohjaa valukonetta. Linotypellä ryhdyttiin latomaan Finsk Tidskriftin kirjapainossa jo vuonna 1899 ja vuonna 1906 tuotiin maahan ensimmäinen monotypelatomakone.

Kohopainolaattojen jäljentäminen eli metallistereotypointi oli jäljentämismenetelmistä yleisimpinä sanomalehtirotaatioiden painosylinterin aikaansaamiseksi. Sillä tarkoitetaan menetelmää, jolla voidaan matriisin valujen avulla monistaa kohopainokehilö puolisylinterin muotoon. Valua varten on ensin valmistettava valumuotti josta käytetään nimeä matriisi. Tiettävästi 1600-luvun loppupuolella tai 1700-luvun ensimmäisinä vuosina tehtiin ensimmäisiä yrityksiä stereotypioinnista. Vuonna 1729 valmisti kultaseppä William Ged Edinburghissa ensimmäiset käyttökelpoiset stereotypiat. Matriisiaineena oli paksu juokseva massa, jonka aineksina olivat mm. kipsi, siirappi ja hartsi. Tämä massa painettiin öljyttyä ladosta vasten. Se jähmettyi heti ja voitiin irrottaa ladoksesta. Näin saatiin valumuotti eli matriisi, joka täytettiin sulalla metallilla.

Stereotypia tuli käyttökelpoiseksi vasta 1803, kun englantilainen lordi Charles Stanhope apulaisineen valmisti kipsistereotypian. Kesti jonkin aikaa ennenkuin ranskalainen Claude Genoux vuonna 1829 kehitti matriisipahvikeksintönsä. Tässä menetelmässä valmistettiin matriisipahvit märistä silkki- ja sanomalehtipaperiarkeista, jotka liimattiin yhteen erikoisella tärkkelys- tai dekstriiniliimalla. Täten valmistettu matriisi asetettiin kehilön päälle ja lyömällä sitä harjalla ladosta vasten saatiin matriisi aikaan. Käsinlyöntimatriisilla voitiin ottaa jopa 20-30 valua. Sen varjopuolena oli aikaa vievä pahvin valmistaminen. Tästä kehittyi ns. patenttimatriisi eli stereotypiamme. Suomeen stereotypiatekniikka tuli Suomen Pipiliaseuran 1810 julkaistun uuden Raamatun painoksen myötä. Sen ladelmat oli tehty Pietarissa ja myöhemmin uusi painos otettiin sterotypiatekniikalla pietarilaisista painokehilöistä. Pipliaseura oli hankkinut tarvittavat laitteet Turkuun ja heidän työntekijänsä Pietariin sterotypiaoppiin. Ensimmäiset sanomalehti rotaatiopainokoneet otettiin Suomessa käyttöön 1900-luvun alussa.

Valoladonta

Valoladonta on 1960-luvulta 1980-luvulle yleisesti käytetty kirjapainojen tekstinvalmistus­menetelmä. Siinä painotuotteeseen tarvittava teksti valotettiin kirjain kerrallaan valoherkälle paperille tai filmille erityisellä valo­latoma­koneella. Näin aikaan­saadut paperiladelmat asemoitiin kuvien ja muiden elementtien kanssa saksitaiton keinoin – leikkaamalla ja liimaamalla vahalla painettavan sivun aihioon eli peistiin (paste up), joka kuvattiin filmille jatkotoimenpiteitä varten.

Ensimmäinen valolatomakone oli vuonna 1929 esitelty Uhertype. Sen kehitti unkarilainen Edmund Uher ja siinä käytettävät kirjasimet suunnitteli Jan Tschichold. Vuonna 1946 ranskalaiset René Higonnet (1902–1983) ja Louis Moyroud (1914–2010) kehittivät Lumitype-valolatomakoneen, joka tuli tunnetuksi tuotemerkillä Photon. Ensimmäinen valoladottu kirja maailmassa oli Photonilla ladottu The Wonderful World of Insects (1953).

Vuonna 1950 amerikkalainen metallilatomakoneiden valmistaja Intertype julkisti Fotosetter-valo­latoma­koneen, joka valotti rivin tekstiä kerrallaan aivan kuten Linotype-rivilatomakone valoi rivin kerrallaan. Vuonna 1954 Linotypen valmistaja Mergenthaler julkaisi ensimmäisen valoladonta­koneensa nimeltä Linofilm. Vuonna 1955 Monotype-yhtiö luopui metalliladontakoneiden kehittämi­sestä ja keskittyi Monophoto-valoladontakoneisiin. Saksalainen kirjasinvalimo Berthold esitteli ensimmäisen valolatomakoneensa Diatypen 1960-luvun alussa.

1960-luvun puolivälissä tulivat toisen sukupolven valolatomakoneet Linofilm Quick ja Photon 713, jotka olivat merkittävästi edullisempia ja yhä nopeampia. Kuvaputkitekniikkaa hyödyntävä, vuonna 1966 saksalaisen Hell-yhtiön esittelemä Digiset (myöhemmin RCA Videocomp) ja amerikkalainen Linotron kykenivät latomaan jo tuhat merkkiä sekunnissa etukäteen kirjoitetun reikänauhan ohjaamana.

Eniten valoladonnan yleistymistä vauhditti vuonna 1968 esitelty Compugraphic-yhtiön malli 2900/4900, joka oli edullinen. Markkinoille tuli myös uusia kilpailijoita, kuten ATF, AM Varityper, Star Parts ja Harris. Vuonna 1971 Compugraphicin esittelemä CompuWriter maksoivat vielä vähemmän. 1970-luvun alussa tulivat valo­latomakoneisiin ensimmäiset videonäytöt ja niiden mahdollistamat korjausominaisuudet: jos reikänauhalla oli ladontavirheitä, ne voitiin korjata videonäytön avulla ja tulostaa sitten uusi, virheetön reikänauha.

Vuonna 1985 Adoben esittelemä PostScript-sivunkuvauskieli aloitti digitaalisen aikakauden, ja tekstintuotantokin alkoi nopeasti muuttua analogisesta vektorigrafiikkaan perustuvaksi.

Kirjapainoalan laitteiden ja materiaalien maahantuonti

Kirjateollisuusasioimisto Oy tai Bokindustriagenturen Ab (KTA) perustettiin 1910 suomalaisten kirjapainojen toimesta. He halusivat KTA:n varastoivan tärkeitä materiaaleja kuten esim. painoväriä talven yli, Itämeren ollessa jäässä. Samoin laitteiden ostaminen ulkomailta, asennus ja koulutus oli liian ylivoimaista kunkin kirjapainon itse hoidettavaksi.

Kirjateollisuusasioimisto osakeyhtiö 1910-1920 (Helsinki 1920 Holger Schildtin kirjapaino) "Kuten monella muulla alalla maassamme, oli graafillisen ja kirjansitomoteollisuuden aloillakin tarvittavien koneiden ja tarveaineiden kauppa vielä muutama vuosikymmen sitten yksistään ulkomaalaisten käsissä. Etupäässä ruotsalaiset välittäjät hankkivat maahamme melkein poikkeuksetta kaikki kirja- ja kivipaino- sekä kirjansitomokoneet samoin kuin kaikki ulkomaiset tarveaineetkin, jotka pääasiallisimmin tuotettiin Saksasta. Näin oli muodostunut sellainen tilanne, että teollisuuden harjoittajamme ostivat tavaransa ei suoraan tuotantomaista, vaan kolmannen maan välityksellä. Niin kauan kuin teollisuuden harjoittajilla ei ollut mitään yhteispyrintöjä, ei tähän epäkohtaan kiinnitetty suurempaa huomiota, mutta heti kun Suomen Graafillisen Teollisuuden Harjoittajain Liitto vuonna 1906 perustettiin, heräsi mainitussa liitossa vireille ajatus vapautua ulkomaisten välittäjäin useinkin vähemmän tyydyttävästä holhouksesta samalla kuin pyrkimys päästä suoranaiseen kauppayhteyteen tuotantomaiden kanssa kävi yhä voimakkaammaksi. Lokakuun 13 ja 14 päivänä 1907 Helsingissä pidetyssä liittokokouksessa valitsi Graafillisen Teollisuuden Harjoittajain Liitto kuusimiehisen komitean, minkä tehtäväksi jätettiin koettaa saada aikaan joko osuuskunta tahi osakeyhtiö, joka ryhtyisi harjoittamaan graafillisilla aloilla tarvittavien tarvikkeiden ja koneiden kauppaa ja välitystä. Liikkeen omistajiksi ajateltiin maamme graafillisia laitoksia ja niitä lähellä olevia henkilöitä. Toukokuun 19 ja 20 päivänä 1909 Viipurissa pidetyssä liittokokouksessa tulee asia uudelleen esille. Tähän kokoukseen oli herra O. E. Lampén, joka ajoi asiasta erityisellä innolla, valmistanut kysymyksestä laajan ja seikkaperäisen alustuksen... Joulukuun 30 päivänä 1909 hyväksyi sitten Senaatti Kirjateollisuusasioimisto osakeyhtiön yhtiöjärjestyksen... Tällöin valittiin yhtiön johtokuntaan toimitusjohtaja O. E. Lampén, Alvar Renqvist, Oskar Öflund, A. V. Nylander ja Hugo Winter sekä varajäseneksi tehtailija O. J. Lilja, herra Armas Lilius ja kirjapainonjohtaja Lauri Lyytikäinen.”

Papyrus Oy:n historia alkaa vuonna 1888 O. J. Dahlbergin perheyhtiön toimesta palvellen Suomen kirjapainojen tarpeita.

CTP-tulostus 

CTP tulee sanoista Computer to Plate, eli painolevyjen digitaalinen tulostus suoraan RIP:n (Raster Image Prosessor, joka muuttaa sivunkuvauskielellä olevat PDF-tiedostot bittikartoiksi tulostusta varten) bittikarttatiedostosta. Michael Limburg on kirjoittanut aiheesta kirjan "Gutenberg Digitalisoituu - kaikki mitä haluat tietää Computer to Plate -tekniikasta" alkuperäisnimi "Der Digitale Gutenberg" (Oy Repro-Import Ab 1995).

Desktop publishing ja digitaalinen painaminen

Digitaalinen alkoi kun tietokoneet, lasertulostimet ja julkaisuohjelmat kehittyivät vastaamaan kalliita kirjapainoalan ammattilaitteita ja syrjäytti ne nopeasti.

https://

Julkaisuohjelmalla (Desktop publishing software) taitetaan erilaisia  paperille painettavia kirjoja, lehtiä, mainoksia ja muita julkaisuja. Tällaiset ohjelmat tunnetaan myös nimellä taitto-ohjelma.

Macintosh-projekti aloitettiin alkuvuodesta 1979 Jef Raskinin hahmotellessa uuden helppokäyttöisen ja edullisen tietokoneen suunnittelemista tavallisille kuluttajille. Lokakuussa 1979 Raskin sai Applen johdolta luvan työvoiman palkkaamiseen projektia varten, joskin projekti oli jatkuvan lakkauttamisuhan alla ja Raskin joutui pyytämään tiimille lisäaikaa Applen toimitusjohtajana toimineelta Mike Scottilta. Bill Atkinson, joka työskenteli Applen Lisa-projektissa, esitteli Raskinille Burrell Smithin, joka toimi laitteistoinsinöörin toimessa. Kolmikon lisäksi Macintosh-projekti työllisti suuren joukon laitteisto- ja ohjelmistokehittäjiä. Macintoshin kekseliäs rakenne kiinnitti Applen perustajajäsenen Steve Jobsin huomion. Huomatessaan Macintoshin tulevan olemaan markkinoitavissa Applen senhetkistä huippuprojektia Lisaa paremmin, Jobs käänsi huomionsa Macintosh-projektin puoleen. Lopullisen Macintoshin sanottiin olevan Jobsin kuin Raskinin visiota. Jobs ja Atkinson vierailivat vuonna 1981 Xeroxin laboratoriossa, jossa Raskin oli kertonut nähneensä tutkimusmielessä rakennetun graafisen käyttöliittymän. Myöhemmin Jobs ja joukko Lisan insinöörejä tekivät toisen tutustumiskäynnin Xeroxille ja idea graafisesta käyttöliittymästä alkoi saada muotoa sekä Lisa- että Macintosh-projekteissa.

https://

Vuonna 1985 Macintoshilla pystyi käyttämään julkaisuohjelmistoja, kuten Boston Softwaren MacPublisheria tai Aldus PageMakeria ja tulostamaan Apple LaserWriterillä kokonaisia, tekstit ja kuvat sisältäviä taitettuja sivuja. Julkaisuohjelmistoja oli aluksi saatavilla vain Macintoshiin. Myöhemmin Macintoshille kehitetyt julkaisuohjelmat Macromedia Freehand, QuarkXPress ja Adobe Illustrator vahvistivat Macintoshin asemaa julkaisuohjelmistoalustana. Suunnitteluvaiheessa laajasti kritisoidun LaserWriterin kehittäminen ja julkaisuohjelmistojen saatavuus vaikuttivat suuresti Macintoshin ja Applen menestykseen tulevina vuosina.

Macintoshin rajoitettu laajennettavuus muodostui pian ongelmaksi. Ensimmäinen 128 kB:n keskusmuistilla varustettu malli päivitettiin 512 kB:n keskusmuisilla toimivaan versioon vuonna 1985, mutta kiintolevyn puute ja huono lisälaitteiden liitettävyys olivat edelleen ongelmina. 10. tammikuuta 1986 Apple julkaisi toisen Macintosh-sarjan tietokoneen nimeltä Macintosh Plus. 2600 $ maksanut laite sisälsi 1 MB:n keskusmuistin, 800 kB:n levykeaseman ja SCSI-liitännän, jonka avulla koneeseen saattoi kytkeä kiintolevyjä ja muita lisälaitteita. Macintosh Plus menestyi markkinoilla hyvin ja se oli myynnissä neljä vuotta ja kymmenen kuukautta, 15. lokakuuta 1990 saakka.

Painomaailma lehdessä nro 5/2009 Lars Gardberg kertoo artikkelissaan ”Kolme viisasta miestä” EFI Fiery-RIP:n kehittäjästä vuonna 1937 Israelissa syntyneestä Efraim ”Efi” Arazista, joka tunnetaan Canonin ja Xeroxin kopiokoneiden Fiery-RIPeistään. ”Efi Arazi (1937-) mullisti 1979 kuvankäsittelyn ja sivuasemoinnin pikselipohjaisella Scitex Response -kuvajärjestelmällään. Kauaskatseisena visionäärinä hän kuitenkin osasi vaihtaa toimintansa painopistettä oikeaan aikaan perustaessaan EFI:n, joka tunnetaan Canonin ja Xeroxin kopiokoneiden Fiery-RIPeistä. RIP eli Raster Image Processor on laite, joka luo tietokoneen bittivirrasta kuvan, jonka tulostin – tässä tapauksessa kopiokone – tarvitsee tulostaessaan.”

Kirjapainoala Englannissa

Charles Chaplin "Omaelämäkertani" (WSOY 2000) josta lainaus sivulta 55 (Chaplin oli nuorena poikana töissä Lontoolaisessa kirjapainossa 1800-luvun lopussa): "Sen jälkeen olin Strakerin kirjapainossa. Pääsin sinne uskottelemalla, että osasin käyttää Wharfedalen painokonetta - valtavaa laitosta, joka oli yli kaksikymmentä jalkaa pitkä. Olin ikkunan takaa kurkistellen nähnyt sen toiminnassa ja se näytti kovin helpolta. Ulkona oli ilmoitus: 'Poika saa paikan Wharfedale-koneen alistajana..' Kun esimies kuljetti minut sen ääreen, se näytti minusta hirviöltä. Sen käynnistämiseksi oli noustava viiden jalan korkuiselle tasanteelle, joka minusta tuntui Eiffelin tornilta. 'Paina sitä!' sanoi esimies. 'Paina mitä?' Mies nauroi. 'Kaikesta päättäen et ole ennen nähnytkään tätä konetta.' 'Kyllä minä siihen pian opin', sanoin. Oli painettava yhtä vipua, jolloin se peto lähti liikkeelle. Mies näytti minulle vivun ja pani koneen liikkeelle puoli vauhtia. Se alkoi pyöriä, vinkua ja natista. Pelkäsin että se nielee minut. Arkit olivat valtavia, minut olisi voitu kääriä niihin. Norsunluisella kaavinraudalla erottelin arkkeja toisistaan, tartuin niiden kulmista ja sitten asettelin ne tarkasti oikeaan paikkaan, jotta peto oikealla hetkellä tarttuisi hampaillaan niihin, nielaisi ne ja sylkäisi ne ulos toisesta päästä. Ensimmäisenä päivänä olin aivan riepuna jännityksestä, etten ehtisi tarpeeksi nopeasti syöttää sitä nälkäistä petoa. Sain kuitenkin paikan ja palkkaa 14 sillinkiä viikossa..."

Kirjapainoala Espanjassa

Espanjan kuningashuone suosi taide- ja käsiteollisuutta ja vuonna 1763 kuningas Carlos III asetuksella oli vapauttanut kirjapainajat, kirjakkeiden leikkaajat ja –valajat sotapalveluksesta, sekä alentanut kirjakemetallin hintaa kolmannekseen entisestä, jotta ammattikunta olisi voinut kehittyä näiden  erioikeuksien avulla. Joachin Ibarra syntyi kirjapainajan poikana Zaragosassa vuonna 1725 ja muutti Madridiin, jossa kuningas teki hänestä hovikirjapainajansa. Vuonna 1772 Ibarrasta tuli kuuluisa painamalla Sallustiuksen teosten loistopainoksella. Muita merkittäviä Ibarran painamia painotöitä oli vuonna 1780 latinalainen Raamattupainos, Marinan kaksiosainen Espanjan historia ja Don Quijote neljänä osana. Viimeiset elinvuotensa hän käytti suuren Espanjan kirjallisuuden historian painamiseen ehtimättä saada sitä valmiiksi ennen kuolemaansa vuonna 1785, jolloin leski ryhtyi jatkamaan kirjapainotoimintaa. Toinen huomattava espanjalainen kirjapainaja oli Valenciassa toiminut Benito Montfort, joka kuoli muutamia kuukausia Ibarran jälkeen. Katso lisää Espanjasta tästä linkistä...

Kirjapainoala Amerikassa

Yrjö A. Jäntin kirjasta ”Kirjapainotaidon historia” (WSOY 1940) lainaus sivulta 139 ”Kirjapainotaidon tuonti Amerikkaan tapahtui jo v. 1539, jolloin Juan Pablos painoi Meksikossa erään katolisen teoksen. Täältä käsin taito levisi v. 1548 Etelä-Amerikkaan, jossa painettiin eräitä asultaan mahdollisimman alkeellisia katolisia teoksia ja jossa jesuiitta-lähetyssaarnaajat seuraavan vuosisadan alussa ryhtyivät harjoittamaan omaa kirjapainotoimintaa.

Nykyisten Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen alueelle saapui kirjapainotaito vasta englantilaisten siirtolaisten mukana, jotka v:n 1628 jälkeen alkoivat sitä kansoittaa. Eräs englantilainen saarnaaja Jesse Glover varusti ’Uuteen Englantiin’ lähtiessään mukaansa kirjapainon tarvikkeet, mutta merimatkan aikana hän kuoli. Leski pani kuitenkin erään matkalla mukana seuranneen sepän Stephen Dayen avulla laitoksen v. 1618 kuntoon vastaperustetussa Cambridgessä Massachusettsin valtiossa. John Daye painoi siinä sitten seuraavasta vuodesta lähtien eräitä asultaan hyvin alkeellisia kirjasia rahvasta varten.

Bostonissa perusti v. 1675 Harwardin yliopisto kirjapainon. Filadelfiaan toi William Bradford kirjapainotaidon v. 1686, mutta muutti itse v. 1693 New Yorkkiin, jossa perusti myöskin paperitehtaan; hänen pääasiallisimpia painotöinään olivat lakikokoelmat ja muut hallituksen viralliset julkaisut. Suurin osa Amerikkaa varten aiotuista kirjoista painettiin kuitenkin vielä toistaiseksi emämaassa Englannissa.”

Amerikan merkittävimpiä kirjapainaja oli Benjamin Franklin, josta tuli kuuluisa valtiomies, tiedemies ja filosofi. Franklin syntyi saippuantekijän poikana Bostonissa vuonna 1706. Franklin kuoli 1790. Yksitoista myöhemmin hänen vanhempi veljensä toi Englannista painokoneen ja kirjakkeita ja perusti kirjapainon, jossa Benjamin toimi latojan ja painajan opissa. Benjaminilta jäi oppiaika kesken, sillä hän meni New Yorkiin kirjapainaja Bradfordin luokse josta jatkoi matkaansa Filadelfiaan Andrew Bradfordin luokse jolla ei ollut työtä tarjolla, mutta kirjapainaja Samuel Keimerillä oli. Pennsylvanian kuvernööri Sir William Keith kehoitti Benjamin Franklinia vuonna 1724 perustamaan kaupunkiin oman kirjapainon. Kuvernööri lupasi kustantaa Franklinille matkan Lontooseen kirjapainotarvikkeiden ostoa varten. Vaikka kuvernöörin lupaukset eivät pitäneetkään, meni Franklin Lontooseen, jossa sai latojan toimen Samuel Palmerin kirjapainossa ja myöhemmin John Wattsin kirjapainossa. Vuonna 1726 hän palasi Filadelfiaan, jossa sai toimen Keimerin kirjapainon esimiehenä. Vähän myöhemmin hän entisen työtoverinsa Hugh Meredithin kanssa perusti oman kirjapainon. Franklin menestyi, avioitui, perusti sanomalehden, itse toimittaman almanakan. Hän perusti oman paperimyllyn, Filadelfian kaupungin kirjaston, nuoriso-opiston, julkisen sairaalan, lukuisia tieteellisiä yhdistyksiä.

Franklin sai aikaan yhteiskunnallisia uudistuksia: mm. hän perusti 1749 akatemian, josta sittemmin tuli Pennsylvanian yliopisto. Vuonna 1776 hän osallistui Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen laatimiseen. Franklin toimi lähettiläänä Ranskassa, missä hän sai aikaan sopimuksen tuesta Isoa-Britanniaa vastaan. Hän oli solmimassa 1783 rauhansopimusta Ison-Britannian kanssa, minkä jälkeen Yhdysvaltoihin palattuaan osallistui hallitusmuodon laatimiseen. Luonnontutkijana Franklin mm. esitti ensimmäisenä positiivisen ja negatiivisen sähkön nimitykset ja konstruoi ukkosenjohdattimen. Kirjailijana hän kuuluu amerikkalaisen proosan klassikoihin. Johtavana yhdysvaltalaisena valistusmiehenä hän vaikutti voimakkaasti kansakunnan ihanteisiin.

Kirjapainoja Norjassa

Leevi Launosen ja Elina Raution toimittamassa kirjassa "Yksin uskosta yksin armosta - uskonpuhdistuksen merkitys nykyajalle" (Aikamedia 2008) josta lainaus sivulta 103 alkaen: "Köyhän maanviljelijän poika Hans Nielsen Hauge syntyi kolmas huhtikuuta vuonna 1771 Norjan kaakkoisosissa, paikassa nimeltä Rolvsoy. Hän oli kouluja käymätön. Hauge koki syvän hengellisen heräämisen 25-vuotiaana ollessaan kyntämässä vanhempiensa pellolla keväällä... Kirjapainotaito oli vielä tuore keksintö Norjassa, ja koulut olivat heikkotasoisia. Hauge kuitenkin ymmärsi nopeasti, mitä mahdollisuuksia koulutus ja Raamattujen levittäminen avaavat. Hän opetteli itse kirjapainotaidon ja kirjansidonnan perusteet ja kirjoitti laajasti. Haugen kirjoista tuli hyvin suosittuja, ja ne innoittivat ihmisiä hankkimaan lukutaidon. Haugen kirjojen kysyntä kasvoi niin, että vuonna 1800 viisi kirjapainoa Kööpenhaminassa painoi hänen teoksiaan. Yksi paino tuotti neljä kuukautta lähes yhtäjaksoisesti pelkkiä Haugen kirjoja. Kahdeksassa vuodessa Haugesta oli tullut aikansa merkittävin julkaisija. Hänen kirjojaan levitettiin yli 200 000 kappaletta ympäri maata... Vuonna 1801 Hauge sai kauppiaan valtakirjan Bergenissä. Se mahdollisti kaupanteon samalla kuin hän liikkui opetusmatkoillaan. Hauge perusti monia yrityksiä ja antoi työtä nuorille, työttömille, naisille ja myös vammaisille."

Radio- ja TV-alan historiaa

Pentti Kemppainen on kirjoittanut "Radio kuuluu kaikille! Kaupallisen radion historia Suomessa (Into 2015) ja Wiio, Juhani: Television viisi vuosikymmentä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. Lindell, Ismo: Sähkön pitkä historia, s. 393–397. 3. painos. Helsinki: Otatieto, 2009. Radio- ja tv-museo Mastola löytyy Lahdesta.

Radio on viestintää radioaalloin. Radioaallot siirtyvät sekä ilmassa että tyhjiössä, eli ne eivät tarvitse mitään väliainetta. Sähköisesti varautunut hiukkanen saattaa ollessaan kiihtyvässä liikkeessä säteillä sähkömagneettisen spektrin radiotaajuusalueella (RF eli Radio Frequency) olevia sähkömagneettisia aaltoja. Radioaallon ohittaessa sähköjohtimen se aiheuttaa johtimessa liikkuvan elektronivarauksen (jännitteen), joka voidaan muuttaa informaatiota välittäväksi ääni- tai muuksi signaaliksi. Vaikka sanaa radio käytetään tämän ilmiön kuvaamiseen, myös televisio, tutka ja matkapuhelimet käyttävät hyväkseen radiotaajuusaluetta.

Sähkömagneettisen aaltoliikkeen teorian ja viestinnän mahdollisuuden esitti ensimmäisenä James Clerk Maxwell vuonna 1873. Heinrich Rudolf Hertz edisti vuosien 1886 ja 1888 välisenä aikana kokeellisesti Maxwellin teorian tutkimuksia ja osoitti sen toimivan. Hertz olisi voinut väittää olleensa radion keksijä, mutta hän ei nähnyt keksinnölleen käyttöä. Vuonna 1890 ranskalainen Edouard Branly rakensi ensimmäisen radioaaltoja vastaanottavan laitteen, Lodgen myöhemmin kohereeriksi nimeämän ilmaisimen, joka oli toinen suuri edistysaskel radion kehityksessä.

Vuonna 1893 serbialaissyntyinen Nikola Tesla teki St. Louisissa Missourissa ensimmäisen julkisen radiolähetysdemonstraation. Laite, jota hän käytti, sisälsi kaikki radion elementit, jotka olivat laitteissa ennen elektroniputken keksimistä.

Markiisi Guglielmo Marconi (25. huhtikuuta 1874 – 20. heinäkuuta 1937) oli italialainen fyysikko, keksijä ja liikemies, joka keksi langattoman lennättimen eli radion.  Radion kehittämisessä oli mukana useita keksijöitä ympäri maailmaa, mutta Marconin 2. heinäkuuta 1897 hyväksyttyä brittipatenttia ”Improvements in transmitting electrical impulses and signals and in apparatus there-for” pidetään ensimmäisenä radiopatenttina, minkä takia Marconia pidetään radion keksijänä. Radiolähetyksiä oli kuitenkin kaikki radion ominaisuudet täyttävillä laitteilla lähetetty ennen Marconin patenttia. Tästä syystä radion keksijän titteli on kiistanalainen. Marconi sai yhdessä Karl Ferdinand Braunin kanssa Nobelin fysiikanpalkinnon vuonna 1909 ”ansioista langattoman lennättimen kehittämisessä.”

Kaarle Stewen kirjoittaa ”Tämä on televisio – Opas suomalaiseen tv:n maailmaan” (Weilin+Göös 1968) sivulla 34 näin: ”Tv-organisaation perustana on ja tulee kaikissa olosuhteissa olla ohjelma, sen tarpeet ja tekeminen. Ohjelman syntyminen on moninainen prosessi. Lähtökohtana on idea, ohjelmaidea, joka vähin erin muuttuu suunnitelmaksi, alkaa organisoitua. Kun syntynyt ohjelmaidea saa kiinteitä muotoja, alkaa myös organisaatio toimia, syntyy yhteydenottoja, tiedottamista, suunnitelmia, ihmisiä ja aivoja; organisaatio toimii. Tv-ohjelmaa palvelevat peruselementit idean syntymisen jälkeen ovat toisaalta tuotannollisia ja toisaalta hallinnollisia. Nämä palvelevat ohjelmaidean syntymistä ja toteutusta ohjelmaksi aina siihen muotoon asti, jollaisena me näemme sen kotiemme kuvaruuduissa. Nämä kaksi elementtiä ovat ohjelman ohella myös tv-organisaation rakennusaineet. Tuotannolliset palvelut jakaantuvat kahteen ryhmään. Toisen osan muodostavat tekniset edellytykset sekä toisen ohjelmatuotannossa tarvittavat muut toiminnot kuten lavastetoiminta, erilaiset järjestelytoiminnot, puvustot, maskeeraus jne. Tämä tuotantotoiminnan osa käsittää kaiken sen ohjelman valmistamiseen tarvittavan palvelutoiminnan, joka ei ole puhtaasti teknistä toimintaa, vaan kunkin ohjelman mahdollisimman taloudelliselle ja tarkoituksenmukaiselle toteuttamiselle sopivan tuotantovälineistön hankintaa. Ohjelmatoimintaan tarvittavat hallinnolliset palvelut voidaan niinikään jakaa kahteen pääryhmään. Toinen osa on ihmisten käsittelyä, heidän tehtäviensä kuvaamista, kommunikaatiota, rationalisointia, avustamista tehtävien järjestelyssä, sosiaalitoimintaa, liikkeenjohtoa, organisaatiota eli kaikkea sitä, mikä liittyy ohjelmayksikön rationaaliseen toimintaa. Hallinnollisen toiminnan toisen osan muodostaa taloushallinto, rahaliikkeen hoito, budjetointi, kustannuslaskenta ja -valvonta. Tv-toiminnassa on huomattava merkitys ennakkosuunnittelulla. Riittävän tehokkaalla ja ennakoivalla suunnittelulla pyritään saamaan ohjelmatoivomukset sekä tekniset edellytykset tasapainoon tehtyjen investointien ja hyväksytyn ohjelmapolitiikan puitteissa. Suunnittelun tehtävänä on tarjota vaihtoehtoja päätöksentekoa varten.

Moderneissa televisio-organisaatioissa pyritään ohjelmatoiminta keskittämään toiminnallisesti joustaville pienyksiköille, aihealoittain kootuille toimituksille tahi suppeahkoille tuottajaryhmille; pyrkimyksenä on byrokratiaa välttäen muodostaa tehokkaasti toimivia pienkokonaisuuksia. Tv-työ on tuotantoa, tuottamista ja tämän mukaisesti ohjelmatoiminnan perussolu on tuottaja. Tv-terminologia on tuontitavaraa; alkuperäisnimi ’producer’ merkitsee filmikielellä ohjelmahankkeen ohjelmallista, hallinnollista ja taloudellista johtajaa, vieläpä usein rahoittajaa… Ja sivulta 171: ”Aloittelevalta tv-avustajalta… Kannattaa ensin yrittää ’myydä’ ehdotus. Vasta sen jälkeen kun ohjelmaehdotus on jonkin ohjelmayksikön asianomaisella osastolla hyväksytty, on vuorossa käsikirjoituksen laatiminen. Idean esittämiseen ei tarvita käsikirjoitusta. Siihen riittää lyhyt idean tai aiheen selostus, synopsis. Sanakirjan mukaan synopsis on yhdistävä yleiskatsaus. Televisiokielessä se tarkoittaa lyhyttä, selkeätä tiivistelmää ohjelman aiheesta, aineksista, tarkoituksesta mihin ohjelmalla pyritään. Synopsis esittelee ohjelman oleelliset ainekset. Pituudeksi riittää yleensä yksi konekirjoitusliuska. Synopsis on kirjalliseen muotoon laadittu ohjelmaehdotus… Synopsiksella ei ole tarkkaa muotoa tai kaavaa. Selkeys olkoon tärkein vaatimus. Sen voi kirjoittaa omin sanoin, kunhan siinä esitellään loogisesti idean kannalta keskeiset asiat… Television ohjelmatuotannossa ulkopuolinen avustaja yleisimmin on juuri ohjelman suunnittelija. Jos suunnittelija on paitsi kirjoitus- myös puhetaitoinen ihminen, hän voi lisäksi esiintyä ohjelmassaan: haastattelijana, juontajana, taustaselostajana jne. Kokemusten karttuessa suunnittelija voi laatia suunnitelmastaan ohjelman käsikirjoituksen. Tämä edellyttää että suunnittelija tuntee jo melko paljon ohjelmien toteutusmahdollisuuksia ja -tekniikkaa. Suunnitelmassa on päähuomio kiinnitetty kysymykseen mitä, käsikirjoitus vastaa yksityiskohtaisen tarkasti kysymykseen miten. Suunnitelmassa on jäsennetty esitettävä asia tarkoituksenmukaisella tavalla, käsikirjoitus ’halkaisee’ suunnitelman kirjaimellisesti kahteen rinnakkaiseen osaan: kuvasuunnitelmaan ja tekstisuunnitelmaan. Käytännössä tämä tapahtuu niin, että käsikirjoitus kirjoitetaan kahtena rinnakkaisena palstana. Konekirjoitusarkki jaetaan pituussuunnassa keskeltä kahtia; vasemmalle palstalle kirjoitetaan kaikki se, mitä ja miten kuvissa näkyy, oikealle puolelle se, mikä ohjelmassa kuullaan puheena – repliikkeinä, selostuksena, lauluna jne.”

https://

Anu Koivunen ja Hannu Salmi on kirjoittanut kirjan ”Varjojen valtakunta – Elokuvahistorian uusi lukukirja” (Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja Sarja A:9 1997) ja Ari Honka-Hallila, Kimmo Laine ja Mervi Pantti ”Markan tähden – Yli sata vuotta suomalaista elokuvahistoriaa” (Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja Sarja A:44 vuodelta 1995).

Elokuvien suoratoisto – streamaus

http://streamia.fi/artikkelit/streamaajan-opas/

Videoiden levityskanavat

Videoille on löytänyt niin kansainvälisesti kuin Suomessakin uuden levitys-kanavan Internetistä ja sen videopalvelimista kuten Youtubesta ja Vimeosta. Näihin palvelimiin kirjautunut käyttäjä voi ladata omia videotiedostoja, joita muut palvelun käyttäjät voivat katsoa Internetin välityksellä. Esimerkiksi vuonna 2005 perustetulla Youtubella oli vuoden 2009 huhtikuussa n. 120 miljoonaa videoleikettä ja palveluun lisätään päivittäin n. 200 000 videota lisää.

Vimeo on Internetissä toimiva englanninkielinen videopalvelu. Se perustettiin marraskuussa 2004, mutta kenen tahansa käytettävissä olevana julkisena palveluna Vimeo avattiin 16. helmikuuta 2005. Sivusto tukee mm. videoiden näyttämistä muilla verkkosivuilla sekä pitkäaikaista videovarastointia. Videoiden katsominen ja käyttäjäksi rekisteröityminen on ilmaista. Rekisteröityneet käyttäjät voivat lisätä sivustolle omia videoitaan, kirjoittaa videoiden yhteyteen kommentteja sekä liittää profiiliinsa käyttäjäkuvan. Toisin kuin eräistä kilpailevista palveluista, Vimeosta on mahdollista tallentaa videotiedosto henkilökohtaiselle tietokoneelle ilman lisäohjelmia, kunhan videon lisääjä ei ole asetuksia muokkaamalla estänyt tallentamista. Peruskäyttäjien lisäämät videot ovat saatavilla alkuperäisessä muodossaan viikon ajan, minkä jälkeen vain pakattu versio on tallennettavissa. Yhden viikon aikaraja otettiin käyttöön 1. elokuuta 2009. Nimi Vimeo on Jakob Lodwickin keksimä. Se on anagrammi englannin kielen sanasta movie ja muistuttaa myös sanaa video.

Vimeossa puolestaan oli vuoden 2010 maaliskuussa 3 miljoonaa rekisteröitynyttä-käyttäjää ja videoita ladataan 16 000 päivittäin lisää. Youtubeen ja Vimeoon ladattujen videoleikkeiden laatu on parantunut uudistusten myötä ja  suurin osa uusista palvelimiin ladatuista videoista on nähtävillä HD-laatuisena eli parempi laatuisena kuin television nykyinen lähetyskuva.

Tietotekniikan historia

Tietokonetekniikan historia käsittää niin tietokoneen, tietotekniikka, automaation kuin laskennan ja ihmisen ajattelun samanaikaisen kehittymisen näiden suhteen. Nykyaikaisen tietokoneen kehitys alkoi sähköisistä laskentalaitteista ja kehitys on kulkenut rele- ja putkikoneista transistoritietokoneiden kautta mikrokontrollereihin ja mikroprosessoreihin. Ensimmäiset tietokoneet 1940-luvulla oli tehty sotilaallisiin tarkoituksiin, muun muassa Saksan ja Japanin salakirjoitusjärjestelmien murtamiseen. Tietokonetta käytettiin aluksi ensisijaisesti laskemiseen. Nykyään tietokone ohjaa monesti laajoja järjestelmiä, esimerkiksi tietokoneohjattua tuotantoa, ase-, tiedustelu- tai johtamisjärjestelmää, liikennevaloja, puhelinkeskuksia, Internetin reitittimiä, autoja, pesukoneita, lähes kaikkia teknisiä järjestelmiä. Nykyaikaisen yhteiskunnan teknologinen pohja on keskeisesti tietokonetekniikkaa.

Digitaalisissa painokoneissa yleisesti käytetty painomenetelmä on elektrofotografia. Se on keksitty jo 1930-luvulla, mutta tietotekniikan ja lasertekniikan kehitys, sekä näiden tekniikoiden yhdistäminen on mahdollistanut digitaalisen painamisen nykymuodossaan. Digitaalisessa painamisessa on ryhdytty viimeaikoina soveltamaan, käyttämään ja kehittämään mustesuihkutekniikkaa.

Kero, Reino ja Kujanen, Hannu (toim.): Kivikirveestä tietotekniikkaan, tekniikan sosiaalihistoriaa kivikaudesta nykypäivään. Turku: Turun yliopiston historian laitos, 1989

Wiio, Antti: Kun tietotekniikka muutti maailmaa, Vallankumoukselliset IT-keksinnöt kivikaudelta nykypäivään. Espoo: Tecnologos Oy / Deltakirjat, 2007.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän StefanTallqvist kuva
Stefan H. Tallqvist

Edellinen kirjoituksesi ilmeisesti laitettiin piiloon toistaiseksi, koska samana päivänä aloitit uuden Puheenvuoron. Tällainen sääntö on kuulemma olemassa.

http://penttijuhani.puheenvuoro.uusisuomi.fi/11294...
Kristillisyyden historiasta huomioita

Käyttäjän TeppoNygren1 kuva
Teppo Nygren

Heräsi mielenkiinto kirjapainoalalla siihenaikaan työskennelleiden henkilöiden eliniästä, kun kirjasimet valettiin lyijy, tina ja antimoni seoksesta.
En varsinaista ammatteihin liittyvää elinikää ole tutkinut, mutta on vaan tullut huomattua että eri ammattien välillä on hyvin suuria eroja.
Gutenberg näyttäisi eläneen 70-vuotiaaksi, mutta jos tekniikka pysyi suurinpiirtein samana pitkiäkin aikoja ja joutui täysipäiväisesti jotakin kirjasinvaluja tekemään, niin ei varmaan kovin pitkästä eliniästä saanut nauttia?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset